Isäni oli matemaattisesti ja sosiaalisesti lahjakas. Hän kuului ihmisiin, jotka kertovat tekevänsä jotakin ja sen myös tekevät. Hänen itsevarmuutensa ja sosiaalisuutensa sai monet ihmiset pitämään hänestä, mutta myös näkemään jollakin tavalla kovaluonteisena tosimiehenä. Kasvoin hänen läheisyydessään ja näkökulmani on pojan, joka eli tyystin toisenlaista elämää kuin hän. Tein jyrkkiä ratkaisuja sen suhteen, seuraisinko häntä vai pyrkisinkö löytämään oman tieni. Tästä syystä ero välillämme kasvoi, mutta juuri tuo henkinen välimatka on saanut minut näkemään ajan mittaan entistä selvemmin asioita, jotka vaikuttivat niin hänen elämäänsä kuin minun elämääni.

Isäni lapsuudesta minun on vaikea kertoa mitään. Tiedän siitä vain hajanaisia asioita. Hän joutui taistelemaan vanhempiensa huomiosta, sillä hänellä oli sisko ja veli. Hän olisi kaivannut selvästi isänsä huomiota ja hyväksyntää enemmän. Kenties se oli vain hänen tunteensa, mutta totta oli sekin, että isäni isä oli merkittävässä asemassa työpaikallaan. Hänen aikansa kului töissä ja raskasta työtä lievitti sitten raskaat huvit sekä omat askareet työajan ulkopuolella. Isäni ei välttämättä ollut ainoa, joka sai isältään vähän huomiota, mutta hän oli lähietäisyydeltä nähtynä heistä se, joka oireili eniten.

Isäni aloitti runsaamman alkoholinkäytön opiskeluaikoinaan, alle parikymppisenä. Hän kävi baareissa, tapaili naisia ja eli ilmeisesti kohtuullisen vilkasta nuoren miehen elämää. Hän halusi ilmeisesti olla jollakin tavalla sosiaalisesti hyväksytty ja kenties ainoita keinoja päästä edes jonkinlaiseen statukseen sosiaalisissa piireissä, oli juoda itsensä humalaan ja muuttua vakavasta kaverista vitsiniekaksi. Olen kuullut useammalta taholta isäni olleen nuorempana hauska mies humalassa.

Isäni oli voimakastahtoinen. Hän halusi edetä elämässään ja vaikka lukio jäikin kesken, hän pääsi insinöörikoulutukseen. Hyvät arvosanat puhuvat siitä, että hän opiskeli alaa, jolle hän halusi ja josta hän nautti. Hän pääsi pian työnmakuun ja teki työnsä siinä määrin hyvin, että uusia työtarjouksia tuli uusia ja uusia. Hänen uskonsa omaan tekemiseensä ja ammattitaitoonsa varmasti kompensoi jonkin verran hyväksytyksitulemisen tarvetta. Osaltaan tätä pehmitti se, että hänestä oli tullut perheen isä.

Vanhempani kohtasivat lukioaikana. Äitini kertoman mukaan isäni oli tullut jonakin iltana kysymään, jos äitini voisi lainata hänelle yhtä oppikirjaa. He olivat tutustuneet ja rakastuneet. He eivät olleet tunteneet toisiaan vielä kovin pitkään, kun synnyin. Tuohon aikaan avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset saattoivat olla jonkinlainen häpeätahra perheelle. Isäni ei aluksi tunnustanut minua, mutta molempien perheiden painostaessa päälle ja tavattuani minut, isäni tunnusti minut ja hänestä tuli onnellinen isä. Isäni nautti minun kanssani olemisesta, sen näkee useista valokuvista ja niin hänen kuin muiden kertoman mukaan, hän saattoi ehkä ensimmäistä kertaa tuntea olevansa jollakin tavalla ehjempi.

Aviosuhde sen sijaan ei ollut kenties aivan kaikkea, mitä isäni oli ajatellut ja toivonut. Hänen alkoholinkäyttönsä riistäytyi ajoittain ja hän vietti aika ajoin hyvin vähän aikaa kotona. Hänen holtiton alkoholinkäyttönsä ja käytöksensä sai äitini pysähtymään seitsemän vuoden liiton jälkeen. Äitini halusi asumuseron, jonka myötä isäni muutti pienen matkan päähän asumaan. Muistan noilta ajoilta hyvin vähän. Päällimmäisenä ovat hetket isäni kanssa, hänen pienessä asunnossaan. Yhdessä muistikuvassani söimme hänen pienen keittiönpöydän ääressä aamiaismuroja. Kenties olin vaikuttamassa siihen, että vanhempani palasivat yhteen, sillä isäni elämä vaikutti ainakin päällisin puolin rauhoittuneen.

Vanhempani palasivat yhteen noin vuoden asumuseron jälkeen. Kenties isäni tuona hetkenä koki jälleen jollakin tavalla palaavansa vanhaan järjestykseen, jossa ensin tulee hän ja sen jälkeen vaimo tai kuka tahansa. Hän oli aviopuolisona dominoiva ja tuo dominoivuus alkoi hiljattain ilmetä kenties jonkinlaisesta turhautuneisuudesta johtuneesta väkivaltaisuudesta. Muistan äitini piilottaneen silmänsä aurinkolasien taakse muutamia kertoja ja kuulleeni tavanomaisia naisten selityksiä mustuneelle silmälle. Siinä missä kenties voisi nähdä, että isästäni oli tullut entistä hallitsevampi ja sitä kautta luonteeltaan kovempi, voi toisaalta nähdä, että hän oli luovuttamassa elämänsä hallinnan jollekin kolmannelle instanssille.

Vanhempani olivat päätyneet jälleen kahden vuoden yhdessäolon jälkeen tilanteeseen, jossa äitini teki lähtöä. Isäni rukoili polvillaan äitiäni yrittämään vielä kerran. Isäni oli ostanut asunto-osakkeen rauhallisemmalta alueelta ja rukoukset purivat. Äitini pääsi ensimmäistä kertaa omistusasuntoon, mutta samalla hänkin taisi viimeistään luovuttaa koko perhevallan isälleni, joka oli nyt kodin virallinen omistaja. Hän oli astunut diktaattorin paikalle, joka sai käsitellä alaisiaan haluamallaan tavalla. Minä jäin tuon hallintovallan ulkopuolelle siinä mielessä, että minusta tuli vain viaton avustaja, sivustaseuraaja, kun äitini oli entistä kovemmassa ja rajummassa käsittelyssä. Asuimme omistusasunnossa vain vuoden ajan, mutta tuon ajan muistan yhtenä ahdistavimmista ja äitini on maininnut sen sellaiseksi ajaksi, jonka haluaisi elämästään unohtaa.

Äitini jätti lopullisesti isäni kun olin 11-vuotias. Taustalla olivat isäni jatkuva alkoholinkäyttö ja käyttäytyminen, jollaista tuskin kukaan tervejärkinen pitkään kestäisi. Lopullinen eropäätös syntyi hetkellä, jona äitini on sanonut olevansa valmis tappamaan isäni. Päätös oli lopulta nopea ja tavarat siirrettiin isäni asunnosta uuteen paikkaan sinä aikana, kun minä vietin aikaani isän kanssa.

Ero otti isälleni koville. Hän oli kaivannut hyväksyntää ja perhe-elämä oli kenties luonut hänelle mielikuvan, että häntä ei kukista mikään tai kukaan. Erityisesti vaimon menettäminen nakersi hänen minäkuvaansa ja muistan lapsuudestani puheet maineesta: vaimonsa menettävä mies menettää samalla maineensa. Isälläni oli kuitenkin maineensa ja hän alkoi rakentaa uutta mainetta uudelta pohjalta. Kotikaupungista oli tullut hänen kokoiselleen miehelle liian pieni ja mahdollisuudet törmätä entiseen vaimoonsa olivat pienessä kunnassa suhteellisen suuret. Hän lähti hitaasti ja varmasti kauemmas.

Muistan lapsuudestani ja nuoruudestani hyvin vähän puhetta tunteista. Pinnistämällä muistan puhelinsoittoja, kun isäni soitti humalassa äidilleni. Puhelimessa isäni sanoi rakastavansa äitiäni, mutta lisäsi aina joskus perään sanan "huora" tai "hullu". Tämä kuvastanee jollakin tasolla sitä, miten koville puheet tunteista ottivat. Isäni alkoi menettää vähitellen halua jatkaa kunniallisella linjalla. Hänen tapansa käsitellä tappio (avioero) oli ottaa askeleita poispäin siitä arjesta, jossa hän oli elänyt ja niiden ohella yhä säännöllinen alkoholinkäyttö, uusi tuttavapiiri ja jatkuva työnteko. Tuossa vaiheessa aloin jonkin verran loitota isäni arvomaailmasta, kun taas lähellä kasvaneet, jotakuinkin kanssani samanikäiset läheisenä päätyivät enemmän isäni linjoille.

Olin isälleni läheinen. Hän piti minuun säännöllisesti yhteyttä senkin jälkeen, kun hän oli jättänyt omasta mielestään pienen synnyin- ja kotikaupunkinsa tomut. Hän jatkoi matkaansa suurempiin ympyröihin ja samalla hän alkoi omaksua yhä suurempia elkeitä. Hän johti työssään työntekijöiden joukkoa ja pyrki ansaitsemaan mahdollisimman paljon. Kun ei enää ollut vaimoa, johon kohdistaa turhautumisensa, kohteeksi joutui yksi hänen työntekijöistään. Rautakangella hampaat kurkkuun, pahoinpitelysyyte ja pako maasta. Isäni lähti Norjaan.

Hän asui parakissa muiden suomalaisten työntekijöiden kanssa, pienessä enintään kymmenen neliön luukussa jonkin aikaa. Kävin hänen luonaan Oslossa ja kiertelin hänen mukanaan eri työmailla. Olin haltioitunut norjalaisista ja erikoisesta kaupungista. Haltioitumiseni vastapainona oli isäni todellisuus, jota jakoivat muut suomalaiset, jotka olivat päätyneet maahan töihin syystä tai toisesta. Jos päivät täyttyivät työstä, iltaisin istuin miesten kanssa terassilla. Heidän juodessaan olutta, kuuntelin miesten tarinoita ja minulle jo tuolloin, 14-15 -vuotiaana muodostui mielikuva mieskohtaloista, joissa yksi jos toinen oli joutunut jättämään kotinsa. He olivat löytäneet itselleen eräänlaisen perheen tästä sekavasta seurakunnasta, jossa tunteista puhuttiin vain tuopin ääressä.

Isäni reissu Norjassa päättyi ainakin minun tietojeni mukaan jonkinlaiseen välienselvittelyyn. Hän kertoi eräänä iltana vuosia Suomeen palaamisensa jälkeen, että hän oli Norjassa ollessaan käyttänyt lähestulkoon kaikkia kovia aineita. Heroiini, amfetamiini ja kokaiini tämän listan kärjessä. Hän puhui niistä "paskana", ja sanoi, että paskinta kaikesta on suoneen iskeminen. Tarinan toinen puoli kuitenkin oli, että ilmeisesti hän myös pyrki kohentamaan taloudellista asemaansa kovien aineiden avulla. Hän joutui ilmeisesti pakenemaan jälleen kerran, mutta tällä kertaa sen vuoksi, että hän oli kenties käyttänyt jonkin osan aineista omaksi hyödykseen tai tallonut vain muuten jonkun toisen varpaille. Hänen opetuksensa tästä reissusta ja kokeiluista minulle oli: "älä sä koskaan kokeile edes." Marijuanasta hän sen sijaan vaikeni.

Suomeen paluun jälkeen hän joutui aiemmista tekemisistään tilille. Hän joutui muutamaksi kuukaudeksi vankeuteen. Muistan edelleen soiton, jonka häneltä sain. Olin tuohon mennessä jo ymmärtänyt, että hänen lähtönsä Norjaan johtui jostakin, mitä hän oli tehnyt. Olin ymmärtänyt, että kyse oli veronkierrosta, sillä sitä hän harrasti jo ennen ja harrasti sitä vielä jälkeenkin. Siitä huolimatta hänen soittonsa hämmensi minua. Hän kertoi minulle ikään kuin häpeillen joutuvansa lähtemään hetkeksi pois. Mihin pois? Hänhän oli vasta ollut muutaman vuoden ajan poissa. Vankila oli paikka, josta hän ei kyennyt puhumaan suureen ääneen ja tekosistaan hän ei kyennyt puhumaan sanallakaan. Kävin katsomassa häntä laitoksella ja mikään välillämme ei ollut muuttunut. Hän oli edelleen isäni ja hänen rakkautensa minua kohtaan oli isällistä.

Olin jo aikuisiän korvilla. Kävin säännöllisesti häntä tapaamassa Helsingissä, hänen aloitettua siellä uuden elämänsä. Hän teki lähinnä keikkahommaa muiden yrityksissä. Olin 16-17-vuotiaana puolitoista kuukautta hänen kanssaan töissä eri työmailla. Hänen puheitaan hallitsi tuolloin edelleen äitini. Hän ilmeisesti edelleen toivoi paluuta äitini luokse. Hän ei juonut tuon puolentoista kuukauden aikana kertaakaan itseään humalaan. Hän omisti tuon ajan meille. Syystä tai toisesta muistan kuitenkin tuon ajan alkaneen ahdistaa minua siinä määrin, että halusin palata kotiseudulleni. Isäni jatkoi elämäänsä, minä omaani. Seuraavana kesänä hän sai toisen sukulaisen seurakseen, joka nautti selvästi enemmän uusista ympyröistä ja isäni elämäntavasta. Minä en ollut isäni houkuteltavissa ja se oli pitkälti ongelma, joka rikkoi minun ja isäni välistä suhdetta, erityisesti isäni kannalta. Hän piti minua tyttömäisenä nyhverönä, jonka pitäisi elää. Tässä tapauksessa elämällä hän viittasi pitkälti alkoholinkäyttöön ja kaikkinaiseen elämässä törmäilemiseen, joka hänen kohdallaan oli pitkälti johtunut hänen pienestä alkoholiongelmastaan. Minä kun en käyttänyt alkoholia lainkaan, kuuluin aivan toiseen heimoon, jota hän ei ymmärtänyt lainkaan.

Hän sai puhuttua itselleen muita liittolaisia, mutta minut hän sai pidettyä vain pienen välimatkan päässä, sinä ihmisenä, jolle saattoi sanoa mitä tahansa, puhua mistä tahansa, soittaa milloin tahansa ja tietää, etteivät ne asiat liiku ulospäin. Olin hänen luotettunsa. Minä puolestaan rakastin häntä, mutta olin jo alkanut ymmärtää ja yhä voimakkaammin ymmärsin, ettei hänen elämäntapansa tehnyt hänelle hyvää. Toisaalta en koskaan pystynyt omista tunteistani hänelle puhumaan, mutta siinä puhumattomuudessa meitä oli kaksi. Kun päädyimme vielä noihin aikoihin ja kymmenen vuotta senkin jälkeen hänen vanhempiensa sohvalle makaamaan vierekkäin, osoitimme käytännössä ja käytöksessämme sen, miten yhteensulautuneita olimme tunteen tasolla. Me edustimme kahta täysin eri maailmankuvaa, arvomaailmaa, mutta siitä huolimatta saatoimme olla sovussa noina hetkinä.

Isäni muuttui kenties monien silmissä yhä kovemmaksi ja suuremmaksi. Uskoakseni hän uskoi itsekin omien kykyjensä rajattomuuteen jonkin aikaa. Hän pyöritti kolmea yritystä, joista kaksi oli olemassa vain rahankierrätystä varten. Tämän lisäksi hän alkoi käydä säännöllisesti Tallinnassa ja toi Suomeen pirtua. Hänestä tuli trokari, joka alkoi pelätä tullia ja uskoi häntä seurattavan, kun radiosta alkoi kuulua tietynlaista rahinaa. Hänen elämäänsä alkoi hallita yhä enemmän pelko. Hän pelkäsi Viron mafiaa, kenties osittain aiheesta (tarkasti en pysty sanomaan oliko aihetta vai ei) ja suomalaisia viranomaisia. Hän osti itselleen käsiaseen, sähköruoskan ja kulki mukanaan aina teräksinen metallinpätkä, joka oli pehmustettu ja muotoiltu eristysteipillä.

Nukkumattomat yöt, yletön alkoholinkäyttö, työstressi ja pelko ajoivat hänet pisteeseen, jossa hänen oli hyvin vaikea hallita yrityksiään yksin. Hän palkkasi entisen nimismiehen alaisekseen ja ikään kuin oikeaksi kädekseen. Hän luotti sataprosenttisesti vieraaseen mieheen. Loukattuaan itsensä eräällä työmaalla, hän joutui verenmyrkytyksen vuoksi sairaalaan. Pitkä toipumisjakso piti hänet poissa toimistolta ja hänen piti kaiken aikaa kuitenkin hoitaa yrityksen laskuja. Hän antoi oikealle kädelleen nimenkirjoitusoikeuden ja samalla pääsyn yritysten varoihin. Isäni kertoi tienaavansa vuodessa noin miljoona markkaa ja olevansa taloudellisesti ihan hyvässä kuosissa. Se toimi hänelle usein myös vakuutena sille, että minä saattaisin kiinnostua kenties jossakin vaiheessa hänen mukaansa. Olihan rahaa ja ylellistä elämää tarjolla. Se miljoona oli pian mennyt. Hänen luotettu työntekijänsä kävi hoitamassa laskuja, mutta siirsi rahat aivan muualle kuin niille tileille, joille rahat olisi pitänyt maksaa. Näin rahat kyllä yrityksen tileillä vähenivät, mutta kaikki laskut jäivät maksamatta.

Isäni joutui kenties eron jälkeen elämänsä vaikeimpaan paikkaan. Hän oli uskonut omiin kykyihinsä ja luottanut ihmiseen, jonka hän oli kenties joskus baarissa tavannut. Yrityksen pyörittäminen Helsingissä oli jo pienen kaupungin kasvatille kova juttu. Nyt hänellä oli mittaamaton määrä laskuja odottamassa ulosottoa ja rahojen kanssa kadonnut entinen nimismies. Koska rahat olivat enemmän tai vähemmän vilungilla hankittuja, hänen olisi ollut täysin turha soitella millekään viranomaistaholle. Hän oli kompastunut omaan nokkeluuteensa, jossa jälleen kerran oli oma roolinsa hänen alkoholinkäytöllään.

Hän yritti pitää yrityksensä jollakin tavalla hengissä. Hän onnistui siinä. Hän maksoi hiljalleen takaisin ulosottoon menneitä laskuja, mutta niitä jäi melkoinen läjä maksamatta. Hän teki muista läheisistään hänen yrityksensä omistajia ja itsestään varattoman. Tämän seurauksena minusta tuli milloin yhden, milloin kahden auton omistaja. Olin myös osakeyhtiön osakkeenomistaja, milloin hallituksen jäsen, milloin missäkin roolissa. Hän käytti keinot hyväkseen ja onnistui pitämään jollakin tavalla siedettävää elintasoa. Tämä elintaso ei tinkinyt yhtään niistä asioista, jotka tuntuivat hänen mielestään olevan oikean elämän kannalta oleellisen tärkeitä.

Isäni keikat Virossa alkoivat saada hieman uudenlaista sävyä, kun hän tutustui maksullisiin naisiin. Hän esitteli myös minulle vihkoaan, johon hän oli kirjoittanut pitkät listat naisten nimiä. Hän sanoi, että jos ikinä tarvitsen yösijaa, niin soitto vain näille "tytöille", niin mulla sellainen on. Todellisella miehellä oli oltava pitkät listat naisten nimiä, hänen oli juotava kohtuullisen reippaasti viinaa, hänen oli elettävä. Tunteista ei puhuttu. Näihin aikoihin aloinkin tulkita isäni käsitystä tosimiehuudesta seuraavalla tavalla:

Tosimies on itsetuhoinen. Hän kokeilee ja tekee asioita, jotka uhmaavat hänen omaa turvallisuuttaan.

Tosimies ei puhu tunteistaan, vaan nielee ne milloin viinana, pillerimuodossa lääkkeinä tai muina substansseina.

Tosimies muistaa pitää kaikkia toisella tavalla ajattelevia ja eläviä ihmisiä nyhveröinä, homoina tai muuten vain outoina. Tosimies haluaa ymmärtää maailman ja todellisuuden vain omalla tavallaan, eikä muille elämäntavoille, varsinkaan pehmeille, ole siinä maailmassa tilaa.

Tosimies hallittsee numerot. Hän osaa keplotella ja keinotella, saadakseen mahdollisimman paljon rahaa. Raha on vapauden eli alkoholinsaannin, erilaisten teknologisten vempainten, matkustelun, maksullisten ihmisten, muiden ihmisten kosiskelun yms. väline.

Isäni maailma oli minulle ventovieras. Ymmärsin isäni elämän surullisuuden ja kaikki mutkat, joita hän oli tehnyt, mutta edelleen minun oli turha sanoa sanallakaan, että hän oli itse oman onnettomuutensa syy. Edelleen, kun hän muisti puhua tunteistaan ja onnettomuudestaan, hän siirsi syyn milloin isälleen, entiselle vaimolleen, minulle tai kuka tahansa sattui milläkin hetkellä tuntumaan oikealta syypäältä.

Isäni asenne minua kohtaan muuttui vähitellen. Olin edelleen outolintu, jota oli äärimmäisen vaikea ymmärtää. Yritti hän saada minut puolelleen rahalla, viinalla tai naisilla, mikään niistä keinoista ei toiminut minuun. Minulla oli ollut tyttöystäviä, ja hän oli heistä tietoinen. Se kenties sittenkin antoi hänelle syyn ajatella, että ehkä sittenkin olen mies. Toiseksi jätin yhteisen synnyinkaupungin vuosituhannen vaihteessa. Hän ei asiasta muistaakseni montaa kertaa maininnut, mutta ilmeisesti hän piti sitä positiivisena muutoksena. Näkisin vihdoin muitakin ympyröitä kuin nuo samat kadut ja kadunkulmat, joita hän oli kierrellyt ja kaarrellut yli kolmekymppiseksi.

Vuosituhannen vaihteessa muutin isommalle paikkakunnalle opintojen perässä. Hänen asenteensa minua kohtaan oli selvästi lieventynyt. Hän ei enää puhunut puheluissamme äidistäni. Hän soitti minulle enää hyvin harvoin humalassa. Kun hän puhui minulla toisenlaisesta elämästä Virossa, hän puhui siitä omana valintanaan. Muutaman kerran hän muisti mainita arvostavansa minua ja valintojani, olivat ne elämässä mitä tahansa. Hän oli ymmärtänyt, että hänellä oli oma tiensä, joka ei olisi eikä tulisi koskaan olemaan minun tieni. Lähestyimme hänen viimeisenä elinvuotenaan huomattavasti. Samanaikaisesti hän edelleen ylläpiti toisenlaista imagoa suhteessa muihin läheisiin. Hän oli kuitenkin edelleen sama Aki, jona hänet oli opettu tuntemaan. Mies, joka ei käytä viinaa, ei ole tosimies.

Hän kävi uudessa kodissani ensimmäistä kertaa huhti-maaliskuun vaihteessa vuonna 2000. Hän halusi katsoa jotakin elokuvaa ja kävi istumaan nahkaiseen nojatuoliini, johon hän nukahti, kuten monta kertaa aiempina vuosina. Minä nukahdin sänkyyni. Elokuva päättyi. Lähdimme syömään läheiseen leipäravintolaan. Puhuimme opinnoistani, elämästä ja häntä odottaneesta uniapnea-leikkauksesta, johon hänen oli määrä mennä noin viikon päästä. Hän kertoi palaavansa sairaalasta vanhempiensa luokse ja tulevansa luokseni käymään matkalla Helsinkiin.

Viikon kuluessa hän soitti minulle vielä muutaman kerran. Leikkaus jännitti häntä selvästi jonkin verran, vaikkei hän sitä julki lausunutkaan. Hänen leikkauksensa oli yhdeksäntenä päivänä maaliskuuta 2000. Olin luottavaisella mielellä. Keskityin opintoihini ja suureen kokeeseen, jonka suoritin 10. päivänä. Yhdeksännen päivän iltana äitini soitti minulle ja kertoi isäni isän soittaneen. Isäni oli menehtynyt leikkauksessa. Otin tiedon vastaan kylmänviileästi, sillä tiesin ehtiväni kyllä surra, mutta pitkä valmistautuminen kokeeseen olisi mennyttä, jos luovuttaisin.

Äitini ajoi tuona yönä minua tapaamaan, koska oli huolissaan jaksamisestani. Olin kunnossa, mutta jouduin vielä samana iltana pelkäämään äitini mahdollista ulosajoa, koska maaliskuista iltaa sävytti sankka lumisade ja loskakeli. Äitini käynti oli lyhyt. Puolen yön maissa olin valmis nukkumaan, kun sain puhelin läheiseltä sukulaiseltani, joka oli humalassa. Hän oli kuullut isäni kuolemasta ja suri nyt tahollaan tuota uutista. Hän kuului isäni "opetuslapsiin", vahvoihin, jotka eivät puhuneet tunteistaan kuin vain tukevassa humalassa tai lääketokkurassa. Parin tunnin puhelun jälkeen minun oli vaikea saada unta. Tunteeni eivät olleet alkaneet vielä nousta pintaan, mutta tiedostin niiden olemassaolon ja ymmärsin isäni olevan lopullisesti poissa.

Suoritin kokeen, kuten nyhveröillä on tapana. Useampaan osaan jakautuneen kokeen tauoilla kävin itkemässä studiotilassa. Palasin kokeen ääreen, kun olin huuhdellut kasvoni ja saanut ajatukseni jollakin tavalla järjestykseen. Suoriuduin kokeesta hyvällä arvosanalla. Kävin keskustelemassa vastuuopettajani kanssa, joka halusi tietää jatkaisinko edelleen opintojani vai pitäisinkö tauon (puolitoista vuotta kestäneissä intensiivisissä opinnoissa kuukaudenkin poissaolo saattoi alkaa jo näkyä). Sanoin jatkavani, mutta olevani epävarma jatkoni ajankohdasta. Tulisin joka tapauksessa olemaan mukana ja suorittamaan tutkinnon.

Palasin isäni perheen luokse seuraavana päivänä, viikonloppuna, ja tunteet levähtivät avoimiksi. Muut olivat ehkä jo ehtineet hieman käsittelemään tunteitaan, mutta minä olin pitänyt ne koko tuon ajan sisälläni. Koko isänipuoleisen suvun edessä itkeminen saattoi olla ainutlaatuista koko suvussani. Itkevä mies, joka ei ollut humalassa, oli harvinainen näky. Edessä oli seuraava koettelemus. Isäni silloiset toimistot ja olinpaikat oli tyhjennettävä. Olin nuo matkat kaiken aikaa mukana ja näin asioita, jotka kertoivat jälleen lisää isästäni.

Maksullisten naisten ystävällä oli pornolehtiä, jos jonkinlaisia lääkkeitä, edellämainitsemani käsiase, sähköruoska ja rautapamppu, hasista sekä useampi salkku, joiden sisällöistä kukaan ei tiennyt. Olin isäni ainoa perijä, joten käytännössä kaikki löytämämme päätyi haltuuni. Sain tehdä niille, mitä parhaaksi katsoin. Pidin itselläni muistona rautapampun ja salkut. Nuo mystiset salkut olivat kulkeneet isäni mukana hänen työmatkoillaan. Niissä oli hänen laskunsa, työlaskelmansa ja ihmisten yhteystietoja. Niiden löytäminen kuului ikään kuin kuvaan, mutta salkkujen varjeltu salaisuus olivat pienet esitteet ja paperitulosteet, jotka romuttivat entisestään hänen sanatonta imagoaan.

Elämä kohteli isääni kovalla kädellä, ja sillä on taipumus kovettaa ihmistä. Isäni kohtasi tuon elämän milloin mihinkin asiaan paeten. Jos hän ei paennut paikkakunnalta tai ottanut nyrkkejään käyttöön, oli sentään aina alkoholi tai muut päihteet. Lopulta isältäni kesti lähemmäs viisikymmentä vuotta alkaa pohtia omaa käytöstään. Mikään salkun sisällössä tai hänen puheissaan ei anna ilmi, mikä muutoksen oli saanut aikaan tai mistä syystä hän oli alkanut kiinnostua jostakin aiemmin itselleen vieraasta asiasta: henkisestä kehityksestä. Hänen salkustaan löytyi yksinkertaisuudessaan itsetunto-opas, opas masentuneille, opas yksinäisille ja tietoutta alkoholismista.

Olin tähän asti ollut nyhverö, joka ei uskaltanut elää. Lopulta isäni oli 47-vuotiaana päätynyt ajattelemaan niitä asioita, joita olin joutunut pohtimaan jo lukioaikana. Meitä erottava seikka oli se, etten koskaan ollut halunnut lievittää tunteitani tai muuttaa tietoisuuttani millään kehon ulkoisella substanssilla. Minulle oli riittänyt se, että olin kohdannut todellisuuden milloin unen, milloin valveen rajamailta, mutta aina tietoisena itsestäni ja omista tunteistani. Isäni oli painanut elämänsä läpi tehden töitä, rahaa, etsien naisia ja hyväksyntää sekä käyttäen viinaa sellaisen summan edestä, että hän olisi kuollessaan ollut miljonääri, jollaiseksi hän ilmeisesti halusi.

Kovan miehen tai tosimiehen ongelma on siinä, että ihmisenä oleminen on ristiriitaista. Meistä jokainen on kuoleva olento. Lisäksi vaikka kuinka pyrkisimme eroon epämiellyttävistä tunteista, ne palaavat aina pinnalle niin kauan, kuin niitä tunteita pakenee. Lopulta ne on kohdattava ennemmin tai myöhemmin, muodossa tai toisessa. Joka tapauksessa, kun tunteet tulevat käsiteltäviksi ja julkilausutuiksi, koko elämän aiemmat perustukset saattavat järkkyä. Kovasta miehestä tulee itkevä, heikko ja vapiseva. Jotkut kenties ajattelevat sen olevan sama asia kuin kuolema, mutta minulle juuri nuo hetket ovat osoitus siitä, että kenties sittenkin jossakin on elämä.