Parisuhteiden toimivuus perustuu usein menestyksekkäälle propagandalle. Tavoitteena on saada aikaan toisessa ihmisessä toivotunlaisia tunteita ja toimintaa. Siten parisuhteen alkuunpaneva voima on mahdollisimman yksinkertainen ja yksiselitteinen mielikuva ihmisestä, jotta toinen voi omaksua tuon mielikuvan ja kokea sen jollakin tavalla läheiseksi. Yksipuolisen mielikuvan antamisessa, erityisesti propagandistisessa mielessä, on toinenkin puoli: sensuuri.

Ihminen, joka ei suuremmin välitä tuntea itseään eikä ole enää oman käyttäytymisensä motiiveista kiinnostunut, harvemmin sensuroi tietoisesti. Hän vain jättää kertomatta tiettyjä asioita ja esittämättä tietynlaisia käyttäytymismalleja. Sensuurin avulla ihmiset rajaavat toisiltaan lukuisia sellaisia tietoja, jotka kenties olisivat äärimmäisen tärkeitä suhteen jatkuvuuden kannalta.

Tässäkään ei vielä ole kaikki, mitä tulee haastavuuteen ihmissuhteissa. Meistä jokainen on kasvanut ja elänyt erilaisissa olosuhteissa sekä päätynyt tunnepohjaisesti kokemaan asioita eri tavalla. Tästä syystä minä en ole erityisen viehättynyt tietynlaisista asioista, kun taas toisenlaiset ovat hyvinkin lähellä sydäntäni. Ja tästä syystä myös ihmiset valitsevat parikseen usein sellaisen, joka oletusarvoisesti tuntuu jollakin tavalla tutummalta ja läheisemmältä kuin sellaisen, joka tuntuu oman kokemuksen pohjalta omituiselta tai täysin vieraalta, kylmältä. Näin ollen propaganda ja sensuuri eivät ole vain lähettäjän vastuulla, vaan yhtälailla vastaanottaja on vastuussa omista tulkinnoistaan ja siitä, mitä hän on valmis ottamaan vastaan ja mitä ei.

Propagandistinen toiminta toisen ihmisen huomion herättämiseksi on luonnollista. Se kuuluu ihmisyyteen ja on inhimillistä toimintaa, eikä millään muotoa sellaisenaan pahaa. Samoin asioiden sensurointi tulee ihmisiltä luonnostaan. Meillä ei ole aikaa tai edes kykyä tuoda esiin asioista niiden jokaista särmää ja puolta. Molempien eteen on kuitenkin nähtävä vaivaa ja niihin on kulutettava aikaa. Näin niin lähettäjä kuin vastaanottaja joutuvat käyttämään toisiinsa aikaa. Mitä enemmän aikaa kulutetaan yhteen asiaan sitä vähemmän on aikaa vaihtoehdoille. Tähän kuitenkin liittyy tietoinen tai tiedostamaton valinta: joko kuulemalleen propagandalle (ihmiselle) antaa aikaa tai sitten ei anna.

Siinä tapauksessa, että ratkaisu pidemmän päälle osoittautuu virheeksi, on vastaanottajan syytä muistaa oma vastuunsa valinnasta. Toisaalta virheellistä kuvaa luonut viestin lähettäjä, on hänkin vastuussa. Kenties jopa suuremmassa vastuussa. Kun vastaanotettu viesti (ihminen) ei olekaan aivan sitä, miltä alunperin näytti, ihmisten helppo pettyä ja alkaa syyttää juurikin viestin lähettäjää. Viestinnän kokonaisuudessa kuitenkin on useampia osapuolia kuin vain yksi.

Propagandan ja sensuurin kohdalla voidaan ainakin tiedonvälityksessä puhua todellisuudesta ja millaista kuvaa siitä annetaan. Virheellisen käsityksen antaminen tietynlaisista ihmisistä tai asioista, kuuluu propagandan ja sensuurin luonteeseen. Propagandan tapauksessa väärää tietoa lisätään ja sensuurin kohdalla oikeaa tietoa karsitaan. Näin virheellinen tai valheellinen kuva todellisuudesta kehittyy.

Propaganda voi vedota tunteisiin tai järkeen. Tunteisiin vetoaminen herättää ihmisessä positiivisia tuntemuksia ja odotusta, kun taas järkeen vetoaminen saa asian kuulostamaan järkevältä. Näin ollen esimerkiksi parisuhteiden kehittymisen kannalta katsotaan oleellisen tärkeäksi se, että toisen ihmisen läheisyydessä tuntuu hyvältä. Itseasiassa monet ihmiset tuntuvat odottavan sitä tunnetta, että "toinen vie jalat alta" tai "hyvän olon tunne vaan hiipii päästä varpaisiin". Tällainen räjähtävän positiivinen tunne kertoo jotakin kuitenkin vastaanottajan valmiudesta tai halukkuudesta ottaa tietoa toisesta vastaan tunteella.

Tätä voisi verrata siihen, miten natsi-Saksan propagandakoneisto työnsi positiivista sanomaa saksalaisuudesta ja negatiivista sanomaa juutalaisista. Ilman tunnetta, että se on oikein - järjen kustannuksella - niin suurta natsiliikehdintää ei olisi koskaan syntynyt. Tunne, että jokin asia on oikein, saattaa usein johtaa seurauksiin, jotka eivät ole ainakaan viestien vastaanottajan, propagoidun kannalta positiivisia.

Järkeen vetoaminen on yhtä pettävää. Sillä järki ei ole millään tavalla irrallaan tunteesta. Järkeen vetoamisen pohjalla, kuten edellisessä esimerkiksi jo tuli ilmi, pohjaa siihen, että tulee "tunne asian oikeellisuudesta tai totuudellisuudesta." Näin natsipropaganda vetosi historiallisuudellaan ja kvasitieteellisyydellään kansalaisten järkeen, opetti ihmisille yksinkertaisesti väärää tietoa, joka omaksuttiin ja koettiin (tunnettiin) oikeaksi.

Paras lääke on skeptinen suhtautuminen propagandaan. Ristiriitaisuutensa ja skeptisyytensä julkilausuva propagoija on huono propagoija, mutta välittömästi huomattavasti luotettavampi kuin itsestään kaiken hyvin pelkistetysti ja positiivisiin tunteisiin vetoavasti ilmaiseva. Kenties joskus itseasiassa paras lähtökohta totuuden metsästyksessä olisi lähteä tyystin toisesta päästä: etsiä se totuus, joka ei viehätä itseään laisinkaan. Vaikkei tuo totuus koskaan tunnepohjaisesti alkaisikaan tuntua oikealta, joutuisi väistämättä edes yritykseen ymmärtää, mistä on kyse. Tämä on kuitenkin hyvin harvan ihmisen tai ihmisryhmän tapa toimia. Me olemme jo tottuneet siihen, että pääsisimme helpolla, ettei meidän tarvitsisi niin paljoa ajatella ja varsinkaan tuntea mitään negatiivista. Ihmissuhteille meillä on aikaa, mutta parisuhteet harvoin kehittyvät rauhassa alun järisyttävien tunnerysäysten jälkeen. Kenties useat ihmiset ajattelevat, että parisuhde on parempi luoda siltä pohjalta, että ne vastaavat jollakin tavalla instant happiness-pilleriä, ilopilleriä, joka siirtää huolemme välittömästi kauas tietoisuudestamme. Sillä tavalla kaikki arjen kivut, tylsyys ja merkityksettömyys ovat poissa mielestämme. Ainakin hetkeksi.