Ahdistus on sana, jonka kuulee nykyaikana usein. Milloin teineillä on ”angstiaan” tai puolisoa ahdistaa, milloin vain muuten elämäntilanteet paiskaavat ihmisen julmasta maahan tai kaikkinainen oman elämän tarkastelu ja merkityksen etsiminen kuristaa ihmistä. Ahdistuksena tunne vaikuttaa nopeasti yhtä luonnolliselta kuin mikä tahansa tunne, mutta tunteena tai tunnetilana se kuitenkin poikkeaa jyrkästi muista tunteista.
Puhuessaan ahdistuksestaan, monille ihmisille voi herätä kysymys, mitä se on? Me tunnemme ahdistuksen vain arkisena käsitteenä, jota viljellään milloin missäkin yhteydessä. Se on kuitenkin jo nopealla tarkastelulla erotettavissa kahteen, hyvin eri tavalla rakentuneeseen ahdistukseen. Ensimmäinen näistä ahdistuksen muodoista käsittelee tunteita ja yksilön kykyä säädellä tai käsitellä niitä. Toinen näistä puolestaan on ihmisen olemassaoloon ja tarkoitukseen liittyvää eksistentiaalista ahdistusta. Jälkimmäisen ahdistuksen Albert Camus on käsitteellistänyt parhaiten eksistentiaalisen ahdistuksen. Hän näki koko ihmiskunnan olemassaolon kannalta tärkeimmäksi ja keskeisimmäksi kysymykseksi itsemurhan: mikä saa ihmiset elämään, vaikka tietävät elämän olevan pohjimmiltaan järjetöntä?
Nämä kaksi ahdistustyyppiä on syytä erottaa jyrkästi toisistaan. Sen lisäksi ahdistus limittyy toiseen hieman saman sukuiseen mielenterveyteen liittyvään, eräänlaiseen trendisanaan: masennukseen. Nekin on syytä erottaa jyrkästi toisistaan, vaikka samanaikaisesti ne kävelevät samaan tapaan käsi kädessä kuin edellä erotetut ahdistuksen muodot.
Tunnen ahdistuksen
Tunteet erottavat ihmisen eläimestä. Tiedetään, että eläimet voivat kiintyä läheisiin, muihin eläimiin ja tuntea surua, mutta ihminen on erotettava aivan omaksi, tuntevaksi, tunteitaan arvioivaksi ja rationaaliseksi eläimeksi. Ihmiset pystyvät vanhojen psykologisten minän puolustusmekanismien mukaisesti tekemään erilaisia tiedostamattomia tai tietoisia valintoja tunteidensa muokkaamiseksi, käsittelemiseksi tai sulkemiseksi.
Ihmisen rationaalisuus käy monien mielestä jyrkkään ristiriitaan tunteiden kanssa, mutta tosiasiassa niitä kumpaakaan ei olisi ilman toista. Siten myös tunteet on käsiteltävissä järjellisesti ja tässä järki etsii tukea tunteista. Yksinkertainen esimerkki on se, että esimerkiksi kiintyessään toiseen ihmiseen, ihminen ensisijaisesti kokee toisen ihmisen jollakin tavalla järjellisesti itselleen tutuksi, josta voi seurata se, että ihminen kokee toisen vastaavan tiettyjä odotusmalleja. Jos odotukset eivät kohtaa, tunne on täysin erilainen tai tunneside jää syntymättä.
Tunnepohjainen sitoutuminen ihmisiin ja asioihin elämässä vie ihmisen väistämättä tilanteeseen, jossa hän joutuu järkiperäisesti motivoimaan omaa toimintaansa. Ihminen kaipaa perusteluja, järjestystä, selväpiirteisyyttä ja yksinkertaisuutta elämäänsä. Liian ristiriitainen, epävarma tai –selvä tilanne aiheuttaa tiedollisen ristiriitatilanteen, joka puolestaan laukaisee tunnereaktion. Kun ihminen ei kykene tiedollisesti käsittelemään tunteitaan, tunnetilaa jää eräänlaiseksi muodottomaksi möykyksi, joka vaatii jonkinlaisen selvennyksen. Tämä möykky vastaa tässä artikkelissa ja kielessäni tuota muodotonta ja kasvotonta tunneahdistusta.
Leon Festingerin tiedollisen dissonanssin teorian (1957) mukaan ihminen takertuu näinä hetkinä mihin tahansa itselleen tuttuun, läheiseen ja helppoon ratkaisuun, joka saa ihmisen unohtamaan tunnemöykkynsä. Ihminen tekee tällöin rationaalisen valinnan (vrt. Jon Elsterin rationaalisen valinnan teoria) mahdollisesti tiedostamattaan. Minulle rationaalinen valinta oli kirjoittaminen, koska kynä pysyi kädessäni ja minulla oli lisäksi käytössäni kirjoituskone. Tartuin siihen, mikä oli lähellä, mikä viittaa valinnan rationaalisuuteen, vaikka valinta oli lopulta minusta riippumaton ja pitkälti tiedostamaton.
Tiedostamattomat valinnat eivät minunkaan kohdallani päättyneet tähän. Ahdistus voi kasvaa suureksi, kun ihminen ei pysty purkamaan niitä tai käsittelemään niitä millään tavalla luovasti. Lopulta kirjoittaminen ei riittänyt minullekaan ja oli tartuttava edelleen muihin lähellä oleviin, eikä kaikkiaan aina niin hyviin vaihtoehtoihin. Onnekseni vältyin yleisimmiltä mielenrauhaa aikaansaavilta trendilääkkeiltä, kuten tupakoinnilta ja alkoholilta. Sen sijaan olisin voinut valita sosiaalisen kanssakäymisen, mutta luokkakavereideni ja tuttujeni juodessa itsensä viikonloppuisin tolkuttomaan humalaan, pitäydyin lopulta omissa oloissani. Tästä syystä sosiaaliset vuorovaikutustaitoni olivat pitkään kehittymättömät.
Elämässäni tuli vasta huomattavasti myöhemmin tilanne, jolloin jouduin vastakkain tunnemöykkyni kanssa. Tämä tapahtui loppukesällä 2005, kun silloinen parisuhteeni teki pakkolaskun. Tuon laskun myötä suojamuurini romahtivat kerralla. Paljastuin itse itselleni omine toimintatapoineni ja niiden tapojen alta paljastui ruma, paha ja häijysti minua katsonut ahdistus. Tiesin tunnistaneeni ahdistukseni, mutta sain lopulta siihen myös ammattilaisen arvion ja kouraani iskettiin ahdistuslääkeresepti. Jätin lääkkeet käyttämättä.
Rationaaliset valintani, jotka olivat tuntuneet lapsuudestani ja teini-iästäni alkaen oikeilta, saivat minut kyseenalaistamaan itseni, omat toimintatapani ja kävin keskusteluja äitini kanssa. Hän tuntui muistavan joitakin elämäntilanteita lapsuudestani paremmin kuin minä ja aloin rakentaa mallia siitä, miten tietyissä stressaavissa ja mahdollisesti traumatisoituneissa elämäntilanteissa olin tarttunut kiinni tiettyihin toimintamalleihin. Esimerkiksi kirjoittamisen aloitin noin vuotta ennen vanhempieni avioeroa, keskellä kenties helvetillisimpiä perheriitoja ja isäni pahimpia juomakausia. Tekemieni oivallusten tuloksena opin tuntemaan ahdistuksen ja opin erottamaan sen kaikkien muiden tunteiden joukosta keskellä arkisiakin askareita.
Ollako vai eikö olla?
Tunnepohjaisen ahdistuksen alkusyy on usein sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja se on usein ihmisestä itsestään riippumatonta. Pieni ihminen vastaan julma sosiaalinen piiri, joka jyrää ihmisen vapaan tahdon. Tuon vapaan tahdon alla pyristelevä ihminen pyrkii ylös, luo omia selviytymisstrategioitaan ja kamppailee tiensä kuiville. On kuitenkin toinen ahdistustyyppi, joka on luonteeltaan tyystin erilaista, se on ensisijaisesti rationaalista, vaikka edelleen, tuo rationaalinen pohdinta saa ihmisen tuntemaan ja reagoimaan.
Ihminen on utelias olento, joka on symbolifunktion eli kielen kehittymisen myötä keksinyt kysyä. Ensimmäisiä kysymyksiä voisi kuvitella olevan: mistä sade tulee, mikä aurinko on, miksi läheiseni kuolevat ilman näkyvää syytä ja mikä on minun paikkani tässä maailmassa tai yhteisössäni. Hyviä kysymyksiä kaikki tyynni. Niihin on keksitty lukuisia vastauksia, jotka saavat ihmismielen rauhoittumaan ja ahdistuksen tasoittumaan. Yleisin vastaus edelleen kaikkiin näihin kysymyksiin on uskonnollinen.
Uskonnon roolia eksistentiaalisen ahdistuksen käsittelyssä on mahdotonta sivuuttaa. Toisaalta monet ihmiset maailmassa nykypäivänä eivät esitä näitä kaikkia kysymyksiä. Ne ovat käyneet vanhanaikaisiksi ja ihmisillä on suhteellisen hyvä käsitys sateesta, auringosta ja kuolemasta. Sen sijaan viimeisin kysymyksistä tuottaa edelleen ihmisille suurta tuskaa ja ahdistusta. Kuolemakin on helpompaa käsitellä, koska on se on useille ihmisille lopullinen päätös ihmissuhteelle ja kuolemasta aiheutuvan ahdistuksen voi käsitellä suremalla.
Vaikein näistä olemassaoloon ja merkitykseen liittyvistä kysymyksistä liittyy ihmiseen itseensä. Meistä jokainen varmasti haluaisi olla jollakin tavalla merkittävä edes jollekin. Me haluaisimme olla hyväksyttyjä, rakastettuja ja pidettyjä. Kaikki meistä eivät kuitenkaan perimmiltään koe olevansa näistä yhtäkään. Merkityksen on löydyttävä jostakin ja kun se tässä tapauksessa liittyy niin selvästi sosiaaliseen vuorovaikutukseen, yhteiskunnalliseen asemaan ja hyödyllisyyteen, on usein myös vastaus löydettävissä jostakin näistä.
Sosiologi Emile Durkheim esitti jo 1800-luvun lopulla ajatuksen siitä, että heimokulttuureissa, joissa palvottiin toteemeja (esi-isiä ja henkiä), yhteisö palvoi itseasiassa itseään, omaa yhteisöllisyyttään. Toteemi ei ollut tärkeää, vaan se, että tuota toteemia kumartelivat kaikki yhteisöön kuuluneet jäsenet. Tämän käyttäytymismallin kyseenalaistaminen olisi kyseenalaistanut koko yhteisöllisen ja rituaalisen käyttäytymismallin mielekkyyden sekä sen tarkoituksen. Yhteisön elämän mielekkyyden kyseenalaistuminen olisi puolestaan ollut rinnastettavissa maailmanloppuun. Jotta tällaiselta perinpohjaiselta ja ahdistavalta skenaariolta oltaisiin vältytty, yhteisö asetti jyrkät rajat yhteisönsä jäsenille: kyseenalaistamisesta ja sääntöjen rikkomisesta seurasi kuolema tai karkotus, joista jälkimmäinen tarkoitti pitkälti samaa kuin ensimmäinen.
Elämämme ja olemisemme tarkoituksen kyseenalaistuminen on julmaa. Kuten alussa esitin, Camus käsitteellisti eksistentiaalisen ahdistuksen osuvasti. Sosiaalisina olentoina me ihmiset etsimme paikkaamme ja tarkoitustamme. Jos emme löydä tuota tarkoitusta itsestämme, sen on löydyttävä ryhmästä, sosiaalisesta piiristä. Jos emme löydä sitä kummastakaan, on todellakin aiheellista kysyä, mikä pitää meidät elossa? Ja tämän kysymyksen kautta voinemme löytää selityksen sille, miksi itsemurhaluvut esimerkiksi Suomessa ovat niin korkealla.
Voimavara ja lannistaja
Ahdistuksella on ihmisen aktiivisuuden kannalta kaksi jyrkästi toisistaan poikkeavaa muotoa. Ahdistus sai minut kirjoittamaan, urheilemaan, katsomaan tuhansittain elokuvia ja kahlaamaan läpi kaiken maailman musiikkia. Innostuin kaikenlaisesta uudesta ja haluni ymmärtää ihmisyyttä, inhimillistä elämää on kasvanut eksponentiaalisesti aikuisiällä. Nämä tekijät ovat pitäneet minut aktiivisena ja tarkoitusta etsivänä. Eksistentiaalinen ahdistus ei ole päässyt minua liki, mutta tunnepuolinen ahdistus on ollut kuristaa minut hengiltä.
Tunnepuolinen ahdistus onkin nähtävä eräänlaisena dynamona ihmiselämässä. Tunteella eläminen antaa vähemmän tilaa järjelle – vaikkeivät nämä edelleenkään sulje toisiaan pois – ja sille, että asiat tai asiantilat pääsisivät lannistamaan ihmisen. Aktiivisuuden ja ihmisen aktivoimisen kannalta ahdistus näyttääkin olevan nimenomaan tunnepohjaisesti äärimmäisen oivallinen väline. Tästä esimerkkinä voidaan ottaa lukuisat huonommin tai paremmin menestyneet taiteilijat, joista osa menettää täysin luomiskykynsä ilman jonkinlaista tunnepuolista tuskaa ja kriisitilannetta.
Ahdistus on aktiiviselle ihmiselle voimavara, se pitää ihmisen liikkeessä. Jos liike loppuu, alkaa tulla tilaa ajatuksille. Ajatusten kohtaaminen puolestaan saattaa vastata valmentautumattomalle tilannetta, jossa ihminen tulee yhteisönsä hylkäämäksi. Pysähtyminen voi tarkoittaa varmaa kuolemaa, siinä missä aktiivisuus takaa elämän. Tästä näkökulmasta esimerkiksi pitkäaikaisen puolison tai lapsen kuolema voi olla niin perinpohjainen, pysäyttävä kokemus, että ihmiset eivät näe enää mitään syytä tai mieltä elää.
Liiallinen ajattelu ja passivoituminen voivat johtaa ihmisen toiseen ääripäähän. Tunteet ja toisaalta merkityksettömyyden tunteminen ovat kullalla päällystetty tie kohti masennusta. Lamautumisen tilaa, josta niin liike kuin dynaamisuus katoavat. Ihminen passivoituu, eikä koe elämäänsä enää millään muotoa mielekkääksi. Tässä tilassa aktiivisinkin kirjailija luopuu kirjoittamisestaan ja alkaa käyttää yhä enemmän aikaa aivan muissa askareissa.
Ongelmavyyhti olisi yksinkertainen, jos ihmismieli olisi yksinkertainen. Ihmiset toimivat yksilöllisesti ja niin aktiivinen kuin passiivinen vaihe voivat olla vain eräänlaisia käymistiloja, joista ihminen nousee jälleen uuteen kukoistukseensa. On kuitenkin täysin selvää, että absurdissa elämässä tapahtuu absurdeja asioita: ennen pitkää aika kuluu aktiivisimmallakin ihmisellä loppuun ja taas passiivisinkin yksilö saattaa löytää elämän.
Olisi helppo sanoa, ettei lannistuminen kannata, mutta tiedän omastakin kokemuksestani, että joskus elämä lannistaa. Kyse ei ole siitä, kannattaako se tai ei, vaan siitä, että se voi olla yhtä väistämätöntä kuin verot ja kuolema. Edelleen on kuitenkin syytä muistaa, että aurinko paistaa toisinaan pahaisimpaankin risukasaan. Elämä voi alkaa kukoistaa ja sen syke saattaa muuttua huomattavasti tasaisemmaksi ja miellyttävämmäksi kuin se oli kiivaimpina aktiivisuuden tai tuskaisimpina passiivisuuden päivinä.
Olen itse omasta olemassaolostani kiitollinen. Kiitosta en voi kohdistaa kenellekään tai millekään, koska en usko jumaliin ja toisaalta vanhempani tuskin tiesivät aivan tarkkaan millaista hedelmää olivat hautomassa ja miksi. Olen kiitollinen siitä, että elämä on heitellyt minua, enkä ole nähnyt elämästä vain yhtä puolta. Olen nähnyt elämän alhaalta, ylhäältä, edestä ja takaa, kenties liian usein sivusta ja joskus jonkun toisenkin näkökulmasta. Nämä näkökulmat ovat rikastuttaneet omaa elämääni, niin sosiaalisesti kuin hengellisesti.
Ahdistus on voimavara, jonka on turha antaa lannistaa, mutta äärimmäisen tärkeäksi koen sen, että ihmiset ymmärtävät, millä eri tavoilla se vaikuttaa heidän elämäänsä ja valintoihinsa. Ahdistuksella kun voi olla lopulta globaalit vaikutukset, joita selvitellään kemiallisin asein ja kauppasuluin. Lopulta elämä voi olla huomattavasti yksinkertaisempaa, nautittavampaa ja kauniimpaa ilman, että on päästävä parhaille näköaloille tai kaivauduttava syvimpiin kohtaan synkintä vettä. Kyse on siitä, kuten omassakin elämässäni, millaisen tien itselleen rakentaa ja mihin.
Kommentit