Elämäni on ollut sosiaalisesti rajoittunutta. Tämä on ainakin jossakin määrin vaikuttanut siihen, miten ilmaisen tunteitani. Monista tunteista itselleni kenties vaikein on ollut ihastuminen, sillä siihen on liittynyt niin paljon hiljaisuutta ja epävarmuutta. Kun olen tottunut pienestä pitäen kirjoittamaan, se on ollut minulle huomattavasti luontaisempi keino lähestyä ihastukseni kohteita kuin puhuminen. 

Ihastuin ensimmäisen kerran vakavasti lukioiässä. Ihastukseni kohde oli hieman poikatyttömäinen ja hän olisi ollut varmasti kohtuullisen helposti lähestyttävissä, jos vain olisi osannut. Ihastukseni alkuvaiheissa pyörittelin mielessäni erilaisia lähestymisstrategioita ja lopulta päädyin soittamaan hänelle, pyytääkseni häntä ulos kanssani. Hän ilmoitti olevansa varattu. Koin itseni tyrmätyksi. Se oli ensimmäinen kerta kun ylipäätään otin yhteyttä vastakkaiseen sukupuoleen. Seuraavat yhteydenotot samaiseen tyttöön olivat jollakin tavalla pakon sanelemia juttuja. 

Lähdin kesätöihin isäni luokse Helsinkiin. Työpäivät olivat kohtuullisen pitkiä, mutta aina joitakin joutohetkiä sattui kohdalle. Ihastukseni oli mielessäni lähinnä kangastelevana kuvana. Olin saanut hänen osoitteensa jostakin luokalleni jaetusta paperista, jossa oli kaikkien yhteystiedot. ”Päätin” kirjoittaa hänelle, ja kun olin yhden kirjeen kirjoittanut, kirjoitin toisen. Muistini kuvaan kirjoitin vain muutaman kirjeen kesän mittaan, mutta tarkkaan en muista.

Kun tuli syksy palasimme opinahjoon. Ihastukseni tuli ajan mittaan monia kertoja vastaan, vielä tulevana kahtena lukiovuotena, mutta kontaktimme olivat vähäisiä. Katselimme, kiertelimme ja osuimme kasvokkain vain muutamia kertoja. Hän ei ottanut minuun yhteyttä, enkä minä häneen. Ajan mittaan tunteeni tasoittuivat. Jäi vain muisto.

Seuraavina kertoina käsittelin ihastuksiani hieman toisenlaisessa mediassa eli internetissä. Ihastukseni olivat varmasti enemmän tai vähemmän ihmeissään saadessaan minulta kilometrejä pitkiä viestejä. Osa heistä ei ymmärtänyt alkuunkaan mistä on kyse, sillä en kyennyt kertomaan edes ihastuksestani. Esiinnyin heille lähinnä maanisena kirjoittajana, jonka kirjoittamisella ei ollut sen enempää päämäärää kuin suuntaan.

Näistä kontakteista osa päättyi lopulta rumalla tavalla, mutta ehkä juuri sillä tavalla kuin toivoin niiden alitajuisesti päättyvän. Ainoa kerta, kun tällainen ihastuminen tapahtui ja se ei ollut lopulta omasta käytöksestäni riippuvaista, ihastukseni päätti itse tehdä oman ratkaisunsa. Hän teki itsemurhan, jonka käsittelyyn minulla meni pitkä tovi. Ratkaisu tuolle menetykselle oli se, että päädyin suhteeseen ihmisen kanssa, jota kohtaan en pahemmin ollut tuntenut aiemmin mitään, mutta nyt hän oli lähellä ja vei ajatukseni pois tapahtuneesta.

Erottuani tästä ihmisestä ihastuin nopeasti kahteen ihmiseen. Aloin ymmärtää, että ihastuminen on aina luonteeltaan ”tilattua”. Se elävöittää omaa elämää. Sen sijaan säikähdin myöhemmin havaitessani ihastusteni seuraavan tiukasti samaa muottia. Olin alkanut pitää juuri tietyntyylisistä ihmisistä ja heissä veti juuri ne samat piirteet, jotka olivat ajaneet suhteitani ja tunteitani karille kerta toisensa jälkeen. Sen lisäksi edelleen kirjoitin. Kirjoitin ja jätin tunteeni julkilausumatta. Tämän jälkeen päätin, että keskittyisin elämässäni jatkossa omaan elämääni ja hyvinvointiini. Tulisin ajan kanssa löytämään ihmisen, jonka kanssa minun on hyvä olla. Ihastuin tai en.

Seuraavina vuosin suljin itseltäni mahdollisuuden ihastumisen tunteisiin. Olin keskittynyt opintoihini, töihini ja olemiseeni, jolloin vain harvat vastakkaisen sukupuolen edustajat millään tavalla kiinnittivät huomioni. Totuin siihen, että olin heidän kanssaan puheväleissä, keskustelin ja olin. Tein hyvin vähän sen eteen, että löytäisin yhtään ketään vierelleni ja jäin miettimään koko suhteiden syntymisen logiikan sattumanvaraisuutta. Tuiki tuntemattomat ihmiset päätyvät yhteen, ensin vain tutustuakseen ja saadakseen selville, kuka se toinen ihminen on. Kun vuosien mittaan toisesta ihmisestä pääsee edes hieman perille, toteaa toisen olevan kenties juuri aivan muuta kuin millaisen kuvan oli ensimmäisinä vuosina kyseisestä ihmisestä saanut. Aloin todeta, ettei ehkä tuo suhteiden sattumanvaraisuus ja toisen ihmisen kanssa oleminen vain olemisen vuoksi ole minua varten.

Nelisen vuotta elin eräänlaisessa tunnetyhjiössä, kun seuraavan kerran ihastuin. Jos aiemmin olisin nähnyt ihastuksen olleen jollakin tavalla tilauksessa, nyt se tuli kyllä täysin puskista. Kenties koko ihastuksen tavoite oli laukaista tunnereaktio ja sysätä minua eteenpäin. Enemmän kuin itse ihastus tai toisen ihmisen löytäminen vierelle, tilauksessa olivat tunteet. Ihastumiseen liittyvä epävarmuus tässäkin tapauksessa johti minut prosessiin, jota käsittelin, kuinka muuten kuin kirjoittamalla.

Ihastukseni sai valtavat määrät tekstiä luettavakseen. Halutessaan hän olisi voinut lukea koko elämäni tarinan, uskostani, asenteistani, ongelmistani ja kaikesta mahdollisesti, mitä hänen mieleensä olisi tullut saada tietää. Kerroin hänelle ihastuksestani ja kuvasin sitä mielenhäiriöksi. Tiedostin tunteeni kaiken aikaa täysin eri tavalla kuin olin tiedostanut koskaan ennen. Reagoin itselleni vierailla tavoilla, mutta kaiken aikaa pohtien sitä, mistä erilaiset reaktiot tulivat.

Lopputulos on usein karmeaa katsottavaa. Ainakin minun näkökulmastani. Tarina ei ole vielä ohi, mutta pyrkiessäni rauhoittumaan, ottaessani itselleni edes puoli tuntia aikaa miettiä taustojani ja käyttäytymistäni, päädyin nopeasti havaitsemaan yleisesti ihastumiskäyttäytymiseeni liittyvän piirteen.

Kun ihastuin ensimmäistä kertaa ihastuksen tunteet olivat pakottavia. En saanut toiselta ihmiseltä kaipaamaani huomiota, mutta tunteeni pistivät minut toimimaan. Tunteet jäivät käsittelemättä ja ajan mittaan ne oli vain ikään kuin sammutettava päältä. Näin tuli tapahtumaan lukuisia kertoja ensimmäisen kerran jälkeen. Ihastukset olivat jollakin tavalla nollattava, ja joissakin tapauksissa se johti osaltani häiriökäyttäytymiseen. Vain kaksi kertaa elämässäni olen onnistunut ilmaisemaan tunteeni kunnolla ja pitämään kiinni omista rajoistani. Molemmat näistä kerroista olivat kannaltani epäonnisia. Ensimmäisessä tapauksessa ihastukseni kohde seurusteli ja toisessa tapauksessa ihastukseni päätyi itsemurhaan.

Olen kuvannut pakottavia tunteita sekä Leon Festingerin ristiriitateorian avulla että omalla ymmärrykselläni ahdistuksesta. Niin sisäiset ristiriidat (epävarmuus, stressi, pelko) kuin niihin liittyvät ahdistus vaativat ihmistä toimimaan, etsimään ratkaisuja tai vastauksia. Mitä pakottavampi tuo tunne on ollut, sitä voimakkaammin olen toiminut siihen suuntaan, että jonkinlainen ratkaisu löytyy. Tämä on tarkoittanut pahimmillaan häiriökäyttäytymistä, jopa täysin sosiopaattiseksi heittäytymistä. Mitä nopeammin ratkaisu on löytynyt, sitä nopeammin olen päässyt jatkamaan omaa elämääni ilman tuota painostavaa ja epämiellyttäväksi kokemaani tunnetta. Niin tasapainoinen kuin lopulta olen, annan lopulta kerta toisensa jälkeen itsestäni täysin päinvastaisen kuvan ihastuessani: ihastukseni repii aina ahdistukseni valloilleen ja sydämeni pois sijoiltaan, enkä voi muuta kuin vaatia sydäntäni takaisin ja ahdistustani pois. Tähän olen aina keksinyt tiedostamattani oikeat keinot.

Tämä kaava on ollut elämässäni toistuva. Keskustellessani muiden ihmisten kanssa, jotka ovat ihastuneet, olen havainnut hieman vastaavia piirteitä heidän käyttäytymisessään. He eivät ehkä ole kirjoittaneet tunteitaan auki sellaisella intensiteetillä tai maanisuudella kuin minä, mutta he ovat toimineet jollakin toisella tavalla, jonka tavoitteena on ollut löytää ratkaisu epämääräiseen, painostavaan tilanteeseen.

Toivoa sopii aina. Ihminen on sosiaalinen olento, kuten minäkin. Siitä huolimatta ideaalitilanne varmasti olisi, että ihastuessani toinen ihminen tuntisi samoin ja pystyisi sen myös minulle kertomaan. Tällainen tilanne tosin on lähinnä utooppinen, sillä harvoin ihmiset ihastuvat toisiinsa samanaikaisesti. Kenties toisen ihmisen ihastus kehittyy vasta ajan mittaan, kun tutustuminen on päässyt paremmin vauhtiin. Joskus taas tunteet vaativat pitkän ajan, jolloin taas omat ihastumisen tunteeni ovat hiljalleen vaipuneet unholaan. Vai häipyvätkö ne lopulta koskaan?