”Take your picture in the frame

take back your singing in the rain

I just hope you understand

sometimes the clothes do not make the man”

- George Michael: Freedom '90 -

 

Ihmisen ulkoinen olemus on osa hänen minäkuvaansa. Tätä asiaa voi lähteä tarkastelemaan alkuperäiskansoista, joilla ei ole vaatteita alkuunkaan. Heillä on silti omat tapansa ilmaista kehossaan tiettyä yhteisöllistä statusta. Kenties nopeimmin mieleen tulevat maorit, joiden tatuoinneilla on sosiaalisesti hyvinkin suuri merkitys. Vastaavasti eräissä kulttuureissa kylän vanhimpien tai tiettyjä rituaaleja suorittaneiden ryhmänjäsenten kasvoihin tatuoidaan ikään kuin heidän statustaan vastaavia merkkejä tai kuvioita.

Näissä yhteisöissä kasvoissa ja kehossa olevat merkit kielivät statusta. Niistä voi tulla merkki siitä, että tietty yksilö edustaa tiettyjä yhteisön sisäisiä ryhmiä tai kenties koko yhteisöä. Tämä statusarvo on olemassa myös nykymaailmassa ja se on erityisen hyvin esillä mm. Pierre Bourdieu’n käsitteessä ”habitus” ja toisaalta siinä, miten nykymaailmassa suhtaudutaan mm. muotiin, kehoon, syömiseen, urheiluun ja kilpailuun.

Olen itse muovannut omaa minäkuvaani pukeutumalla milloin milläkin tavalla. Pukeutuminen ei ole kuitenkaan ollut koskaan minulle erityisen tärkeä asia. Vaatteiden perusmerkitys ihmiselle on kylmältä tai auringolta suojaaminen. Tämän ajatuksen pidin mielessäni aina viime vuosiin asti. Lopulta totesin, että nykymaailmassa, länsimaisilla sosiaalisilla pelisäännöillä, ihmisten on tehtävä itsestään myös ulkoisesti jollakin tavalla edustavia, jos haluavat yhteiskunnassa edustavan paikan. Eduskunnan jäsenet eivät voi pukeutua työpaikallaan aivan, miten haluavat. Heidän on oltava edustavia, hyväksyvät he tällaisen ajattelun tai eivät. Samoin trendiliikkeiden myyjien on oltava myös trendikkään näköisiä, eikä heidän yllään kovinkaan usein taida tavata kirpputoreilta ostettuja kauhtuneita asuja tai mahdollisesti hippiliikkeen tutuksi tekemää vihreää.

Vaikka kehonmuokkaukseen ei mentäisi, pelkästään pukeutumisella, ulkoisella olemuksella on vaikutusta siihen, miten ihminen kokee itsensä. Sillä ei todellakaan tarvitse olla väliä, mitä ihminen yllensä pukee, mutta sosiaalisten pelisääntöjen mukaan, ihminen ilmaisee itseään takillaan, housuillaan ja kengillään (mutta myös käytöksellään, hajullaan, kaikella yksilöllisellä toiminnallaan). Osa ihmisistä on tästä hyvin tietoisia, toiset vähemmän. Tietoiset ihmiset saattavatkin saada lähes ekstaattisen, heidän minäkuvaansa kohentavan, itseluottamustaan parantavan tunteen yhdestä ylleen pistämästä vaatekappaleesta.

Itseluottamus ei kuitenkaan synny vaatteista. Se ei ole tehnyt sitä minunkaan kohdallani, vaikka toki joidenkin vaatteiden kanssa olen ollut enemmän sinut kuin toisten. Tärkeintä on olla sinut oman kehonsa ja mielensä kanssa, eikä niinkään sen ilmaisuasun, jota välittää pukeutumisessaan tai muulla omistamallaan materiaalilla. Tämä ei kuitenkaan nyky-yhteiskunnassa ole kovinkaan yksinkertainen asia, mutta samalla se kertoo jotakin nyky-yhteiskunnan sosiaalisten normien hellittämättömyydestä ja materialismista. Toisaalta se kertoo kieltään myös siitä, että ihminen on kadottanut todellisen yhteytensä minuuteensa ja kehoonsa, kun hän pyrkii kohentamaan niitä ulkoisilla muutoksilla ja statussymboleilla.

Ihminen on luonnollisimmillaan alastomana. Suomalaisessa yhteiskunnassa alastomuus kuitenkin heijastuu pikemmin eräänlaiseen vastakulttuuriseen käyttäytymiseen, vastarintaan, koska alastomuudesta on tullut tabu. Tabuihin suhtaudutaan yhteiskunnassa nuivasti, ja yhteiskunnallista järjestystä ylläpitävät instituutiot, kuten poliisi, pyrkivät pitämään huolen siitä, ettei tuota luonnollista alastomuutta esiintyisi missään muualla kuin verhottujen ikkunoiden ja suljettujen ovien takana. Samalla nämä pelisäännöt ovat vieraannuttaneet ihmiset ihmiskehosta, siitä mikä on ihmiselle normaalia ja luonnollista, ei olekaan enää vuosituhansiin ollut sitä. Liekö siis ihme, että pukeutumiseen, kehonkoristeluun ja –muokkaamiseen kuluvat rahasummat ovat tänä päivänä valtavia.