John Locke oli filosofi, joka käytti latinankielisiä sanoja "tabula rasa" kuvaamaan ihmistä "tyhjänä tauluna" syntymän hetkellä. Tähän tauluun piirtyvät elämänkokemukset varhaisesta lapsuudesta lähtien, kuten myöhemmin kehityspsykologiassa on havaittu. Varhaisimmatkin kokemukset vaikuttavat ihmisen myöhempään tunteelliseen ja älylliseen kehitykseen.

Vastasyntyneellä lapsella on turvallinen olla. Molemmat vanhemmat ovat hänen lähellään ja rakastavat häntä. Jo tässä vaiheessa tai jo myöhemmin vanhemmista toinen tai molemmat käyttävät alkoholia. Lapsi alkaa tunnistaa toisen tai molemmat vanhempansa tietyistä äänenpainoista, kasvojen ilmeistä ja hajusta. Nämä asiat tulevat jo hyvän matkaa ennen kuin lapsi oppii kielen. Hajut, äänenpainot ja eleet puolestaan alkavat liittyä tietynlaisiin aistikokemuksiin, tietynlaisiin asiantiloihin, kuten levottomuuteen perheessä.

Interaktionistisen teorian mukaan ihmisen käsitys todellisuudesta syntyy, muovautuu ja tulee ylläpidetyksi tämänkaltaisessa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Vanhemmat ovat lähtökohtaisesti lapsen ensimmäinen väylä todellisuuteen sellaisena kuin lapsi oppii sen mieltämään. Alkoholintuoksu opitaan liittämään todellisuuteen, tiettyihin äänensävyihin, tietynlaiseen puheeseen ja toimintaan, jonka lapsi omaksuu kiistattomasti todellisuuteen kuuluvana. Tähän todellisuuteen voi liittyä myös lapseen kohdistuva väkivalta. Vastasyntynyt kuin varttuneempikin lapsi ymmärtää monia asioita, mutta häneltä puuttuu elämänkokemusta voidaakseen ymmärtää, millainen käyttäytyminen on "normaalia" tai "epänormaalia". Hänelle lähtökohtaisesti perheen elämä on normaalia, eräänlainen perusoletus siitä, mitä elämä on tai mitä sen pitäisi olla. Se on ikään kuin luonnostaan ja sellaisenaan otettu fakta. Tästä kokemusmaailmasta käsin humalaiset vanhemmat eivät siis käyttäydy millään tavalla oudosti, vaikka he sekaantuisivat lapseen seksuaalisesti tai pahoinpitelisivät toisiaan. Alkutekijöissään, sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, tämä käyttäytyminen on lapselle sosiaalinen fakta.

Tämänkaltainen kuva ihmistä ja todellisuudesta problematisoituu usein iän ja kokemuksen myötä. Ihmisiä on maailmassa monenlaisia ja vanhemmat alkavat vertautua perheen ulkopuolisiin ihmisiin. Kaikki heistä eivät tuoksu samalta, käyttäydy tai puhu samalla tavalla kuin vanhemmat. Ihminen oppii ymmärtämään hiljalleen, ettei kenties kodin turva ole ollutkaan turvallista, ja tietäessään vaihtoehdoista, hän saattaa alkaa ahdistua voimakkaammin. Sosiaalinen fakta kyseenalaistuu ja lapsen käsitys maailmasta, todellisuudesta alkaa muuttua. Mutta niin pitkään kuin perheen ulkopuolisen maailman toiminta vastaa perheen sisäisen maailman toimintaa, tätä kysymystä ei välttämättä tarvitse esittää. Lapsi pitää alkoholinkäyttöä, satunnaista riehumista ja sekoilua elämään kuuluvana, normaalina asiana. Tästä seuraa yksi vaihtoehtoinen asenne tulevaa kasvua ja elämää varten: ilman alkoholia ihminen tai elämä ei ole mitään.

Perheen ulkopuolisen elämän ollessa ristiriidassa perheen sisäisen maailman kanssa tai lapsen oppiessa kyseenalaistamaan vanhempiensa (ja mahdollisesti muiden lähipiirinsä jäsenten) voi lapsi kallistua jyrkästi vanhempiensa toimintaa vastaan. Norjalainen teoreetikko Jon Elster kuvaa valintojen rationaalisuutta teoriassaan ja väittää, että jokaiseen valintaan sisältyy oma sisäinen logiikkansa, rationaalinen valinta. Elster viittaa kirjassaan tutkimuksiin, joiden mukaan usein alkoholistiperheen lapsilla on kaksi jyrkkää vaihtoehtoa vaihtoehtoa, mitä tulee alkoholinkäyttöön: joko he käyttävät jotakuinkin kuin samalla tavalla kuin vanhempansa tai he eivät käytä lainkaan. Vaihtoehtoja on toki useampia, mutta valinnat ovat kuitenkin selvästi kallellaan näihin kahteen. Tämä johtaa siihen, että alkoholistiperheen lapsen suhde alkoholiin on useimmiten tavalla tai toisella ongelmallinen.

 

Isä

 

Teoreettisesta pohjustuksesta siirryn isääni. Hän oli hyvä ja rakas isä minulle. Samaan aikaan hän oli kuitenkin alkoholisti, ja vähäiselläkin pohdinnalla hänen persoonallisuutensa voisi jakaa kahteen puoleen. Ne puolesta isästäni tulivat minulle tutuksi lapsuudessani, ja ne puolet myös ovat vaikuttaneet myöhempään elämääni, valintoihini ja tunteisiini. Ensimmäinen näistä puolista oli minulle rakas ja läheinen, selvä isäni, joka piti jotakuinkin samankaltaisista asioista kuin minä tai kenties päinvastoin. Toinen puolestaan aiheutti painostavaa ahdistusta, halua olla jossakin muualla. Tämä toinen puoli isästäni oli humalainen isäni.

Hän oli insinööri ja työssään hyvä. Hänen sosiaalinen elämänsä oli vilkas, hän painoi töitä ja pyrki pysymään aktiivisena. Hänen oli kuitenkin vaikea olla yksin, hänen sosiaalinen "turvaverkkonsa" oli kapea ja hänen oli vaikea puhua tunteistaan sekä työstää niitä. Leon Festingerin 1950-luvulla esittämä tiedollisen ristiriidan (kognitiivisen dissonanssin) teoria kuvannee hyvin hänen käyttäytymistään ja koukuttumistaan alkoholiin.

Isäni raahasi mukanaan omaa henkilöhistoriaansa ja oppi jo nuorella iällä erilaisia aktiviteetteja, joiden avulla hän saattoi menestyä ja saada arvostusta. Tästä huolimatta hänelle kertyi lapsuudestaan, nuoruudestaan ja varhaisesta aikuisuudestaan kokemuksia, jotka aiheuttivat hänelle ongelmia. Hän ei puhunut koskaan vaikeuksistaan ja tunteistaan (ei varsinkaan ahdistuksesta), mutta vähäinenkin tonkiminen syvemmälle hänen historiaansa ja tunne-elämäänsä paljastaisi, että hänellä oli lukuisia läpikäymättömiä kokemuksia ja tunteita. Hän kehitti näille läpikäymättömille ja vaikeille tunteille purkukanavan jo nuorena, kun hän löysi turvasataman hänen koulunsa läheisyydessä sijainneesta baarista ja sen asiakkaista.

Tavattuaan äitini ja tultuaan isäksi, paineet kasvoivat. Oli eletettävä vaimo ja lapsi. Hän painoi työtä armotta ja kovaa, ansaitsi palkkaa, mutta suurimman osan tuloistaan hän sijoitti ja joi. Kuten juuri isäni puoleiselle suvulla oli tuolloin tapana sanoa: ”Raskaat työt vaativat raskaat huvit,” isäni noudatti tätä ohjenuoraa säntillisesti. Totuin lapsuudessani niukkuuteen ja siihen, että "vähäisistä varoista huolimatta" viikonloppuihin varauduttiin koskenkorva- ja olutpulloin.

Isäni valmisti itselleen syvään painuneen ja juurtuneen koukun. Yrittäessään lievittää ikävää oloaan hän hakeutui ihmisten pariin. Siellä häntä odotti aine, joka aiheutti hänelle lisää sosiaalisia ongelmia (mm. avioero, riidat), joita hän edelleen lääkitsi alkoholilla. Tämä koukku muutti häntä perhetuttavan sanoin hauskasta, elämänmyönteisestä ja reippaasta nuoresta miehestä keski-ikäiseksi isäksi, jonka puheet avioeron jälkeen alkoivat pyöriä yhä useammin rahan, naisten ja työn ympärillä, ilman tietoakaan lempeästä huumorista. Lapseen tämä muutos vaikutti. Jos olin vielä varhaisessa nuoruudessa kaikesta huolimatta nauttinut isäni seurasta, mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä ahdistavammaksi kävivät kaikki ne tilanteet, joissa isäni oli humalassa.

 

Poika

 

Kasvoin siis alkoholinhajussa. Varhaisesta nuoruudestani minun on vaikea puhua, mutta myöhemmässä vaiheessa muistan tunnistaneeni ahdistuksen ja mahdolliset ikävyydet hajusta. Alkoholin hajusta muodostui erityisen voimakas signaali yhdessä pullonkilinän kanssa. Mutta lapsuudessani tunteilleni, tai paremmin epämääräisille tunneklönteille, ei ollut sanoja. Olin todistamassa käyttäytymistä, jota pienen lapsen ei tulisi kokea: huorittelua, väkivaltaa, valehtelua, sekoilua ja huutamista. Siinä missä vanhemmilla oli – ilmeisesti – hauskaa, lapsena tuota toimintaa katsoi lähinnä ymmärtämättä siitä juuri mitään. Kykenemättä vaikuttamatta siihen juuri millään tavalla. Ainoa keino oli leikkiä tai ahdistua.

Maistoin ensimmäisen kerran alkoholia 9-vuotiaana. Maistoin sitä vielä ensimmäisen kerran jälkeenkin muutamia kertoja, mutta lopulta aloin säännönmukaisesti kieltäytyä alkoholista. Perustelin kieltäytymiseni juoman pahalla maulla. Muuta perustelua en osannut antaa. En kyennyt sanomaan ääneen, etten haluaisi koskaan käyttäytyä niin kuin isäni. Sanat jäivät sisääni ja puin ne valinnoiksi jo varhaisteini-iässä. Isäni käyttäytyminen oli tärkein yksittäinen tekijä lopulta siinä, että minusta kasvoi absolutisti.

Raimo O. Kojo kuvaa kirjassaan Eroon viinasta omaa kokemustaan juoppoudesta ja kertoo siinä suorasanaisesti humalatilan olevan mielenhäiriö. Lukiessani tuon kohdan muistin lapsuuteni ja tapani ymmärtää humalaisen isäni toimintaa. Hän oli rauhallinen ja mukava mies selvin päin, mutta muuttui toiseksi ihmiseksi humalassa. Kenties joskus hän saattoi olla hauska, mutta mitä vanhemmaksi kasvoimme ja mitä enemmän hän alkoholia nautti, sitä kauempana hauskuus oli hänen käytöksestään. Vaikka hänen alkoholin sietokykynsä kasvoi ajan myötä, minä opin tuntemaan jo pienten annosten jälkeen nyansseja hänen käytöksessään. Ahdistuin jo pelkästä nyanssista.

Lapsena isäni persoonallisuuden muuttumista oli vaikea ymmärtää. Isäni käyttäytyi vastaansanomattomasti omalla tavallaan, teki valintojaan, eikä minulla ollut lapsena minkäänlaisia sanoja kertoakseni tunteistani. Hän piti itsestään selvänä, että rakastan häntä – kuten tein – ja hyväksyn kaikki hänen tekonsa. Lapsi on sanaton tällaisissa tilanteissa, hän saattaa pikemmin huutaa ja ilmaista pahoinvointinsa muulla tavoin. Mutta aikuisilla saattaa olla tarpeeksi kiireitä itsensä ja kumppaninsa ymmärtämisessä. Niin isänikin lopulta oletti, hänen juomisensa ajettua hänet avioeron partaalle, että olin hänen puolellaan.

Mielenhäiriössä eli humalatilassa itselleen ongelmia aiheuttava aikuinen, joka ei osaa käsitellä tunteitaan selvin päin, ei ollut kenties paras miehen malli nuorelle pojalla. Silti tämänkaltainen kokemus saattaa olla ehkä liiankin tuttu suomalaiseen tyypilliseen perheeseen sijoitettuna. Isäni mielenhäiriöt ja niiden vastaansanomattomuus lisäsivät ahdistustani. Opin sanomaan hänelle "ei", vasta aikuisiällä, ja pitkien ponnistelujen jälkeen, ahdistuksen lyötyä tarpeeksi lujaa läpi. Vaikken oppinut käyttämään alkoholia, oli minunkin jollakin tavalla on käsiteltävä tunteitani ja ahdistuksiani. Hyvistä purkutavoista voin mainita kirjoittamisen, mutta minäkään en onnistunut säästymään muilta, tuhoisemmilta koukuilta.

 

Solmu

 

Olin tabula rasa, tyhjä taulu, jolle isäni ja äitini alkoivat piirtää kuvia. Äitini piirsi selkeitä muotoja, ristimerkkejä, isäni piirsi taululle mustan sotkun ja viinapullon. Hetken päästä isäni piirsi lisää ja peitti kaikki aiemmat kuvat töherryksellä. Kristillinen kotitaustani jäi kakkoseksi valtakunnan toiselle pääuskonnolle: alkoholinkäytölle. Isäni maalasi viinapullot, krapulat, vanhan viinan tuoksut, aggressiivisen käyttäytymisen ja lukuisat ahdistavat tilanteet osaksi lapsuuden elämääni.

Tommy Hellsten on pyrkinyt kertomaan suomalaisille amerikkalaisten psykologien kehittämästä co-dependencyn eli läheisriippuvuuden käsitteestä. Ymmärrän sen omaan kokemukseeni peilaten isäni käyttäytymisen ja arvomaailman dominoivuudeksi lapsuudessani. Hänen asenteensa, uskomuksensa ja arvonsa eivät tarttuneet minuun. Sosiaalisen interaktionismin teoriaa ei ainakaan omalta osaltani voida käyttää ainakaan määrittelemään onnistuneeksi sosialisaatioksi eli juurikin perheen asenteiden, uskomusten ja arvojen sisäistämistä. Siitä huolimatta kaikki kokemani vaikutti minuun. Kenties voimakkaammin minuun vaikutti yleinen ilmapiiri, jota olen luonnehtinut kriisiytyneeksi, kaoottiseksi tai arvaamattomaksi.

Opin lapsena hyväksymään kriisit, kaaoksen ja arvaamattomuuden osaksi elämääni. Kriisien hetkillä opin tunnollisena ja tulevana läheisriippuvaisena hauskuuttamaan ihmisiä, pitämään läheiset iloisina, ottamaan muut huomioon. Jokaisessa kriisitilanteissa puhkesin kukkaan, sillä kriisit muuttuivat aina arkipäiväisemmiksi, mitä ongelmallisemmaksi vanhempieni suhde kävi.

Kriisitilanteista tuli osa jokapäiväistä arkeani. Aloin purkaa henkilökohtaisia kriisejäni ja tunteitani lähinnä kirjoittamalla, aluksi fiktiivisiä tarinoita, joiden pariin saatoin hukkua tai joita kirjoittaessani saatoin olla edes hetken poissa painostavasta ilmapiiristä. Kehityin kirjoittajana hitaasti. Itsetuntoni ei kuitenkaan parantunut. Kriisien tuttuus ja toisaalta itsetunto-ongelmat johtivat minut ongelmiin myöhemmin parisuhteissani. Sen minkä lapsena on oppinut, sen vielä vanhanakin taitaa. Minusta kasvoi olkapää, hauskuuttaja, joka eli edelleen siitä, että jollakin on paha olla. Isäni piirsi tauluun paksulla pensselillä, kuvista syntyi solmu, jonka avaamisessa on kulunut jo tovi. Uskallan kuitenkin väittää, ettei kyseessä ole enää umpisolmu.