Toivon lapsena kaikille hyvinvointia ja maailmaan rauhaan. Olisin käynyt loistavasta missistä, joka vastaa vanhan kaavan mukaan kysymykseen: "Mitä toivot tulevaisuudelta?" Elämän kommellukset ovat opettaneet, että niin hyvinvointi kuin maailmanrauha ovat utooppisia tiloja, joita voi toki tavoitella, mutta jotka luisuvat sormien välistä aina, kun kuvittelee tavoittaneensa ne. Mikä saa ihmiset voimaan pahoin ja sotimaan asioista?

Maailman rauha

Aloitan sotimisen motiiveista, enkä edes pyri minkäänlaiseen kattavaan selontekoon. Luonnonuskontoja harjoittavien kansojen parissa, kuten Emile Durkheim ja monet muut antropologit ovat osoittaneet, yhteisöllisyys on koko yhteiselämän ja sosiaalisen todellisuuden ylläpitämisen tae. Jos joku kävi kyseenalaistamaan ryhmän todellisuuden tai teki jotakin yhteisöä vastaan, hänet suljettiin ryhmästä tai tapettiin. Tämä oli kylmä tosiasia, jonka kaikkien ryhmän jäsenten oli jollakin tasolla omaksuttava, jos halusi pitää kotinsa tai henkensä.

Ryhmiä oli paljon ja osa niistä joutui kosketuksiin toistensa kanssa. Vieraat vaikutteet alkoivat väistämättä hivuttautua ryhmään, joka saattoi sitten suhtautua ulkopuolisiin joko jyrkän kielteisesti, varovaisen myönteisesti tai myönteisesti. Kielteisesti suhtautuvat ryhmät kävivät puolustusasemiin ja asetautuivat. Varovaisen myönteisesti suhtautuneet puolestaan pitivät aseet käsiensä ulottuvilla varmuuden vuoksi. Myönteisesti suhtautuneet ottivat vieraat avoimesti vastaan, kestitsivät ja luottivat, eivätkä nähneet tarpeelliseksi pitää aseitaan välttämättä esillä tai käsien ulottuvilla.

Kielteinen suhtautuminen vieraisiin vaikutteisiin johtaa ihmiset puolustus- tai jopa hyökkäyskannalle, riippuen siitä, millaiset kulttuuriset ohjeet ryhmän jäsenille on annettu. Vähäinenkin viite vastapuolelta siihen suuntaan, ettei tietty ryhmä, esimerkiksi muslimit ole toivottuja tietyllä alueella tai heidän jumalansa olisi väärä, saattaa johtaa jyrkkään vastareaktioon, jonka kohteeksi saattaa osua kuka tahansa heidän kannalta "vääräuskoinen". Kristittyjen kannalta muslimi voi olla vääräuskoinen, hindujen kannalta kristityt ja muslimit, minun kannaltani kaikki niistä. Jokainen voisi halutessaan olla sotakannalla toista näkemystä edustavan kanssa.

Yksimielisyys asioista vaikuttaa epäinhimilliseltä, koska kaikki ihmiset kasvavat hieman erilaisissa perheyhteisöissä ja erilaisissa kulttuurisissa lähtökohdissa. Lisäksi jokaiselle kertyy hieman erilaisia elämänkokemuksia. Jollekin tietyt elämänkokemukset tuottavat huomattavast negatiivisemman suhtautumisen toiseen kulttuuriin tai ajattelutapaan kuin toiselle. Näin esimerkiksi omalla kohdallani, kun suhtautumiseni kristittyjä kohtaan on hiljalleen loiventunut. Aluksi olin jyrkän kielteinen, mutta hiljalleen erilaiset kokemukset vakuuttivat minut siitä, ettei kyse ole yksinomaan uskonnosta, vaan pikemmin kaikista uskovista yksilöinä ja yksilöiden jakamista asenteista muita kohtaan. Olen toki esimerkiksi kristittyjen kanssa eri mieltä, mutta yksimielisyys tietyistä asioista olisi silti täysin mahdotonta. Vaikka en itse julistaisi sotaa mitään uskontokuntaa vastaan, rauhallisuudesta ja rauhantahdostani huolimatta moni kristitty olisi valmis sotaan.

Tuomio käy näissä asioissa ymmärryksen tielle. Rauhantahtoisuudestaan huolimatta useat ideologiat ovat sotaisia. Ne ovat lisäksi hyvin konfliktiherkkiä ja hajautuneita sisältäpäin. Sellaista ääriliikettä kun ei tahdo löytyä, jossa kaikki ihmiset tosiasiallisesti tuntisivat ja ajattelisivat juuri samalla tavalla. Tässä kuitenkin tullaan tuohon vanhaan yhteisöllisyyteen: jos asetut ryhmän ideologiaa vastaan, sinut karkotetaan tai surmataan. Vaihtoehtojen käydessä vähiin, ihmiset vaikenevat.

Hyvinvointi

Hyvinvointi on lähes yhtä epämääräinen käsite kuin "rauha". Mihin hyvinvoinnilla viitataan ja onko sellaista loppuen lopuksi olemassa. On tai ei, oma kokemukseni on, että tietyllä tavalla eläessäni koen maailman eri tavalla kuin toisella tavalla eläessäni. Yksi äärimmäisen keskeinen tekijä tässä on se, olenko itselleni rehellinen vai en. Tämä vertautuu taas maailmanrauhaa ajatellessa siihen, pystyvätkö ihmisryhmät tai yhteisöt olemaan itselleen rehellisiä vai toimimaan vain vanhastaan oppimiensa tapojen mukaisesti? Jos yhteisöt pystyvät muuttumaan, mikseivät myös yksilöt; jos yksilöt pystyvät muuttumaan, mikseivät silloin myös yhteisöt?

Henkinen kasvu, vaihtoehtoisten todellisuuksien kohtaaminen ja ylipäätään sen todellisuuden kohtaaminen, ettei kenties oma elämäntapa olekaan itselle tai edes lähimmäisille hyväksi, voi olla vaikeaa. Ihminen suojautuu ulkopuolisilta vaikutteilta hieman samaan tapaan kuin pienyhteisöt. Ulkopuoliset, vieraat vaikutteet voidaan ottaa siis vastaan jyrkän kielteisesti ja aseisiin tarttuen, epäillen varovaisen myönteisesti tai myönteisemmin ja avoimemmin. Jyrkän kielteisesti muihin todellisuuksiin ja todellisuuden kokemistapoihin suhtautuva asettuu väistämättä sotakannalle. Se ei luo välttämättä epähäiriötä ympäristöön, sikäli kuin omassa lähipiirissä on jotakuinkin samalla tavalla ajattelevia, mutta se vaikuttaa ihmisen omiin asenteisiin ja toimintaan. Niin kauan kuin minä olin valmis sotimaan kristinuskoa vastaan, jokainen potentiaalinen kristitty sai minut kaivamaan sotakirveen kätköstään ja olin valmis suoltamaan ilmoille vanhat sotahuutoni.

Jälkikäteen olen kokenut, että sotaisuus on henkisesti raskasta ja työlästä. Jyrkkien asenteiden ylläpitäminen käy työstä, kun olisi helpompiakin tapoja, kuten antaa toisen esittää ajatuksensa, maistella niitä hetki ja sanoa: "Sinä olet sitä mieltä ja se on ihan hyvä sinulle, minä olen toista mieltä, ja se on minulle hyvä." Vaikkei rauha olisi saavutettavissa, tuosta seuraa itselle huomattavasti rauhallisempi ja tasapainoisempi tunne. Sikäli kuin tasapainoisuus ja rauha voivat käsitteellisesti lähestyä "hyvinvointia", niin avoimuus saattaa olla ensijaisesti hyvä väylä kohti sitä.

Tässä kohdassa kuitenkin poikkean hieman aiemmilta urilta. Kaikki mitä olen yhteisöistä ja ihmisestä, sotaisuudesta tai rauhattomuudesta kirjoittanut, ne ovat koskeneet ihmisten toisilleen ja itselleen tekemiä asioita. Puhtaasti sosiaalisesta näkökulmasta. Kun ihmisyhteisöjen ja ihmisten kesken vallitsee edes jonkinlainen tasapaino ja rauha, ollaan sosiaalisesti lähestytty sitä pistettä, jossa ihminen voi hyvin. Kaikki eivät ehkä osaa edes odottaa tai toivoa sitä, siitäkään huolimatta, että toivovat maailmanrauhaa.

Aivan toisenlainen tarina tähän lukuun sisältyy sitten asioista, joita ihmiset ovat valmiita tekemään itselleen saavuttaakseen tasapainon. Tähän liittyvät lukuisat sellaiset teot ja toiminnoit, joiden pääasiallinen tarkoitus on saada ihminen unohtamaan olotilansa ja tunteensa. Jos sosiaalisessa merkityksessä kyse on avoin suhtautuminen kaikkiin ihmisiin, tässä tapauksessa ihmisen tulisi kyetä olemaan avoin kaikkiin itseensä kohdistamiin, pikemmin ihmisen omaan psyykeen tai kehoon kohdistettuihin tekoihin. Niiden vaikutus on luonteeltaan psyykkinen.

Ihminen pystyy kehittämään itselleen, jonkinlaista psyykkistä tasapainoa (vrt. Leon Festingerin konsistenssiteoria) saavuttaakseen erilaisia käyttäytymismuotoja tai toiveita. Olen kokenut, että luovista harrasteista on harvemmin haittaa kenellekään. Kahvinjuonti ja ikkunasta uloskatselu ovat myöskin melko turvallista toimintaa, vaikka pidemmän päälle saattaa kehittää pahan maineen ikkunakyylänä ja pahan kahvikuppineuroosin. Näiden lisäksi on monia muita tapoja, jotka saattavat olla ihmiselle itselleen ja/tai hänen läheisilleen vahingollisia. Koska ihminen pystyy kehittämään riippuvuussuhteen niin luoviin harrasteisiin kuin lähes kaikkeen, mikä saattaa vähäisessäkään määrin tuottaa euforiaa, ihminen on valmis antamaan periksi halulleen olla onnellinen, tasapainossa ja rauhallinen.

Itselläni tällaisiksi rauhattomuuden ja onnettomuuden "välineiksi" ovat muodostuneet aikanaan tietokonepelit, internet ja seksi tai sosiaaliset suhteet. Ne ovat ainakin olleet vaimentamassa pahoinvointiani, joten olen hetkellisesti voinut varmasti ihan hyvin, kun olen saanut haluamani, mutta kuten narkomaaneillekin usein käy, pian vähäinen annos ei riitä. Annoskoon kasvaessa tasapaino on enää kaukainen unelma, vaikka edelleen kokisi olonsa seesteiseksi ja hyväksi. Tuo harhainen tunne hyvinvoinnista on lopulta upottava suo, jossa ihminen saattaa talloa vuosikaudet. Sen myötä sosiaalinen piiri sulkeutuu tai kehittyy, tietyt tavat suhtautua ihmisiin ja toisten tekemisiin muokkautuvat. Ne vaikuttavat koko ihmisen käsitykseen ympäröivästä todellisuudesta ja siinä ohessa käsitykseen ihmisestä itsestään.

Olen kuitenkin niin omia kuin läheisten koukkuja seuratessani havainnut, että tuomio käy näissä asioissa ymmärryksen tielle. Minua ei olisi tietokonepelien tai läheisriippuvaisista ympyröistäni eroon, koska olin oppinut niihin. Olisin tarvinnut jonkin todella radikaalin elämänmuutoksen, ikään kuin uskoontulon, jotta tietokonepeleihin ja läheisiin käyttämäni aika olisi jollakin saatu täytettyä. Yhtäkkiä syntynyt ylimääräinen aika olisi aiheuttanut julmetun kovan ahdistusreaktion, jonka myötä olisin taatusti keksinyt jonkin toisenlaisen käyttäytymismuodon vanhojen tilalle.

Tästä syystä läheisten on turha yrittää pelastaa ketään, joka on tiensä valinnut. Jos alkoholistille sanoo, että tuo koituu vielä tuhoksesi ja saa sinut voimaan pahoin, olisi kuin sanoisi kättään kuumalle liedelle hyvin tietoisena aikeistaan asettavalle ihmiselle, että: "se on kuuma". Tuskin siihen voi vastata juuri muuten, kuin: "Ai jaa" ja asettaa kylmän päämäärätietoisesti käsi liedelle kärventymään.

Kylmä totuus

Ihmisen itsetuhoiset käyttäytymistavat eivät edesauta yleistä hyvinvointia. Ne eivät myöskään luo yleistä rauhaa ja tasapainoa ympäristöön. Mutta miten muuten näihin käyttäytymismalleihin voi suhtautua kuin kylmän viileästi ja neutraalisti, koska jyrkkä kääntyminen puoleen tai toiseen saa ihmiset käyttäytymään juuri päinvastaisella tavalla kuin olisi toivottavaa. Ihminen, joka jättää tuomiot tekemättä, hyväksyy kuinkin yksilöllisen (psyykkisen) ratkaisun tuhota itsensä tai olla tuhoamatta, ja toimii silloin rauhan periaatteen mukaan.

Minulta on useita kertoja pyydetty neuvoja, mitä tehdä, kun haluaisi tehdä ja kokea tiettyjä asioita. Näitä tilanteita on tullut niillä hetkillä, kun ihminen on vakaasti halunnut harrastaa seksiä parisuhteessa ollessaan jonkin kolmannen henkilön kanssa, kokeilla kovia aineita tai juoda itsensä uneen. Uskon ihmisten arviointikykyyn. Luotan siihen sataprosenttisesti. Se tarkoittaa tarkoittaa, että ihminen, joka minulta pyytää neuvoja, tietää itse jo vastauksen. Muuten hän ei osaisi edes kysyä neuvoja. Toinen asia on, toimiiko hän sen vastauksen mukaisesti, jonka hän itselleen kokee oikeaksi. Sillä monesti ihmisen halut ja tunteet vievät voiton ymmärryksestä ja järjestä näissä kysymyksenasetteluissa.

Suhtautumiseni on muuttunut kylmäksi ja osittain tunteettomaksi suhteessa muihin ihmisiin. En ole enää jyrkästi minkään asian puolella tai vastaan. Ihmiset tuntuvat kaipaavan kannanottoja, mutta minä puen kannanottoni toiseenlaisiin vaatteisiin ja annan ihmisten itse tehdä omat päätelmänsä. Totean vain, että ihmisten itsetuhoisuus ja erityisesti tietoinen pyrkimys itsetuhoon, eivät edes globaalilla tasolla anna paljoakaan toivetta rauhasta ja hyvinvoinnista. Niin kauan kuin on yksikin ihminen, joka haluaa käyttää tai kokeilla alkoholia, on ihmisiä, jotka valmistavat ja käyttävät sitä - alkoholikielteinen asenne ei ole riittävä, vaan koko kulttuurin on muututtava alkoholihaluttomaksi. Niin kauan kuin on yksikin ihminen, joka haluaa ampua kuulan omaan tai toisen ihmisen kalloon, on joku, joka valmistaa aseen - sotakielteisyys ei riitä, vaan ihmisten on menetettävä halu puolustaa omaa uskoaan ja polkea alleen muita. Niin kauan kuin on alkoholia ja aseita, voi olla myös ihmisten tarpeita käyttää niitä. Jos yksilö haluaa juosta seinää päin, yhteisö sallii sen ja rakentaa seinän sitä varten. Jos ja kun ihminen kokee saavansa halunsa toteutumisesta hyvää mieltä ja oloa, silloin kaiken pitäisi olla jotakuinkin kunnossa? Lääkärit voivat murtuneita luita korjaillessaan olla eri mieltä teon viisaudesta ja positiivista terveysvaikutuksista. Minä en ole lääkäri.