Sosiaalisten interaktioteorioiden mukaan ihmisten "minuus" syntyy vuorovaikutuksessa. Minuuteen katsotaan sisältyvän kaikki ihmisen peruspersoonallisuudelle ominaiset asiat, kuten usko, arvot ja asenteet. Näiden kolmen pohjalta ihmiset tekevät valintojaan, mm. sen mukaan, minkä uskovat olevan itselleen eduksi ja hyväksi. Samoin asenteet ollessaan positiivisia tai negatiivisia, jouduttavat tiettyjen asioiden tekemistä ja saattavat tyrehdyttää toisten asioiden tekemisen kokonaan.

Kasvaminen alkoholistiperheessä on yhdenlaiseen todellisuuteen kasvamista. Tuossa todellisuudessa sellaisena kuin itse opin sen tuntemaan, kaikki on epävarmaa ja -vakaata. Hyvää hetkeä saattaa seurata huono hetki. Pelko ei välttämättä tartu ihmisistä, vaan se tarttuu ilmapiiristä. Olen itse luonnehtinut tuota kriisi-ilmapiiriksi, johon kasvaminen ja tottuminen johtaa siihen, ettei ihminen tunne oloaan kovin kotoisaksi kuin epävarmoissa ja -vakaissa olosuhteissa. Parisuhteissa ihmiset valitsevat kumppaninsa tuosta ilmapiiristä varmistuakseen kenties siitä, että tulevassa perheessä olosuhteet ovat juuri yhtä vakaat kuin ne olivat lapsuuden kodissa.

Tämä ilmapiiri luo puitteet myös sille, että sama todellisuus siirtyy edelleen omille lapsille. Tällä tavalla luodaan sukupolvia kestäviä ketjuja, joissa ihmiset päätyvät tavalla tai toisella samanhenkisten ihmisten kanssa suhteisiin. Itselleni valinta on ollut tiedostamaton, kun olen alkanut kieltäytyä alkoholista. Olen vain kokenut sen vääräksi. Myöhemmin olen päätynyt ymmärtämään sen, että tulen katkaisemaan yhden sukupolvia kestäneen toimintamallin. Samaan aikaan kuitenkin olen elänyt kriisielämää. Alkoholistikumppaneita en ole onnistunut itselleni löytämään, mutta monenlaisia muita ongelmia itselleen keränneitä kylläkin. Kenties tyypillistä sekin, että lopulta olen suhteen päätteeksi ollut kriisissä. Jokaisen suhde- ja erokriisin ylipääseminen kuitenkin kasvattaa ihmistä, sikäli kuin on valmis kohtaamaan todellisuuden, erojen ja valintojen syyt. Kriisiin ajautuminen ei ole sattumaa. Ilmapiiri on siihen otollinen, ja tutussa ilmapiirissä on jotakin tuttua.

Ihmiset vaikuttavat toisiinsa. Kristittyjen lapsista tulee usein kristittyjä, teknisesti orientoituneiden lapsista teknisesti orientoituneita ja alkoholistien lapsista tuntuu usein tulevan jyrkän kielteisesti alkoholiin suhtautuvia tai itse jonkinlaisista päihdeongelmista kärsiviä (kts. Elster, Jon (1999): Strong Feelings). Minkäänlaisesta geeniperimästä lienee turha puhua. Tiedot ja kokemukset eivät siirry geeneissä, vaan ihmiset oppivat toisiltaan kielen lisäksi niin useita asioita, etteivät välitä välttämättä olla niistä kaikista opituista asioista edes tietoisia. Mitenkään mustavalkoisesti ei myöskään tutkimuksia pitäisi lukea, vaan on annettava mahdollisuus sille, että perheen ulkopuoliset suhteet suuntaavat ihmisen käyttäytymistä toisaalle ja ihminen löytää erilaisia selviytymiskeinoja sukuhistoriasta tuttujen keinojen tilalle.

Kielteiset ja myönteiset asenteet esimerkiksi alkoholia kohtaan voivat siis siirtyä läheisiltä ihmisiltä, siinä missä uskomukset tai tekniset taidot. Perheen ulkopuoliset tuttavat voivat edelleen vaikuttaa sillä tavalla, että ihminen omaksuu uusia asenteita muunlaisia virikkeitä kohtaan. Tämän lisäksi ihminen voi yksinäisyydessä alkaa kehittää erilaisia käyttäytymismalleja. Esimerkkinä näistä kaikista: omaksuin alkoholikielteisyyden pikemmin sukuni naisten reaktioista kuin miesten yltiöpositiivisesta asenteesta, perheen ulkopuolinen kulttuuri puolestaan korosti esimerkiksi urheilua (ulkonäköä) ja tietokonepelejä, sekä yksinäisyydessä aloin kirjoittaa.

Kehitin näistä asenteista tai paloista itselleni liudan käyttäytymismalleja, joiden perimmäinen seuraus oli riippuvuus. Urheilu täytti elämäni nuoruudessani ennen armeijaa. Koin olevani naisille/tytöille kelpaamaton yksilö ja vastaus siihen oli hyvä ulkonäkö. Urheileminen ei kuitenkaan muuttanut minäkuvaani mihinkään muotoon, enkä oppinut uskomaan riittäväni sellaisena kuin olen. Tietokonepelit veivät minut mennessään joitakin hetkiä myöhemmin. Kirjoittaminen on ollut minulle elinehto, ja ilman tätä taitoa, olisin tunnepuolisesti pahassa lirissä.

Siinä missä nämä käyttäytymismallit seuraavat sosiaalista vuorovaikutusta, ilmapiirillä on tässäkin kuviossa osuutensa. Suomalaisista psykologeista Tommy Hellsten on pyrkinyt tekemään Suomessa tutuksi amerikkalaisten terapeuttien lanseeraamaa käsitettä co-dependency, läheisriippuvuus. Kriisi-ilmapiirissä ihmisen koko käyttäytyminen saattaa alkaa fiksoitua muihin ihmisiin, sosiaaliseen kanssakäymiseen, muiden ihmisten hyvinvointiin, iloon ja siinä ohessa vielä omaan iloon.

Läheisriippuvuutta voi nähdäkseni lähestyä ainakin kahta tietä. Ensimmäinen näistä on kenties tutumpaa kauraa esimerkiksi alkoholistiperheiden lapsille. Kun on lapsena joutunut huolehtimaan omista siskoistaan ja veljistään, kenties vanhemmistaan, muista ihmisistä huolehtiminen tulee ikään kuin kylkiäisenä. Ihminen omaksuu roolin ja toisaalta oppii jo varhaisella iällä tekemään ruokaa, pitämään itsestään "huolta", jos tarpeen. Lopulta läheisriippuvainen omaksuu vastaavan roolin parisuhteissaan: hänestä tulee kumppanilleen ikään kuin vanhempi, joka huolehtii. Lapsi oppii luottamaan vanhempaansa ja siihen, että kaikki tulee hänelle valmiina. Tämä johtaa lopulta siihen, että läheisriippuvainen saattaa totuttaa kumppaninsa sellaiseen huolenpitoon, joka eräällä tavalla "rampauttaa" sen, josta on huolehdittu. Läheisriippuvaisen alkoholisoitunut puoliso saattaa omaksua huoletta "lapsen" roolin, eikä opi missään välissä pitämään itsestään huolta tai kokemaan sitä millään tavalla tarpeelliseksi.

Toinen näkökulma tähän on läheisriippuvaisen omat sosiaaliset tarpeet. Koska lähipiirissä on ollut aina joku, josta huolehtia, on sosiaalisen piirin myös tarjottava mahdollisuus huolenpitoon (mutta samalla huolettomuuteen). Yksinäisyys on läheisriippuvaiselle äärimmäisen vaikea kohdata. Tästä seuraa yleensä tietynlainen asennoituminen sosiaaliseen elämään. Läheisriippuvainen hauskuuttaa ihmisiä, haluaa heidän hymyilevän ja nauravan. Hän ottaa sosiaalisessa piirissään roolin, jossa hänestä pidetään ja hän pitää siitä, kun saa osakseen huomiota ja "rakkautta". Hän saa mahdollisesti sitä huomiota, jota hän ei saanut vanhemmiltaan. Hän kokee rakkaudellisen ilmapiirin ja sukeltaa siihen pää edellä, ja mitä useammin sitä parempi.

Molemmissa tapauksissa ihminen on konkreettisesti jollakin tavalla riippuvainen muista ihmisistä, läheisistään, ovat he läheisiä tai eivät. Tästä seuraa edelleen erinäisiä pelkoja ja asenteita. Pelot liittyvät esimerkiksi siihen, miten ihminen kokee läheisten suhtautuvan häneen. Mitä jos hänestä ei pidetä? Mitä jos hänet jätetään? Mitä jos hän jää yksin? Asenteet puolestaan liittyvät valintoihin, joita yksilö tekee. Hänen tarpeensa olla sosiaalisessa vuorovaikutuksessa voivat käytännössä hallita koko hänen elämäänsä. Hakeutuminen seksuaalisen kanssakäymisen toivossa milloin kenenkin seuraan tai mihin piiriin.

Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja toisaalta omien henkilökohtaisten oivallusten kautta opitut asiat muokkaavat minuutta. Se ei ole stabiili tai pysyvä. Mutta minuus pyrkii kuitenkin säästämään itseään, koska kaikkinainen psyykkinen taakka käy työstä. Jos elämä on muutoinkin hektistä ja hyvin sosiaaliseen vuorovaikutukseen keskittynyttä, se yhtäältä kuluttaa ja toisaalta lisää virtaa. Sosiaalinen vuorovaikutus toimiikin eräänlaisena energiakanavana: se antaa ja ottaa. Elämänehtona monille ihmisille tästä antamisen ja ottamisen periaatteesta saattaa kuitenkin tulla jatkuvaa, pientä hävikkiä. Sen viimeinen lakipiste on jonkinasteinen burn-out. Ihmisen mieli ja sen sietokyky on rajallinen.