Olen havainnut pitkästä aikaa olevani ihminen, jolla on tunteet. Olen ollut elämässäni pitkälti suorittaja, joka toimii hyvin konemaisesta, tunnottomasti monissa asioissa. Tästä syystä olen saattanut saada joidenkin mielessä mielikuvan robotista, joka täysin hellittämättä jaksaa painaa tietyn aikaa, tietyt asiat läpi. Näin esimerkiksi usein järjestäessäni tapahtumia, olen se, joka kantaa paineet parhaiten, suoriutuu esiintymisistä, hoitaa suuremmatkin kantamukset ja kuormat muutaman tunnin yöunilla, ilman ruokaa.

Tunteiden hallinta on varmasti yhdelle, jos toiselle haaste. Useimmat eivät välttämättä ole edes niin tietoisia, mistä tunteet tulevat, millaisia ne ovat muodoltaan ja millä tavalla ne omaan käyttäytymiseen heijastuvat. Perehdyttyäni merkkiteoriaan ja vielä yhteen toiseen kommunikaatioteoriaan alalajiin eli konsistenssiteoriaan, olen alkanut kenties systemaattisemmin nähdä myös sen, miten ihminen huokuu kaiken aikaa sisäistä todellisuuttaan, kuten uskomuksiaan, asenteitaan, elämänkokemustaan. Vaikka kuinka ihminen pyrkisi salaamaan niin itseltään kuin muilta omaa historiaansa, heidän historiansa ja asenteensa ovat "lukutaitoiselle" aina luettavissa eräänlaisina murteina, viittauksina tai aivan suorana, yksiselitteisenä tekstinä. Omassa elämässäni olen pyrkinyt olemaan kaikin puolin avoin kirja ja se on ollut rasite myös parisuhteissani. Kaikki ihmiset eivät kenties edes halua tulla luetuiksi tai lukea aivan kaikkea läheisistä ihmisistä. Ikään kuin siitä välttämättömyydestä, että ihminen pysyy toimivana, tunteet ja niiden hallinta on parempi jättää vähemmälle huomiolle, eikä se onnistu sellaisten ihmisten kanssa, jotka haastavat tunteet.

Tunteeni ovat tätä kirjoittaessani pinnalla. Harvemmin koen mitään syvän negatiivisia tunteita, joten huomattavasti mieluummin tunnen jotakin positiivista. Siitä huolimatta tämä yksipuolinen ja -suuntainen hyvä ihastumisen tunne aiheuttaa tasapainon horjumista. Kun edellisestä ihastumisesta tai edes jollakin tavalla voimakkaan tunteen kokemisesta on ehtinyt kulua jo jokin tovi, havaitsen tunteeni jälleen uudesta näkökulmasta ja olen ymmärtänyt muutamia historiassani vaikuttaneita toimintamalleja.

Yksipuolinen ihastuminen on minulle kenties tunteista epämieluisin. Valitettavasti lähes kaikki ihastumiseni ovat olleet yksipuolisia. Tästä syystä myös kaikki suhteeni ovat alkaneet pitkälti siitä tilanteesta, että joku muu on ihastunut minuun tai sitten vain erinäisten kehitysvaiheiden summana. Yksipuolisuuden tai yksisuuntaisuuden vuoksi olen joutunut pettymään useita kertoja ja noita pettymyksiä olen joutunut paikkailemaan eri tavoin. Minulle on aina ollut turvallisinta olla yksin, joten melko järjestelmällisesti olen hoitanut asiat kannaltani niin, ettei minun ole tarvinnut enää "koskaan" miettiä ihastukseni tai rakkauteni kohdetta. Viimeisen parisuhteen jälkeen ajauduin niin pahoihin riitoihin, että puhevälit katkesivat vuosikausiksi. Kun vihdoin keskustelimme ja kertailimme hieman suhdettamme sekä sen jälkeistä aikaa, hänestä tuli ensimmäinen entinen partnerini, jonka kanssa olen keskustellut. Olemme puheväleissä ja kavereita, mutta ystävyyteen on matkaa. Ihastumisten kohdalla toisen ihmisen totaalinen torjunta on kenties vielä helpompaa, koska toisen kanssa ei ole ehtinyt vielä edes kunnolla tutustua. Olen tullut loukatuksi, pilkatuksi ja jätetyksi. Vastavuoroisesti olen itse loukannut, jotta toiseen ei tarvitsisi enää uhrata hetkeäkään aikaa ja tunteitaan. Paluu tasaiseen tunteettomuuteen on ollut kenties parasta, mitä olen itselleni keksinyt ja miettinyt - kuten nyt - jälkikäteen, olikohan se sittenkään aivan järkevää. Jos ei sitten vastapuolenkaan toiminta ole aina järkevää ollut, niin oma suhtautumiseni muihin ihmiseen ja käytökseni heitä kohtaan itseäni enemmän kiinnostaa.

Yhtä asiaa olen ehtinyt myös ihmetellä. Kenties tunneryöpytyksellä on muihin ihmisiin myös oma vaikutuksensa. Minulla on hyvin vähän naisia tuttavissani, jotka eivät seurustele tai ole naimisissa. Olenko sellainen ihminen, joka huokuu sinkkuutta, jonka kanssa on niin mahdotonta kuvitella minkäänlaista parisuhdetta, että osoittaessani tunteita, hyvin nopeasti pitkäänkin yksinelänyt elämäntapasinkku löytää itselleen jonkun? Elämän ironiaa on se, että epämieluisat tuntemukset saavat ihmiset liikkeelle, etsimään positiivista tunnetta - kuten konsistenssiteoria väittää. Se tarkoittaa väistämättä myös sitä, että ihmiset jos ihminen avaa portteja, koska siltä tuntuu, he myös sulkevat niitä perässään samoista syistä. Oven avaamisen ja sulkemisen logiikka on kohtuullisen selkeä, kun ajattelee asian konkreettisemmin esimerkiksi aviopuolisoiden välisenä suhteena. Puolisolle ovi avataan tietyissä tilanteissa, kun taas toiset tilanteet saavat oven sulkeutumaan joko puolison edessä tai hänen jäljessään. Miten pysyvästi ovi pysyy avoinna tai suljettuna riippuu paljolti ihmisistä, jotka ovia ovat ylipäätään alkaneet availla ja sulkea.

Jos jatkuva tunteilla eläminen on kuluttavaa, niin kuluttavaksi käy myös se, että tuntee vain tiettyjä asioita kohtaan voimakkaasti. Tasaisuus on paras hyve, kun tuntee juuri ja juuri jotakin muistaakseen oman inhimillisyytensä. Silloin kun tunteet käyvät voimakkaiksi, on aina lähellä jonkinlainen kontrollin menetys. Se on tullut minulle tutuksi lapsuudessani ja myöhemmin äkkinäisten sekä traagisten menetysten hetkellä. Voimakkaat tunteet on ollut pakko käsitellä jollakin tavalla ja havaitsen hoitaneeni itseäni erityisesti lapsuudessani kieltämällä tunteitani. Osaksi siitäkin syystä, ettei minulla ollut oikein minkäänlaisia välineitä niiden tunteiden käsittelemiseen. Myöhemmin olen surrut, itkenyt ja huutanut, joka on ollut kenties hieman parempi vaihtoehto. Siitä huolimatta havaitsen olleeni keskeneräinen. Nykyistenkin tunteideni valossa havaitsen olevani edelleen kesken. Kenties se suurempi kysymys on, että vaikka huomaan kasvua tapahtuneen ja oppineeni edes käsittelemään tunteitani, tulenko koskaan valmiiksi? Tuleeko meistä kukaan koskaan valmiiksi ja tasapainoiseksi kieltämättä voimakkaiden tunteiden olemassaoloa?