Ihminen on ristiriitainen olento. Erinomaisen ristiriitaiseksi ihmisen tekee se, ettei ihminen välttämättä tiedosta milloin hän puhuu tunteella ja milloin järjellä (ne kun ovat ihmisessä päällekkäin, limittäisinä). Tämän lisäksi yksilö on sosiaalinen olento, jonka on mahdotonta kaikista kuvitelmistaan ja uskomuksistaan huolimatta nähdä itseään toisen ihmisen silmin. Tämä illuusio kehittyy jo lapsuudessa, koska ihminen rakentaa käsitystä itsestään juuri muiden ihmisten häneen kohdistamien sanojen ja tekojen kautta. Mitä vähemmän ihmisiä, sitä heikommat ovat sosiaaliset valmiudet, ja mitä negatiivisemmaksi ihminen kokee muista ihmisistä heijastamansa asiat, sitä negatiivisemmaksi muodostuu ihmisen minäkuva.

Lääke voisi olla hyvin yksinkertainen. Sosiaalinen kanssakäyminen ja laaja kaveripiiri sekä niissä saatu myönteinen palaute luo ihmiselle positiivisempaa minäkäsitystä. Kuten yksilö on omaksunut läheisiltä ihmisiltä negatiivisen minäkäsityksensä, hän omaksuu läheisiltä ihmisiltä myös positiivisen minäkäsityksensä. Kumpi näistä minäkäsityksistä on todellisempi ja rehellisempi? 

Lapsuuden ja nuoruuden vaikutus itsetuntooni

Seuraava esittely ei ole millään muotoa kaikenkattava, vaan lähinnä suuntaa antava. Pohdin oman minäkuvani syntyä ja toisaalta suhdettani sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Ohessa mietin joissakin kohdissa, millä tavalla olisin saattanut vaikuttaa elämäni kulkuun. Jos olisin kuitenkin toiminut eri tavalla, en tänä päivänä olisi sama ihminen, joka nyt olen. Minäkuvaani olisi väistämättä vaikuttanut se, millaisiin kontakteihin ihmisten kanssa olisin päätynyt ja millä tavalla he olisivat minuun suhtautuneet.

Olen kasvanut ainoana lapsena alkoholistiperheessä. Minuun kohdistetut tunteet ja toiminta ovat olleet lähes aina positiivisia. Perusturvallisuuden tunteeni ollessa erittäin hyvä, olen oppinut luottamaan elämään. Sen sijaan tapa, jolla ihmiset perheessäni kohtelivat toisiaan, osoitti minulle jo varhaisessa vaiheessa ihmisenä olemisen nurjan puolen. Minusta tuli jo nuorella iällä pikemmin inhimillisen käyttäytymisen todistaja. Erilaisten tilanteiden näkeminen ei uhannut perusturvallisuuttani, mutta pikemmin luottamustani ihmisiin ja toisaalta haluani olla ihmisten kanssa tekemisissä. Toisaalta käsitykseeni ihmisistä on vaikuttanut se, mistä kaikesta on vaiettu, mitä asioita on peitelty.

Sosiaalinen piirini oli lapsuudessani kapea. Käytännössä kaikki sosiaaliset kontaktini olivat perheessäni ja koulussa. Koska minäkin olen kehittänyt käsitystäni itsestä muiden ihmisten kautta, millä tavalla he minua kohtelivat ja millaista palautetta antoivat, on se luonnollisesti vaikuttanut niin älyyni, tunteisiini kuin myöhemmin elämänvalintoihini. Joissakin tapauksissa kuitenkin olen alkanut tehdä johtopäätelmiäni elämästä jo varhaisella iällä. Koska perusturvallisuuden tunteeni oli hyvä, keskityin sittenkin enemmän siihen, mitä ihmiset tekevät toisilleen ja itselleen. Minun ei lopulta tarvinnut edes nähdä kaikkea, koska aistin perheen ilmapiiristä ja erilaisista vihjeistä, että kaikki ei ole kunnossa tai aivan niin kuin vanhemmat haluavat esittää. Opittuani vielä, että ihmisten on huomattavasti helpompaa loukata kuin suvaita, en lopulta peruskoulun viimeisillä luokilla ollut enää hämmästynyt siitä, mitä esimerkiksi minua koulussa kiusanneet minulle tekivät. Annoin heille anteeksi.

Perheessäni minulle annettiin positiivista palautetta lähinnä silloin, kun menestyin koulussa tai työssä. Tätä kautta minuun pyrittiin vaikuttamaan sillä tavalla, että minun olisi tullut rakentaa positiivista minäkuvaani juuri opiskeluissa ja työssä menestyjänä. Sen sijaan muun positiivisen palautteen antaminen on ollut selvästi vaikeampaa. Olin esimerkiksi jo saanut joitakin tekstejäni julkaistuksi, antanut tekstejäni ihmisten luettavaksi, kun vihdoin yksi teksteistäni päätyi isäni käsiin. Hän oli selvästi mielissään tekstistä, mutta kuultuaan kirjoittaneeni sen, hän siirsi paperit syrjään ja vaikeni. Äitini sai myös luettavakseen tekstejäni, joiden jälkeen hän sanoi minun tarvitsevan välittömästi ammattiapua. En toki edes kieltänyt tuota tarvettani (olin kertonut itse asiassa tarpeestani jo vuosia aiemmin ja hakeutunut auttajalle, mutta äitini ei ollut koskaan ymmärtänyt miksi), mutta siitä huolimatta äitini oli todella järkyttynyt siitä, millä tavalla ajattelen ja koen maailman. Nämä palautteet eivät ole lannistaneet minua kirjoittajana ja ihmisenä. Pikemmin ne ovat luoneet voimakkaammin mielikuvaa ihmisistä, jotka tuntuvat olevan pitkälti sinut itsensä kanssa, itsevarmoja ja –tuntoisia, mutta heidän todellinen itsetuntemuksensa paljastuu, kun löytyy yksikin ihminen, joka kykenee omien kokemustensa kautta kyseenalaistamaan heidän kokemuksensa (uskonsa) itsestään.

Itsevarmuuteni jäi kehittymättömäksi koulu- tai työmenestykseni vuoksi. Olen ollut aina keskiverto oppilas, ja olen pitänyt itseäni pikemmin ”huonona” kuin ”hyvänä” oppilaana, jos pelkkää menestystä katsotaan. Sen sijaan olen ollut aina kuuntelevalla mielellä, oppilaana, niin töissä kuin koulussa. Tiedän oppivani paremmin tekemisen kuin lukemisen kautta. Olen oppinut, ettei koulussa menestymättömyys ole niin vaarallista. Itsensä voi päästää vähemmällä, enkä mitenkään voi tehdä kaikella koulussa annetulla tiedolla suuria asioita. Samoin työpaikalla tiedän tekeväni virheitä. En edes pyri niitä tietoisesti välttämään, vaan teen työni niin hyvin kuin pystyn. Erinäiset syyt, kuten huonosti nukuttu yö, vähälle jäänyt ravinto ja itsensä muu laiminlyöminen ovat lisänneet alttiuttani tehdä virheitä ja myös sitä, miten tunnepuolisesti virheiden tekemiseen ja muihinkin elämäntilanteisiin reagoin.

Olisin lisäksi saattanut hyvinkin kasvaa sosiaalisesti kyvykkäämmäksi ja itsevarmemmaksi, jos olisin esimerkiksi teini-ikäisenä lähtenyt ikäisteni nuorten kanssa diskoihin. Olisin hyvin nopeasti saattanut havaita sen, että itselleni tuolloin täysin vieras olentolaji (tytöt) olisi saattanut pitää minusta. Omaa ”rohkeuttani” olisin saattanut lisätä käyttämällä alkoholia, ja hiljalleen omaksua roolini jollakin tavalla rohkeampana, ulospäinsuuntautuvana tai sosiaalisena. Mitä enemmän olisin saanut kaadettua tyttöjä, sitä todennäköisemmin myös olisin hiljalleen menettänyt osan herkkyydestäni eli muuttunut jollakin tavalla etäiseksi ja kylmäksi - joka tapauksessa hyvin erilaiseksi ihmiseksi kuin olen nyt. Tällöin olisin hyvinkin saattanut ajan mittaan ajautua epätasapainoon itseni kanssa, ja alkaa elää roolia, joka naistenkaatajalle kuuluu. Positiivinen minäkuvani, olisi se sitten käytännössä ollut muiden silmissä millainen tahansa, olisi siis rakentunut tyttöjen minuun kohdistamien tunteiden, toiveiden, tekojen ja sanojen varaan.

Näin ei käynyt, vaan erakoiduin. Sosiaalista kanssakäymistä harrastin lähinnä kapeassa kaveripiirissäni. Ongelma tuskin koskaan oli negatiivinen minäkuva, vaan pikemmin ylipäätään arkailu sosiaalisessa kanssakäymisessä (ujous). Sillä ei välttämättä ollut mitään tekemistä vastakkaisen sukupuolen kanssa, sillä olin hyvinkin ujo ja epävarma myös vieraiden poikien seurassa, ja jättäydyin aina sosiaalisessa kanssakäymisessä mieluummin taka-alalle. Koska kaveripiiriini ei kuulunut ainoatakaan tyttöä, kesti todella pitkään ennen kuin ensimmäinen kontaktini heihin syntyi.

Toki sain positiivista palautetta lapsuudessani ja nuoruudessani. Pääsääntöisesti se koski lähinnä koulu- ja työmenestystä, enkä oppinut ottamaan vastaan muunlaista positiivista palautetta. Tästä seurasi mm. se, että olin hyvin herkkä tunnepuolisille asioille. Se, että joku kertoi pitävänsä minusta, saattoi aiheuttaa itkunpurkauksen, ja muiden kuin perheenjäsenten läheisyys sai kehoni väreilemään käsittämättömästä mielihyvästä. Fyysinen läheisyys ja kontaktin ottaminen vastakkaiseen sukupuoleen olivat minulle vaikeita asioita. Lukioiällä lähestyin ikäisiäni tyttöjä. Saatoimme keskustella pitkäänkin erinäisistä asioista, ilman minkäänlaista vihjausta seksuaalisuuteen. Halusin vain totutella tyttöjen läheisyyteen ja siihen, millä tavalla olla arkipäiväisessä kanssakäymisessä vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa.

Puran vielä erikseen muutamia pääasioita, jotka ovat vaikuttaneet itsetuntooni ja minäkuvaani.

Henkilökohtaiset valinnat niin perheen kuin yhteiskunnan toiveita vastaan

Olen kulkenut sukuni kannalta monessa asiassa väärällä puolella tietä. Tiedän läheisteni olleen huolissaan tai kenties ihmeissään tietyistä ratkaisuistani. Ensimmäinen perheeni käyttäytymismalleja vastaan tehty päätös (tietoinen tai tiedostamaton) oli torjua alkoholinkäyttö. Tiesin kyllin hyvin sen aiheuttavan ongelmia alkoholinkäyttäjälle itselleen ja käytön jatkuessa ajan myötä myös hänen läheisilleen. Olen halunnut tehdä asiat toisin ja kokea elämän sellaisena kuin se vastaan tulee.

Toiseksi tein radikaalin päätöksen jättäessäni varman koulupaikan ja mahdollisen kaupallisen alan elämän kotipaikkakunnallani. Olin armeijan jälkeen hyvin tyytyväinen koulupaikasta. Monet läheiseni olivat innoissaan siitä, että pääsin opiskelemaan. Kenties tuo innostuneisuus tarttui. Lopulta yksinkertaisesti motivaationi alaa kohtaan ja toisaalta henkinen pahoinvointi ajoivat minut tilanteeseen, jossa minun oli vastoin kaikkia odotuksia keskeytettävä koulutukseni.

Nämä ovat kenties olleet kaksi johtavinta teemaa läpi elämäni. Niillä on ollut vaikutuksensa minäkuvani kehittymisessä kuin sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Työ

Isäni oli työnarkomaani ja perin hänen taipumuksiaan jossakin määrin. Työ tai työnteko oli perheessäni erittäin arvostettua. Olin kuitenkin eri linjoilla siinä, ettei minulle ensimmäisten kokeilujeni jälkeen kelpaa enää mikä tahansa työ. Halusin kehittyä juuri niillä aloilla, jotka koin läheisimmiksi ja itselleni parhaiksi. Halusin kehittyä kirjoittajana, kehittää visuaalista silmääni ja kykyäni kertoa tarinoita. Pienellä kotipaikkakunnallani oli hyvin rajalliset mahdollisuudet saada töitä tällaisilta aloilta. Koska tarkkailin muutenkin lähinnä sivusta, jäin tuohon tarkkailijan asemaan aina siihen asti, kun muutin paikkakunnalta pois.

Työn tärkeys näkyy siinä, että aloitan mitä tahansa, otan sen yleensä hyvin vakavasti. Työ on suoritettava loppuun, vaikka kyse olisi harrastuksesta. ”Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön,” voisi olla osuva motto siihen, miten käytännössä olen työhön suhtautunut. Lopulta tein hyvin sekalaisia asioita vapaa-ajallani, kehityin opinnoista ja töistä riippumatta asiansa osaavaksi. Näiden seurauksena päädyin pitkäaikaisessa työorganisaatiossani esimiesasemaan (puheenjohtajaksi viideksi vuodeksi) ja elokuvafestivaalin pääasialliseksi kehittäjäksi sekä toteuttajaksi. Olen osoittanut itselleni olevani monivivahteinen työntekijä ja selviäväni tilanteesta kuin tilanteesta. Tämä ei ole ollut niinkään lähtöisin siitä, millä tavalla työorganisaatio on minuun kohdistanut odotuksia tai millä tavalla on minua kiittänyt, vaan yksinkertaisesti halustani kehittyä ja parantaa osaamistani.

Olen luottavainen töiden suhteen, mutten koe niitä edelleenkään elämää ylläpitävänä tai millään muotoa itselleni elintärkeänä. Itsetuntoni työasioissa on lähtöisin omasta kapinallisuudestani, ja tarpeestani tehdä toisin. Palkka ei ole ollut minulle koskaan yhtä tärkeää kuin se, että teen jotakin, mistä nautin ja voin kehittyä siinä työssä. Jos kehittymisen mahdollisuudet ovat pienet, työ ei alkujaankaan houkuttele.

Koulutuksen keskeyttäminen

Opintojeni keskeytymiseen oli lukuisia syitä. Niiden eritteleminen voi olla hankalaa, sillä tuohon aikaan olin hyvin alamaissa (en kokenut olevani ahdistunut, vaikka jälkikäteen ajatellen ahdistukseni on ollut itsestään selvää). Isäni oli tuolloin ottanut lujemman otteen läheisistään, ja minä tunnollisena ja isääni rakastavana poikana, olin kykenemätön sanomaan ”ei”. Hän pujotti minut muiden lähiomaistensa ohella omiin liiketoimiinsa, ja ne toimet sotkivat varsinkin minun elämääni.

Toisaalta kaupallinen ala ei ole kenties koskaan ollut minulle se ykkösjuttu. Olin hakenut ja päässyt alalle, joka on minulle täysin tunteetonta ja laskelmoivaa. Olin samaan aikaan paikallisradiossa töissä markkinointipuolella. Työnä markkinointi sujui pitkälti sosiaalisten kontaktien vuoksi, mutta saman alan opiskelu oli enemmän kuin tervanjuontia. Kun sitten lopulta paikallisradioasema joutui yrityssaneeraukseen konkurssiuhan alla, heidän rahahanansa suuntaani kuivuivat. Työni markkinointialalla päättyivät tähän, ja samalla katosi pieninkin toivo sen suhteen, että olisin voinut suorittaa koulutukseni loppuun.

Koulun keskeyttämisellä oli suoria sosiaalisia vaikutuksia. Jos olin aiemmin ollut selvästi positiivisempi näky sukulaisteni keskuudessa, minusta tuli nyt eräänlainen petturi. Harva pystyi ymmärtämään päätöstäni. Ainoa ymmärtäjä oli äitini, joka oli sitä mieltä, että tein ylipäätään virhevalinnan, kun lähdin opiskelemaan alaa. Muun suvun silmissä minusta tuli petturi ja isäni kiristi otettaan entisestään suuntaani: jos en käy koulua, hänellä olisi tarjota minulle varma työpaikka. Valitettavasti isäni mukaan lähteminen oli minulle vielä mahdottomampi ajatus kuin kaupallisen alan koulutuksen suorittaminen loppuun.

Kaikella tällä oli lopulta kuitenkin se vaikutus, että jouduin pysähtymään. Sain kolme vuotta miettimisaikaa, jonka aikana kävin läpi lähinnä henkisesti kaikki ojat ja suot. Lopulta muutos tapahtui kohtuullisen yllättäen. Olin juuri toipumassa vakavasta unettomuudesta, kun toimeennuin jälleen kerran työvoimatoimiston ilmoitustaululle ja näin ilmoituksen kirjoittajakoulutuksesta. Minua ei tarvinnut patistaa, ohjata tai kannustaa oppiin, vaan kirjoitin kenenkään tietämättä hakupaperin ja lähetin näytetyöt. Vasta saatuani tiedon sisäänpääsystäni, saatoin kertoa joillekin sukulaisilleni, että jätän kotipaikkakuntani tomut toistaiseksi. Käytännössä tuo oli yksittäisenä muutoksena ensimmäinen sysäys siihen suuntaan, että tulisin elämään omilla ehdoillani ja tavallani. Minäkuvani oli saanut pontta puhtaasti omista, tietoisista valinnoistani, joista ensimmäinen oli koulutukseni keskeyttäminen.

Valintojeni seuraukset

Lopettamalla sellaisten asioiden tekeminen, jotka eivät yksinkertaisesti tuntuneet hyviltä tai oikeilta minulle, pistivät minut ajattelemaan omaa suhdettani yhteiskuntaan ja toisaalta omia, todellisia päämääriäni. Päädyin tarkastelemaan itseäni osana yhteiskuntaa ja hyväksymään itseni ns. toisen polun kulkijana. Vaikka yhteiskunnallisesti katsoen saatoin olla hyödytön, opiskelin itsekseni, tein vapaaehtoistyötä ja kehitin itseäni. Valinnoista seurasi osaksi se, että löysin ajan myötä itseni. Tähän palaan vielä käsitellessäni vanhempiani.

Omalla polullani minun on ollut pakko löytää myös oma ilmaisutapani. Se ei ole välttämättä kovinkaan yleinen tai suosittu. Olen kuitenkin oppinut elämässäni – jo vanhempieni hyvin vastakkaisten arvomaailmojen keskellä eläneenä – sopeutumaan ja mukautumaan erilaisiin tilanteisiin. Minulle ei esimerkiksi tuota ongelmaa ajatus siitä, että olisin työntekijänä kaupallisessa elämässä tai rakennustyömaalla. Kyse on lopulta siitä, mitkä ovat vaihtoehdot. 1990-luvun alun talouskriisin aikaan isäni palkkasi rakennustöihin ekonomeja. Ekonomeilla on tietty ammattitaitonsa, jossa he voivat olla hyviä ja viedä esimerkiksi yhteiskuntaa eteenpäin. Heidän paikkansa ei ole rakennustyömaalla lankkuja kantamassa, vaikka sillä tavalla he toki ansaitsevat rahaa maksaakseen ruoan ja vuokran.

Tältä kannalta kuitenkin näen suoranaisesti ajanhukaksi tehdä työkseen jotakin sellaista asiaa, joka ei kehitä ihmistä ja hänen ammattitaitoaan. Jos hän todella haluaa rakennustöihin, kehitettävää on lopulta melko vähän. Aputyömiehen työ ei kuitenkaan ole niin haastavaa kuin olisi esimerkiksi kirjanpitäjän, jonka taidot voisivat olla huomattavasti lähempänä ekonomin taitoja. Omaa erikoisosaamistaan tarvitaan kaikessa, minä olen halunnut kehittää omaani ja sen myötä, olen valinnut oman linjani. Ymmärrän erittäin hyvin, jos joku muu päätyy opintojensa keskeyttämiseen tai suhtautuu hyvin valikoivasti työhön. Siihen on olemassa varmasti perustellut, hyvät syynsä.

Isäni elämä ja kuolema

Olen käsitellyt paljon isääni ja hänen vaikutustaan minuun. Olin hänen vaikutuksestaan melko lailla tietämätön ennen hänen kuolemaansa. Hän eli niin lähellä minun sosiaalista todellisuuttani, että hän vaikutti edelleen aktiivisesti arkeeni. Se oli itsestään selvää ja arkiseen elämään kuuluvaa.

Hänen eläessään tunnistin vain joitakin tunteita. Saatoin ahdistua hänen soitoistaan öiseen aikaan, kun hän oli humalassa. Ahdistuin voimakkaasti uhkauksista, joita hän esitti. Minun oli helppo kuunnella häntä ja koettaa ymmärtää, miksi hän käyttäytyy, kuten käyttäytyy. Hänellä oli selkeä kuva siitä, millainen on tosimies, ja millainen mies myös minun pitäisi olla. Tähän kuvaan liittyi selkeästi ja voimakkaasti alkoholinkäyttö, ulkona käyminen (baareissa, klubeilla) ja paneminen. Sillä ei ollut isälleni koskaan merkitystä, millä tavalla nämä asiat hänen tunteisiinsa vaikuttaisivat, vielä vähemmän sillä, miten ne vaikuttivat minuun.

Hän oli rationaalinen, laskelmoiva, ulkokuoreltaan kova ja päämäärätietoinen. Hän piti itsensä kiireisenä ja mietti hyvin vähän elämän todellista tarkoitusta tai omaa paikkaansa maailmassa. Hänelle kaikki oli hyvin niin kauan, kun viinaa, naisia ja rahaa riitti. Tämä sai minut lähinnä surulliseksi hänen puolestaan. Hän antoi ymmärtää voivansa hyvin, koska ei ilmeisestikään kyennyt kohtaamaan tunteitaan tai vaikeuksiaan. Hänelle oli tärkeää se, että hänen poikansa (ja muut läheiset) arvostaisivat häntä.  

Minä käänsin kelkkani hänen arvomaailmansa suhteen jo lapsena. Kieltäydyin alkoholista ja toisaalta pidin hänen ajatuksiaan niin naisista kuin rahasta hyvin negatiivisina. Näillä kaikilla on ollut voimakas vaikutus erityisesti yhteen asiaan: olen kohdannut maailman, itseni ja muut ihmiset koko ikäni ajan selvin päin. Olen pysynyt tarkkailija-asemassa, jossa olin jo lapsena. Kertyneet muistot ja tiedot isästäni, kuten monista muista ihmisistä, ovat olleet ratkaisevassa roolissa paikantaakseni itseäni maailmassa. Voin olla varma kuitenkin vain siitä, mitä tunnen ja tiedän, enkä niinkään siitä, miten minun tunteeni ja tietoni vaikuttavat ulkopuoliseen maailmaan, muihin ihmisiin.

Isäni kuolema käynnisti minussa noin kolme kuukautta kestäneen etsinnän vaiheen. Kuollut isäni tuli jo varhaisessa vaiheessa uniini, ja saatoin herätä itkien (vielä kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin). Hänen luonteensa ja elämänsä alkoi valjeta minulle keskusteltuani hänen isänsä kanssa, luettuani hänen salkkunsa, vihkojensa yms. sisältöjä. Tuo kovakuorinen mies, joka oli pyrkinyt näyttäytymään aina hyvin itsevarmalta ja päämäärätietoiselta, oli selvästi ollut tietämättään lähes koko 50-vuotisen elämänsä ajan hieman pihalla. Tällä oli se seurauksensa, että kun ymmärsin hänen käyttäytymisensä johtuneen hänen elämänhistoriastaan, hänen toimineen aina omien kykyjensä mukaan ja kohdelleen siitä huolimatta minua kohtuullisen kunnioittavasti, annoin hänelle anteeksi.

Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että tein oivalluksen. Isäni oli vaikuttanut minuun paljon syvemmin kuin olin halunnut koskaan tiedostaa. Hänen kuolemansa jälkeinen kolme kuukautta oli sellaista aikaa, jolloin saatoin tutustua paremmin itseeni, isäni poikana. Isäni kokonaisvaikutusta minä en ole todennäköisesti oivaltanut vielä tänäkään päivänä, mutta vihdoin tiedostettuani tiettyjen toimintamallien periytymisen, saatoin antaa paremmin myös itselleni anteeksi sellaiset asiat, joissa olin ollut osaamaton. Ilmeisesti kun osaamattomia ihmisiä on paljon enemmän kuin ihmiset itse haluavat julki tuoda tai itsestään antavat ymmärtää.

Itsetuntooni ei myöskään voinut olla vaikuttamatta se suruprosessi, jota tein julkisesti isäni suvun edessä. En häpeillyt itkeä tai näyttää suruani. Muiden sukulaismiesten keskittyessä lähinnä toimintaan (asunnon tyhjäys, tavaroiden roudaus, paperiasiat jne.), olin nähtävästi se, joka mietti isäni elämää. Kun serkkuni löysi isäni toimistolta hasispussin, käsiaseen, sähköruoskan ja rautapampun, se kaikki tuntui olevan jollakin tavalla ”siistiä”. Hasispussi meni menojaan, minulle jäi aseet.

Mikään näistä löytämistämme asioista ei ensimmäiseksi tuo mieleeni voimakastahtoista ja hyvän itsetunnon omaavaa miestä. Pikemmin nuo viittaavat ihmiset tarpeeseen lievittää pahaa oloaan, rentoutua, ja toisaalta suojata itseään aivan konkreettisesti joltakin todelliselta tai kuvitellulta uhalta. Tosimiehisyys oli isäni vaalima asia: raha, naiset ja työ. Näistä kaikki ovat isäni elämään peilaten, ja omaan elämääni ne kohdentaen viitanneet mahdollisiin riippuvuussairauksiin. Rahasta en pysty omalla kohdallani sanomaan mitään, mutta voin todeta ottaneeni käyttöön samankaltaisia käyttäytymistapoja suhteessa työhön ja naisiin, kuin mitä isälläni oli. Toisaalta työ antoi aina elämälle toisenlaisen merkityksen ja naiset, kuten sosiaalinen vuorovaikutus yleensä, voi yleensä antaa ihmiselle jonkinlaisen käsityksen itsestään hyväksyttynä ja toivottuna ihmisenä.

Netti(seksi) ja seksi oravanpyöränä sekä parisuhteen kariutumisen jälkeinen ahdistus

Olin ujo nuori poika, jonka sosiaaliset kyvyt eivät juurikaan suvun keskuudessa kehittyneet. Lisäksi en kokenut missään vaiheessa suurta tarvetta lähteä baareihin tai klubeille. Jos ja kun olisin heilunut niissä selvin päin, olisin tuntenut itseni vielä nuoressa aikuisuudessanikin olevani väärässä paikassa.

Minulle internetistä tuli keino, jolla saatoin tehdä ensimmäistä kertaa kontakteja naissukupuoleen ja käydä pitkiä sekä syvällisiä keskusteluja. Olin sama nuori poika kuin olin ollut lukiossa, aina siihen pisteeseen asti, kun puheeksi tuli seksi. Seksuaalisuus oli minulle herkkä asia. Koin sen hyvin eri tavalla kuin isäni, jolle seksuaalisuus oli puhtaasti fyysistä. Minulle seksuaalisuus tuli tarkoittamaan korvien välissä olevia asioita, ihmisen kykyä hyväksyä itsensä sellaisena kuin hän on, kykyä puhua hyvin laajalla skaalalla erilaisista asioista, osoittaa empatiaa ja älyä, puhua omista haluistaan ja toiveistaan sekä olla itselleen avoimen rehellinen. Vuosien varrella – internet-riippuvuuteni pahimpina aikoina – kuitenkaan en osannut nähdä näitä puolia kaikissa ihmisissä, vaan kaikesta virtuaalisuudestaan huolimatta, seksi saattoi olla "virtuaalifyysistä".

Tähän aikaan liittyy huomattava ajallinen panokseni. Käytin tuntikausia sopivan keskustelukumppanin etsimisessä, jos minulla ei ollut jotakuta tuttua "hoidettavana". Saatoin keskustella samanaikaisesti useiden naisten kanssa seksistä, kunnes totesin, että onnistuakseni "virtuaaliaktissa", minun on keskityttävä. Keskittymisen myötä aloin paneutua naisiin syvemminkin. Kohtasin hyvin erilaisia kohtaloita, jotka olisivat varmasti jääneet löytämättä tai tunnistamatta, jos olisin kohdannut heidät baareissa tai klubeilla. He kertoivat asioita, joita ei välttämättä kerrota yhdellekään läheiselle – vaan useimmiten terapeutille.

Keskusteluiden lomassa en kokenut omaa seksuaalisuuttani erityisen ongelmallisena. Seksi oli vain mukavaa ja kivaa, eikä siinä ollut mitään epänormaalia tai kummallista, että istuin koneen ääressä klo 23-07 etsiä seksipartnereita. Eikä siinäkään tuntunut olevan mitään ihmeellistä, että päivän mittaan saatoin keskustella samat asiat läpi useamman naisen kanssa. Elämäni oli hyvin kaavamaista, ja ahdistuin voimakkaasti siitä, jos en päässyt juuri tietyllä hetkellä nettiin. Vaikka tämä käyttäytymistapa söi elämästäni vuosia, se toimi toisaalta hyvänä kouluna. Lisäksi sillä oli pidemmän päälle myös positiivisia vaikutuksia, mitä tulee ihmis- ja parisuhteisiin. Tapasin mielenkiintoisia naisia, joiden kanssa keskustelusta nautin. Osaan heistä tutustuin aina paremmin ja lopulta välillemme syntyi suhde, joka siirtyi pois internetistä.

Todellista ongelmaa käyttäytymisessäni en kuitenkaan oivaltanut tai tiedostanut. Jossakin vaiheessa kuitenkin aloin kunnioittaa naisia sen verran, että kiinnostuin enemmän niistä ihmisistä, jotka eivät nettiseksiä halunneet harrastaa. Ehkä tässä toteutuu myös isältäni omaksumani käänteinen periaate: isäni ei todennäköisesti koskaan osannut arvostaa ainoatakaan naista, jonka kanssa hän päätyi sänkyyn. Hänelle naiset olivat objekteja, joiden pääasiallinen tarkoitus oli tarpeen tyydyttäminen. Minä puolestaan opin kunnioittamaan niitä naisia, jotka olivat suhteeni pidättyvämpiä, ja jotka eivät avoimesti tulleet esiin seksuaalisuutensa tai seksintarpeensa kanssa.

Tästä seurasi kaksi suhdetta, joista toinen jäi lopulta hyvin lyhyeksi ja pinnalliseksi. Ihastuin nuoreen naiseen, joka teki itsemurhan. Yli puoli vuotta kestänyt yhteydenpito oli saanut minut kunnioittamaan häntä ja toivomaan hänelle parasta. Hänen itsemurhansa vaikutti minun käsitykseeni siitä, millaista jälkeä seksuaalinen väkivalta voi saada ihmisessä. Sen sijaan, että ihmiset tappaisivat toisiaan suoraan ja sen enempiä pohtimatta, ihmisillä saattaa olla hyvinkin voimakas vaikutus jälkeläisten tai muiden läheisten itsetuhoiseen käyttäytymiseen ja mahdolliseen itsemurhaan. Tämä asettui paikoilleen vielä, kun muistelin omia itsetuhoisia ajatuksiani ja isäni käyttäytymistä.

Jälkimmäisestä syntyi ensimmäinen vakava parisuhteeni. Se ei ollut aivan tähtiin kirjoitettu, ja otin suhteen alusta lähtien suhteessa itselleni sopivan roolin: auttajan. Kynsin hänen elämänkokemustaan sellaisella voimalla ja raivolla, joka lopulta alkoi vaikuttaa mielialaani niin voimakkaasti, etten voinut lähteä töihinkään nielemättä itkua. Hänen ahdistuksestaan tuli minun ahdistustani, ja kun hän alkoi päästä ahdistuksensa kanssa sinuiksi, tilanne kääntyi päinvastaiseksi: minun ahdistuksestaan tuli hänen ahdistustaan.

Tuon parisuhteen aikana voin sanoa rehellisesti kadottaneeni itseni. Menetin haluni mennä elämässäni eteenpäin. Kadotin eräällä tavalla perspektiivin. Elämäni alkoi täyttyä siitä, että odotin häntä milloin koulusta, milloin töistä kotiin. Jotakuinkin kaikki oli tehtävä yhdessä, ja lopulta välisemme viestintä loppui. Lopulta hän teki päätöksensä, kun ahdistus löi voimakkaasti läpi. Hän ihastui toiseen mieheen ja kertoi eräänä loppukesän päivänä lähtevänsä miehen luokse Helsinkiin. Näin hän myös teki, ja palattuaan hän kysyi, mitä mieltä olen, jos hän muuttaa pois.

Parisuhteen alusta lähtien painanut henkinen väsymys otti yliotteen. Pyysin häntä poistumaan yhteisestä kodistamme, sillä en ollut aivan varma siitä, mitä tulisin tekemään. Hajotin hänen työtasonsa laatikosta, heitin pihalle mikroaaltouunin ja jätesäkillisiä kaikenlaista tavaraa. Muutaman päivän kuluessa koin oloni jollakin tavalla huteraksi, ja kun avopuolisoni ei kyennyt keskustelemaan, päätin siirtyä omaehtoisesti mielenterveyspalvelujonoon.

Seuraavien parin kuukauden aikana tulin tietoiseksi ahdistuksestani. Osana tätä kuviota olivat keskustelut psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, joka otti lähinnä mielenkiinnolla vastaan erilaisia kaavioita, kronologioita ja tekstejäni, joissa käsittelin mennyttä ja silloista nykyhetkeä. Sain ahdistus- ja unilääkityksen, jotka jätin lopulta lähes kokonaan käyttämättä. Ahdistukseni oli villeimmillään, ja koin tarpeelliseksi tunnistaa ahdistukseni juuri niin alastomana kuin se vain voi olla. Tunnistettuani ahdistukseni aloin tunnistaa kaikkia tunteitani. Samalla opin yhdistämään tietyt käyttäytymistapani juuri ahdistuksen lieventämiseen. Tähän kuvioon olivat liittyneet aikanaan kirjoittaminen, liikunta, internet (ja siellä olleet sosiaaliset suhteet), nettiseksi (ja ylipäätään pornografia), musiikki, elokuvat jne.

Jälleen tein poikkileikkauksia tuntemaani sukuhistoriaan ja isääni. Tuskin olin ainoa ahdistunut ihminen suvussani. Ahdistuksesta ei kuitenkaan koskaan puhuttu. Itsetuntoni kannalta on ollut todella tärkeää tiedostaa ahdistus itsessäni, mutta samalla olen oppinut aistimaan sen muissa, muiden käyttäytymisessä. Ajoittain tunnistan sen jopa niin voimakkaasti, että kun ahdistun, tiedän kanssakumppanini olevan ahdistunut. Tilanne saattaa kuitenkin olla se, kuten se oli kolmisenkymmentä vuotta omalla kohdallani, ettei toinen osapuoli tiedosta/tunnista ahdistustaan, tai välttämättä kunnolla muitakaan tunteitaan sekä niiden vaikutusta hänen käyttäytymiseensä ja olemiseensa.

Ihastuttuani eron jälkeen nopeasti kahteen eri tyttöön, aloin oivaltaa myös sen, miten samankaltaisiin ihmisiin ihastuin. Tämän myötä paljastui tylysti se, mitä ylipäätään ihmisistä etsin. Tunnistin itseni läheisriippuvaisena. Sosiaalinen kanssakäyminen lievitti ahdistustani ja toisaalta valoi positiivista uskoa itseeni. Tähän kuvioon liitin nopeasti myös seksiriippuvuuteni, sillä mitä muuta seksiriippuvuus on kuin sosiaalista kanssakäymistä? Näiden riippuvuuksien psyykkinen mekanismi paljastui itselleni tavalla, jonka myötä suhteeni työnarkomaniaan, huumeriippuvuuksiin, pakonomaiseen liikkumiseen (anoreksia nervosaan), alkoholismiin yms. muuttui. Kaikki ovat riippuvuuskäyttäytymistä, jolla on psyykkinen pohja.

Näiden oivallusten pohjalta muuttui myös suhteeni seksiin ja seksuaalisuuteeni. Ihastukseni käsittelin rankasti itsessäni ja käyttäytymiseni muuttui varmasti jossakin määrin häiritseväksi. Omalta kannaltani hyvä asia oli, että pääsin näistä ihastuksista yli. Tämän jälkeen saatoin havaita, että ehkei ihastuminen ja parisuhteet ole sittenkään elämääni kantava voima. Parisuhteet eivät tule tekemään minua onnellisiksi. Minun oli aika alkaa keskittyä omaan elämääni, eikä vain haluihini ja tunteisiini. Tämän myötä internetin merkitys elämässäni väheni, enkä enää aktiivisesti etsinyt naispuolisia juttukavereita.

Haettuani yliopistoon pitkän tauon jälkeen, olin varma vain siitä, ettei kokeilematta tai yrittämättä voi saavuttaa mitään. Yliopistoon päästyäni, siitä tuli eräänlainen henkilökohtainen hanke, jonka tavoitteena oli haastaa itseni. Ajan mittaan osoittauduin huomattavasti päämäärätietoisemmaksi ja varmemmaksi asiastani olin kenties itse aiemmin oivaltanut. Professorien ja opiskelukumppaneideni palaute on rakentanut siltaa edelleen omalla ajattelulleni, ja sellaisen väylän löytymiselle tunteisiin ja rationaaliseen ajatteluun (usko vs. järki), joka tieteessäkin on jostakin syystä hiljattain unohtunut.

Kaveripiirini alkoi muodostua oikeista ihmisistä. Aloin keskittyä omaan tekemiseeni ja itseeni siinä määrin, ettei oikeastaan kukaan enää horjuttanut minua suuntaan tai toiseen. Toki yliopistossa olisi valtava määrä kauniita naisia ja mielenkiintoisia persoonia, mutta huomioni alkoi kohdistua niin täydellisesti opetukseen, kirjoittamiseen ja itseeni, etten oikeastaan ole edes nähnyt kaikkia ihmisiä ympärilläni juuri minään muuna kuin ihmisinä, keskustelukumppaneina.

Seksi on huono inspiroija. Seksi on kenties luonnollisin asia maailmassa, josta omanlaisensa osoitus on ylikansoitus. Siitä huolimatta, että seksi on niin luonnollinen asia, se on asia, johon ihminen voi helposti jäädä koukkuun. Siitä voi tulla asia, joka määrittelee ihmistä ihmisenä. Kyky pariutua, parittelutaidot ja kyky tulla vanhemmaksi, ovat kaikki asioita, joilla on valtava sosiaalinen painoarvo. Jos ihminen ei kykene pariutumaan tai parittelemaan hyvin, sillä on suuri merkitys useammalla eri osapuolelle. Samoin ihminen voi tuntea itsensä jollakin tavalla vialliseksi, jos hän ei pysty tulemaan vanhemmaksi.

Fyysisenä aktina seksi on menettänyt minulle merkityksensä. Koko kuvio muuttaa olomuotoaan, kun tunteet ovat pelissä. Itse en ole koskaan ollut mukana täydellisesti eli en ole rakastanut yhtäkään seksikumppaniani. Siitä huolimatta tunteet puolin ja toisin ovat kehittyneet paritellessa. Lisäksi parittelulla on ollut vaikutusta minäkuvaani. Toistaiseksi en ole kuullut negatiivista sanaa taidoistani, mutta se tuskin silti tarkoittaa, että olen täydellinen rakastaja. Mitä vähemmän negatiivista kuulen tai haluan kuulla, sitä varmemmin saatan erehtyä luulemaan itsetuntoni parantuneen. Seksihän on mitä luonnollisin asia. Samoin on syöminen. Jos syömiseen verrataan, ei itsetunto parane sillä, että osaa pitää lusikkaa oikein päin kädessä tai pureskella oikealla tavalla kaurapuuroa. Sen sijaan itsetunto voi kohentua, jos luottaa itseensä, tunnistaa tunteensa ja kykenee tuntemaan, pelkoa tai vihaa, rakkautta tai inhoa.

Itsetunto summa summarum

Ymmärrän itsetunnolla ihmisen kykyä tunnistaa itsensä yksilönä, jolla on tunteet, historia ja niiden vaikutus. Tasapainoisella tai hyvällä itsetunnolla varustettu henkilö saattaa arkailla tietyissä tilanteissa, mutta hän pystyy kohtaamaan nämä kaikki ilman tunteiden purkautumista pintaan, ilman ahdistumista, ilman selittelyjä. Tähän liittyy myös se, että ihminen kykenee kyseenalaistamaan omat väitteensä, koska itsensä kyseenalaistaminen voi olla ainoa tapa kohdata tunteita, historiaa ja seurauksia. Ne ovat tie eteenpäin, kohti itsensä parempaa tuntemusta ja hallintaa eli henkistä kehitystä.

Minulle ei tuota vaikeuksia kyseenalaistaa itseäni. Silti muistini ja ymmärryskykyni on vaillinainen, koska olen ihminen. Pelkästään muistin ja tietoisuuden rakenne estävät ihmistä olemaan kaikista asioista samanaikaisesti tietoinen. Tietoisuuteni rajoituksista huolimatta pureutuminen omaan historiaani, siitä seuranneeseen käyttäytymiseen ja käyttäytymisen seurauksiin, on vienyt minua ihmisenä eteenpäin. Samalla monet asiani historiassani ja käytöksessäni ovat menettäneet tunnepuolisen merkityksensä. En ahdistu, hätäile tai punastele, jos joudun puhumaan vaikeista asioista. Niin kauan, kun olen ehtinyt ajattelemaan, mitä nuo asiat tarkalleen minulle tarkoittavat.

Olen kuitenkin kirjoittaessani ja tekstejäni luettavaksi antaessani havainnut sen, että joidenkin ihmisten on hyvin vaikea kohdata kertomiani asioita. Kuulijakunnassa heräävät tunteet, vastustus, torjunta tai muut voimakkaat reaktiot, eivät välttämättä vie eteenpäin inhimillistä ymmärrystä. Ja jos tekstini tai puheeni eivät sitä tee, voin yhtä hyvin olla hiljaa. Kenties joitakin tekstini koskettavat, mutta nähdäkseni olen kasvanut siinä määrin rohkeaksi ja terveellä itsetunnolla eläväksi, ettei minulle tee pahaa kohdata vaikeita asioita. Voi kuitenkin olla, että vaadin uusille, esiin tuleville asioille pientä sulatteluaikaa. En hetkessä läheisriippuvuuttani tai ahdistustanikaan tunnistanut. Itse asiassa ensimmäiseen yli 30 elinvuoteen.

Oma lukunsa tässä kaikessa on inhimillinen epävarmuus ja epätietoisuus. Ne ovat kenties kaikista tuntemuksista vaikeimmin käsiteltävissä. Ne ovat aiheuttaneet minulle ahdistusta ja saaneet oloni levottomaksi. Tälle asialle minun on ollut vaikea tehdä mitään, koska tietty epävarmuus ja epätietoisuus on inhimillistä. Tietoisuus omasta epävarmuudestani on kuitenkin ollut vapauttava kokemus. Silti olen kokenut, että jokainen epätietoisuuden tila on luonteeltaan hieman erilainen, ja niihin on aina hieman erilainen vastaus tai ratkaisu. Nämä ratkaisut eivät kuulu itsetuntemukseeni, mutta luottamus ratkaisun löytymiseen kuuluu.