Istuessani ahdistuneena kotona, pyrin kenties ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärtämään heikkouksiani ja herkkyyksiäni sekä käsittelemään niitä. Aiemmin olen ollut näissä samoissa tilanteissa, mutta päätynyt väistämättä hakeutumaan johonkin turvallisempaan "asentoon", pois kotoa, muiden ihmisten seuraan, tekemään mitä ikinä keksin tehdä tai sitten vain puran ajatuksiani ihmisille, heidän ymmärtämättä loppuen lopuksi, mitä ihmettä yritän sanoa.

Tuo muodoton tunnemöykky alkoi purkautua ja pursusi yli ensimmäisen kerran vuoden 2005 lopulla, kun erosin. Olin ehtinyt käydä rajoilla kerran aiemmin, kun ihastukseni oli tehnyt joitakin vuosia aiemmin itsemurhan. Tuolloin soittelin kriisipuhelimiin ja keskusteluihin ihmisten kanssa, kirjoitin ja haahuilin varjojen mailla ihastukseni haamu rinnallani. Eroni aikaan olin töissä ja keskityin työntekoon. Jouduin työni kautta pakostakin olemaan ihmisten kanssa tekemisissä, mutta ikään kuin vain sulkeakseni kotona odottaneen maailman, tein pitkiä päiviä ja pakenin toiseen kaupunkiin elokuvafestivaaleille. Ehdin surra hetkittäin, mutta useimmiten vain painoin tunteeni alas odottamaan sitä hetkeä, kun vapautuisin töistä. Ennen työsuhteeni loppumista ehdin ihastui kerran ja toisenkin, parissa kuukaudessa eron jälkeen. Ahdistukseni (menetykseni) vaati jonkinlaista kompensaatiota. Sen kanssa ei voinut vain istua ja olla. Kirjoitin runoja, jotka ahdistavat minua tänä päivänä, jos niitä luen. Ne vievät minut valottomaan paikkaan, jossa tuolloin elin ja jossa monet ihmiset ovat eläneet, elävät ja tulevat elämään jatkossakin. Vaikka runot olivat ymmärtäviä ja ne toimivat eräänlaisena purkautumiskanavana tuolloin, ne eivät tunnu enää läheisiltä. Kun näen mielessäni tuon aikaisen minäni, en voi olla kuin ihmeissäni: mitä tapahtui?

Moponi karkasi käsistäni pahasti. Tunteeni olivat myllyrrystilassa. Ikään kuin vain löytääkseni jonkinlaisen tavan purkaa tunteitani, hakeuduin ihmisten seuraan ja keskustelemaan. Ensin ihastuin elokuvafestivaaleilla nuoreen naiseen, johon paremmin tutustuttuani sain tietää hänen rankasta lapsuudestaan ja itsemurhan tehneestä isästä. Pelästyin sitä, miten lähelle aina omaa kokemuspiiriäni kaikki ihastuksen kohteeni päätyvät. Lopetimme yhteydenpidon, kenties molempien yhteisestä päätöksestä. Vain hetkeä myöhemmin ihastuin nuoreen naiseen, joka eli väkivaltaisessa parisuhteessa. Toinen kerta putkeen meni ohitseni lähes itsekritiikittä. Annoin itseni ihastua, mutta hiljalleen niin oma psyykkinen tilani kuin ajatus naisen silloisesta suhteesta saivat koko tunne-elämäni käymään sellaisilla kierroksilla, etten vain kyennyt pysäyttämään mopoa ennen kuin olin syvällä ojassa. En voinut olla kuin pahoillani omasta puolestani, mutta samaan aikaan aloin tuntea huonoa omaatuntoa siitä, miten ahdistukseni tulvahti osaksi hänen elämäänsä niinkin kriittisessä elämänvaiheessa kuin hän eli. Reilun kuukauden taistelun jälkeen hiljalleen luovutin ja päätin unohtaa hänet.

Aloin hallita ahdistustani hitaasti ja varmasti - ainakin hitaasti. Tiettyjä toimintamalleja on kuitenkin lähes toivotonta ymmärtää, koska ne nousevat esiin niin harvoin. Ihastumisissa tuli pitkä tauko, koska koin tärkeämmäksi nousta omille jaloilleni ja alkaa elää omaa elämääni. Yliopisto-opinnot ja työkuviot alkoivat vaikuttaa huomattavasti positiivisemmilta, sosiaalinen verkosto laajeni huomattavasti, ilo palasi elämääni ja aloin tehdä melko pitkiä askeleita kohti parempaa tulevaisuutta omassa elämässäni. Vaikka olen ollut vakava lapsesta lähtien, ilo, nauru ja huumori ovat olleet aina toimivia lääkkeitä niin itselleni kuin läheisilleni. Nekin palasivat elämääni, kenties itsetietoisempina, itseironisempana ja elämää ymmärtävämpänä kuin ennen. Aloin kestää kritiikkiä aivan eri tavalla ja aloin nähdä itseni huomattavasti paremmassa valossa kuin olin vuosiin nähnyt.

Ahdistus käytännössä katosi elämästäni. Olin kuitenkin tietoinen lähihistoriastani ja muistutin ajoittain itseäni siitä, että olen ahdistuspotilas. Olen kipeän tietoinen ahdistuksestani, vaikkei ahdistus olisikaan koko ajan tietoisuudessani. Siitä huolimatta, että olen ollut tietoinen, havaitsen päätyväni odottamattomiin tilanteisiin ja tunteisiin äkkiarvaamatta. Haluaisin jakaa maailmaan iloa ja rauhaa, mutta jos annan ahdistukseni pursuta ja vaikuttaa omaan käyttäytymiseeni, lieneekö se koskaan mahdollista. Olen ollut aina parempi ilon ja rauhan jakamisessa silloin, kun ahdistus ei ole ollut tietoisuudessani, enkä ole ahdistustani joutunut käsittelemään. Mitä sitten tehdä tällaisessa tilanteessa, kun havaitsee olevansa heikompi kuin muisti?

En halua enää paeta. Ahdistus on osa minua ja se tulee aina olemaan. Siitä huolimatta olen ja pysyn samana ihmisenä. Voin oppia ahdistuksestani, mutta ahdistukseni tuskin oppii koskaan mitään minusta. Se, miten muut ihmiset sitten tulkitsevat minua on täysin toinen asia. Voinko esittää käsittämättömien tunneryöppyjen ja oudon käytökseni keskellä olevani edelleen sama ihminen kuin olin silloin, kun olin jokseenkin tasapainoisessa tilassa, enkä joutunut käsittelemään heikkouttani? Voiko minut nähdä edelleen samana elämänmyönteisenä humoristina, kun puheeni on täynnä ahdistavia sanoja ja painostavaa tunnetta?

Omalla kohdallani ahdistuksen pakeneminen olisi helppoa. En usko, että se kovin vaikeaa on muillakaan. Aina löytyy sopiva lääke tähän vaivaan. Itselleni valitettavasti alkoholi ei maistu, jumaliin en usko, en ole varsinaisesti bilettäjätyyppiä, olen sosiaalinen mutten kuitenkaan riippuvainen sosiaalisista suhteistani, opiskeluni ovat minulle pikemmin harrastus kuin työ ja työni taas voi odottaa. Huumoriin pakeneminen on lähellä tätäkin tilannetta, vaikkei se ajatuksistani ja tekstistäni huokuisikaan. Olen edelleen itseironinen, mutta tuota ironisuutta on vaikea välittää muille. Voin vain hymistä itsekseni ja naureskella kuivasti omille jutuilleni.

Mikä on lopulta ahdistukseni syy ja mikä siihen olisi lääke? Ahdistukseni syy on varmasti lukuisissa pettymyksissä ja menetyksissä, joita olen eläessäni joutunut kokemaan. Lähimpänä tuon ahdistuksen perustaa ovat pelot, jotka liittyvät ensisijaisesti menettämiseen, hylätyksi- tai loukatuksitulemiseen. Ne kuuluvat kaikki elämään, olen sen jo oppinut. Kaikki ihmiset eivät ole valmiita niihin ja useimmille helpointa on, kuten itsellenikin on ollut, paeta. Pakoreitit vaihtelevat ja useille kenties juuri läheisen tai ventovieraan ihmisen loukkaaminen tai huomiotta jättäminen ovat ainoita tapoja, joilla he voivat toimia. Sallittakoon se heille. Olen itse syyllistynyt täysin samaan toimintamalliin. Silti totean, että ihmisissä varmasti selkeässä vähemmistössä ovat ne, jotka haluavat menettää läheisiään, tulla hylätyksi tai loukatuksi. Oma käyttäytymiseni on joskus tukenut juurikin hylätyksi- ja loukatuksitulemista, siitäkin huolimatta, että edes minä en niitä omalle kohdalleni halua.

Lääke näihin vaivoihin tuskin on sekään kovin yksiselitteinen. Se, miten itsessäni koen tällä hetkellä, kokisin, että usein kenties paras lääke olisi toisen ihmisen läheisyys ja turvallinen syli. Sitä minäkin osaisin tarjota ja sitä minä olen tarjonnut. Jos ihastuessa yleensä ahdistun, rakastuminen yleensä laukaisee tuon ahdistuksen. Kyse on vain siitä, mikä tai kuka on rakkauden kohde. Kuten monissa vaikeissa aviosuhteissa, ihmiset eivät välttämättä pysty käsittelemään tai tiedostamaan ahdistustaan. He eivät pysty ilmaisemaan sanattomia tunteitaan tai esittämään niitä missään järjellisessä muodossa kumppanilleen. On paljon helpompaa paeta tuopin tai television ääreen, töihin, harrastuksiin,  muiden kavereiden tai uuden nais-/miesystävän seuraksi. Rakkaus jakautuu ja se voi vaihtaa kohdettaan juuri sen vuoksi, ettei ihminen kykene täysin hallitsemaan tunteitaan tai edes löytämään niille sanoja. Ajan kuluessa aiemmin rakas ihminen jää rakkauden kilvoittelussa toiseksi tuopin, töiden tai toisen ihmisen voittaessa. Eikä varmasti ole täysin ennenkuulumatonta sekään, että lopulta rakkaus Jeesukseen tai Jumalaan voittaa, aviopuolison jäädessä ihmettelemään, mikä sai ennen tutun ihmisen päässä naksahtamaan niinkin pahasti.

Ihmetellään siis yhdessä. Meillä ihmisillä ei ole helppoa, koska olemme ihmisiä. Jos olisimme tietokoneita tai robotteja, meidät olisi ohjelmoitu kysymään ja toimimaan juuri tietyllä tavalla. Jopa meidän merkityksemme maan päällä olisi ohjelmoituna meihin. Meidän ei tarvitsisi märehtiä sitä, miksi olemme täällä, mistä syystä ihmiset kuolevat, lähimmäiset jättävät tai loukkaavat. Robotit toimivat johdonmukaisesti juuri sen mukaan, miten heidät on ohjelmoitu. Vaikka meissä ihmisissä voi olla hieman samoja piirteitä, näyttää siltä kuin ihminen pystyisi oppimaan ja vaihtamaan sekä toimintamalliaan että laskentatapojaan. Me emme toimi joka tilanteessa samalla tavalla, me elämme tunteella. Nyt - asiasta tietoisena - havaitsen toimivani toisin kuin olen toiminut koskaan. Ja hymy palaa kasvoille niinäkin hetkinä, jotka ovat minulle vaikeita ja voisin yhtä hyvin itkeä.