Ahdistuneisuus ja ristiriitatilanteet 

Ahdistuneisuus on jokapäiväiseen elämään liittyvä psyykkinen oire, jolla on ihmisen psyykkistä ja fyysistä toimintaa herättävä ja voittava vaikutus. Sen voidaan ajatella olevan fyysisen kivun kaltainen oire, joka on välttämätön ihmisen elämän, sopeutumisen ja lajin säilymisen kannalta. Ahdistusta aiheuttavat erilaiset ristiriitatilanteet niin lapsuudessa kuin aikuisiällä. Ristiriitoihin ei liity mitään patologista, vaikka yksilö voi reagoida niihin ahdistuksella ja neuroottisin oirein. Ihmisen minä reagoi ristiriitoihin tietoisin ja tiedostamattomin keinoin, joiden tarkoitus on ahdistuksen välttäminen. Ahdistuksen hallinnassa käytetään usein ns. minän puolustusmekanismeja, defenssejä. (Achté & Tamminen 1995: 18-22) 

Ahdistusta aiheuttavia ristiriitatilanteita on tutkittu jo 1950-luvulla. Tuolloin yhdysvaltalainen sosiaalipsykologi Leon Festinger julkaisi oman teoriansa, rinnan lukuisten muiden vastaavien teorioiden ohella (McGuire 1966: 17). Festingerin teoriaa on sovellettu monilla eri aloilla, mm.  osana (joukko)viestintätutkimusta, psykologiaa ja sosiologiaa. Teorian hyvin yksinkertainen teesi on, että ristiriitatilanteet (ahdistus) vaativat jonkinlaista purkamista. 

Robert Zajonc kehitteli teoriaa edelleen. Hän löysi yhdeksän eri ristiriitatilanteisiin liittyvää lainalaisuutta, joista aivan perimmäisinä ja ensimmäisinä hän listasi seuraavat:

-         ristiriitaisuus (dissonanssi) on epämiellyttävä tila

-         kokiessaan ristiriitaisuutta yksilö pyrkii vapautumaan siitä

-         yksilö pyrkii välttämään ristiriitaisuutta aiheuttavia tai voimistavia tilanteita

-         ristiriitaisuuden kokeminen on sitä voimakkaampaa, mitä suurempi on psyykkisesti keskenään ristiriitaisten ainesosien suhteellinen määrä

-         mitä voimakkaampaa ristiriitaisuus on, sitä voimakkaampaa on pyrkimys päästä siitä eroon (Zajonc 1968: 360-361)

Ristiriitaisuus on tässä tulkittavissa monella eri tavalla. Yksi lähtökohta on, ettei ihminen ole yleensä kovinkaan tietoinen minänsä ristiriitaisuudesta suhteessa todellisuuteen. Puhuttaessa patologisesta ahdistuksesta ja ylipäätään ahdistuksesta, sen koetaan yleensä olevan hyvin voimakas tunne. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Sairaalloinen ahdistus voi olla voimakasta, se aiheuttaa selvästi fyysisiä ja psyykkisiä oireita, jotka saavat ihmisen toimimaan lähinnä maanisesti tai toimintaa voimakkaasti lamaavasti.

Suurin osa ahdistuksesta pysyy tiedostamattomana, samoin ahdistuksenpurkukeinot. Edellä mainittiin lääketieteelliseltä kannalta tärkeät minän puolustusmekanismit, joiden avulla ihminen voi välttää itsessään ristiriitaiset tunteet. Näihin liittyvät esimerkiksi sublimaatio, jossa ihminen kehittää itselleen niin paljon tekemistä, että ahdistavat tunteet poistuvat mielestä. Tämän pidemmälle en minän puolustuskeinoissa mene, sillä juuri sublimaatiolla on äärimmäisen ratkaiseva rooli aiheessa, jota käsittelen seuraavaksi.

Riippuvuus

Riippuvuuksista puhuttaessa viitataan usein aine- eli substanssiriippuvuuteen. Ihmiset ovat yleensä, erityisesti läntisessä maailmassa tietoisia erilaisista aineista, joista ihminen voi jäädä riippuvaiseksi. Yleisimmin tiedossa ovat alkoholi ja huumeet. Näiden riippuvuuksien lisäksi on olemassa systeemiriippuvuutta, jossa ihminen jää riippuvaiseksi mahdollisesti hyvinkin kaavamaisesta toiminnasta. Tällaisia erilaisia kaavamaisuuksiin meneviä asioita ovat työ, seksi, liikunta ja sosiaalinen vuorovaikutus. (ks. esim. Heikkilä 1995; Elster 1999) Riippuvuussuhteen kehittyminen ei tee ihmisestä heikkoa, vaan pikemmin hyvin päämäärätietoisesti riippuvuuden kohteeseen toimintaansa suuntaavasti. Riippuvuudessa ihmistä hallitsee sisäinen pakko. (Heikkilä 1995: 10)

Toiminnan pakottavuus on riippuvuudessa olennaista. Riippuvuussuhteen voikin havaita yksinkertaisesti niin, että ihminen jättää minkä tahansa sosiaalisen, psyykkisen tai fyysisen elämänsä alueen hetkeksi ns. paitsioon. Jos ihmisen psyyke tai keho alkavat reagoida, tuo reaktio kielii riippuvuudesta.

Aineriippuvuudessa tämä reaktio on kohtuullisen selvä. Puhutaan vieroitusoireista, nikkareista, vapinasta ja tutinasta. On kuitenkin pettävää ajatella, että riippuvuuden tunnistaa juuri vieroitusoireistaan. Monille esimerkiksi alkoholinkäyttö on täysin vieroitusoireeton. Tästä syystä alkoholista on helppo ajatella, ettei kyseessä olisi mitenkään järin vaarallinen aine käytettäväksi. Jokainen, joka on kärsinyt krapulasta, tietää kuitenkin minkä tuo alkoholinkäytöstä juontuva vieroitusoire on. Krapula on kuitenkin hyvin voimakas fyysinen reaktio, kemiallisen lamaavan aineen poistumisesta elimistöstä. Levottomuus, vapina ja tutina ovat hermostoa tasaavia reaktioita sille, että alkoholi on keinotekoisesti ja hetkellisesti hillinnyt hermoston toimintaa. (ks. Seppänen 2006)

Systeemiriippuvuuden oireet ovat huomattavasti vaikeammin havaittavissa ja tiedostettavissa. Millä tavalla esimerkiksi ovat tunnistettavissa seksi-, peli- tai läheisriippuvuuden oireet? Se mikä ylipäätään paljastaa riippuvuuden on tietty kaavamaisuus tai rituaalisuus. Ilman tietynlaista toimintakaavaa, tarvittavaa annosta tietyllä aikavälillä, ihmistä saattaa alkaa ahdistaa tai hän käy levottomaksi.

Jon Elster (2000) on luokitellut erilaiset riippuvuusoireet useaan tunnistettavaan kategoriaan. Hän on tutkinut erityisesti ihmisten tunteita ja tunne-elämää, joten hän on suunnannut huomiotaan hyvin vähän aineriippuvuuksiin. Kuitenkin oireet niin aine- kuin substanssiriippuvuuksien oireet ovat osittain hyvinkin samankaltaisia.

euforia ja nautinto (euphoria and pleasure)

disforia ja vieroitusoireet (dysphoria and withdrawal)

halu tai tarve (craving)

toleranssi eli sietokyky (tolerance)

 

vihjeriippuvuus (cue dependence)

 

uskoriippuvuus (belief dependence)

objektiivinen vahinko (objective harm)

aikaa vievyys tai hallitsevuus (crowding out)

mielialavaihtelut (mood alterations)

halu lopettaa (desire to quit)

kyvyttömyys lopettaa (inability to quit)

kielto (denial)

taistelu itsehallinnasta (struggle for self-control)

lankeaminen (relapse) (mt.: 59) 

Tämä lista vaikuttaa kohtuullisen kattavalta, mutta tuskin se on edes tällaisenaan täydellinen. Riippuvuus on hyvin monisyinen ja vaikeasti määriteltävissä oleva. Koska systeemiriippuvuuden luonne vielä tekee siitä usein pääasiassa psyykkisen oireen, sen neurobiologinen vaikutus unohdetaan. Näin esimerkiksi rakastumisen kohdalla. Sen tiedetään saavan aikaan amfetamiiniin verrattavissa olevien aineiden erittymistä. Tämä voinee selittää ainakin osaksi ihmisten tarvetta ihastua tai rakastua. (mt.: 5, 9)

Riippuvuudet voivat siis olla riippuvaiselle tiedostamattomia, erityisesti ns. substanssiriippuvuuksien kohdalla. Riippuvuus voi olla tunnistettavissa vieroitusoireistaan, jotka johtuvat siitä, ettei ihmisen keho tai psyyke saa tarvitsemaansa annosta jotakin asiaa. Ihmisellä on voimakas pyrkimys lievittää puutteen aiheuttamaa ahdistusta.

Riippuvuusoireet Jon Elsterin mukaan

Euforia ja nautinto. Riippuvuutta aiheuttava aine tuottaa ihmiselle mielihyvää. Toiset aineet tai aktiviteetit lisäävät aktiivisuutta, kun taas toiset rauhoittavat. Tupakointi rentouttaa ja auttaa ihmistä käsittelemään arjen vastoinkäymisiä. Alkoholia käyttäessä ihmisen on helpompi unohtaa niin arjen- kuin juhlapäivän murheet ja hän pystyy näkemään elämän, todellisuuden ja itsensä hieman valoisammasta näkökulmasta. Alkoholilla on erityinen vaikutus voimakkaan itsekontrollin ja sen tarpeen poistamisessa. Rentoutumisen myötä ihmisestä tulee itsevarmempi, joka voi lisätä ihmisen positiivista kokemusta.

Huumeiden kohdalla on osoitettu, että joissakin tapauksissa yksilöt saattavat etsiä päihdyttäviä aineita, vaikka ne eivät tuottaisi nautintoa tai vapautusta epämiellyttävistä kokemuksista. Terry Robinson ja Kent Berridge väittävät, että ihmisen kehossa on erillinen hermostollinen järjestelmä, joka välittää tarvetta päihdyttävälle aineelle. He käsitteellistävät tämän tarpeen vielä niin, että niistä tulee ihmisille enemmän ’pitämisen” kuin ’haluamisen’ asioita. (Elster 2000: 60)

Disforia ja vieroitusoireet. Riippuvuutta aiheuttavan aineen käytön aiheuttaessa euforiaa, sen käyttämisen väliinjättäminen voi aiheuttaa disforiaa ja epämiellyttäviä tunteita. Jos yksilö ei saa kaipaamaansa annosta, hänessä voi olla nähtävissä fysiologisia muutoksia (tärinää, hikoilua, ja vastaavia). Myös psykologinen pahoinvointi voi olla mittaluokaltaan tuhoavaa.

Riippuvuutta aiheuttavan aineen tai toiminnan aiheuttamien tilojen mukaan, riippuvuudet voidaan jakaa kolmeen ryhmään: esiaddiktiiviseen (preaddictive), addiktiiviseen (addictive) ja jälkiaddiktiiviseen (postaddictive). Näillä viitataan vieroitusoireisiin ja niiden voimakkuuteen. Esimerkiksi jälkiaddiktiivinen tila (vieroitusoire) voi voimakkaampi kuin itse addiktiivinen tila (käyttö). Edellisen esimerkin mukaan mm. aspiriini aiheuttaa vieroitusoireita. Addiktiiviseen liittyy se, että kaikki päihdyttävät aineet eivät aiheuta oirehdintaa. (mt.: 60-62)

Himo. Kaikki riippuvuuskäyttäytyminen näyttää sisältävän jonkinlaista haluamista. Halu on addiktiotutkimuksen keskeisin käsite, mutta siitä huolimatta sille ei ole mitään yksiselitteistä merkitystä. Nautinnon näkökulmasta, sillä on euforiaa aiheuttava ja epämiellyttäviä tunteita (vrt. ahdistus ja ristiriitaisuus) vähentävä vaikutus.

Halu on verrattavissa ihmisen tarpeeseen saada ruokaa. Nälkää näkevän ihmisen kohdalla ei puhuta ’pitämisestä’, vaan ruokaa nähdessään nälkäinen saattaa nähdä minkä tahansa ruoaksi kelpaavan vastustamattomana. Syömisen tarkoitus on kuitenkin vähentää kipua eikä niinkään miellyttää. Silti ruoka on erittäin ’haluttavaa’.

Haluamisen voimakkuus vaihtelee hyvin paljon eri aineiden ja toimintojen välillä. O’Brienin, Childressin ja McLellanin tutkimusten mukaan mm. kokaiiniriippuvaiset saattavat saada euforisia tunteita pelkästä haluamisesta, ennen itse aineen varsinaista käyttöä. Eri aineista riippuen siis itse haluamisen kokemuksella saattaa olla kahtalaisia ominaisuuksia: jo ennen itse tarpeen tyydyttämistä, ihmiset saattavat kokea olonsa hyvin miellyttäväksi tai äärimmäisen epämiellyttäväksi.

Haluamiseen liittyy vielä riippuvuuden sekundaarinen (toissijainen) palkinto. Tupakoitsijan arjessa tupakointi alkaa järjestää koko arkea. Savuttelusta tulee järjestyksen ja kontrollin väline, eikä välttämättä niinkään nikotiiniriippuvuus. Kun tupakointi loppuu, koko arjen järjestys muuttuu. Tämä saattaa vaikeuttaa ihmisten kykyä pitää arkensa järjestyksessä, ja hillitä itsensä niissä tilanteissa, joissa yleensä tupakkaa on käytetty rauhoittavana aineena. (mt.: 62-65)

Toleranssi eli sietokyky. Aineen käytön tai toiminnan lisääntyessä yksilö alkaa tarvita ainetta tai aktiviteettia enemmän saavuttaakseen saman kokemuksen. Toiminnallisten (behavioral) riippuvuuksien kohdalla toleranssia ei kuitenkaan vielä ymmärretä hyvin. On esimerkiksi todettu, että esimerkiksi uhkapelureilla on suurempi taipumus korottaa panoksia, mutta varmaa ei ole, viittaako tämä toleranssiin vai itse uhkapelaamisen aiheuttamaan jännitykseen. (Samaa voitaisiin sanoa seksistä, uuden seksipartnerin etsiminen saattaa lopulta olla huomattavasti jännittävämpää ja sen löytäminen palkitsevampaa kuin itse seksiakti) (mt.: 65-66)

Vihjeriippuvuus. Himo, vieroitusoireet ja toleranssi eivät välttämättä ole aineesta tai toiminnasta riippuvaisia. Ne saattavat johtua olosuhteista (ympäristöstä, ihmisistä, mielentilasta), jossa esimerkiksi päihdyttäviä aineita on käytetty. Jopa vuosien raittiuden jälkeen ympäristössä olevat vihjeet saattavat laukaista useita alkoholinkäyttöön liittyneitä aistimuksia. Narkomaaneille saattaa myös kehittyä välittömiä vieroitusoireita, kun he palaavat paikkaan, jossa he menneisyydessä aineita käyttivät. (mt.: 66-67)

Uskoriippuvuus. Vihjeriippuvuuden laukaisee aistisignaali, uskoriippuvuuden laukaisee usko siihen, että ainetta tai tiettyä toimintaa on tarjolla. Usko siihen, että riippuvuuden aiheuttajaa on tarjolla, määrittelee addiktin toimintaa. Yksilön riippuvuus saattaa jäädä täysin huomaamatta, niin kauan kuin itse riippuvuuden aiheuttajaa ei ole läsnä tai näköpiirissä. Kun mahdollisuus esimerkiksi aineen käyttöön tulee, sitä myös käytetään. (mt.: 67-68)

Objektiivinen vahinko. Riippuvuus tuhoaa elämiä ja yhteisöjä. Tämä on ilmiön kenties raain näkökulma ja syy, miksi (aine)riippuvuuksista on tullut niin suuri osa poliittista ja yhteiskunnallista elämää. Kun lasketaan yhteen Yhdysvalloissa vuosittain alkoholistien hoitoon käytetty raha, summa on yli 117 miljardia dollaria vuodessa. Uhkapeliriippuvaisten arvioidaan Yhdysvalloissa käyttävän 90 miljardia dollaria vuodessa, joten hoitokustannusten osuus on melko huomattava. Lisäksi kovat huumeet aiheuttavat yhteiskunnallista eriarvoisuutta pääoman kulkiessa yleensä harvojen taskuihin.

Kaikki riippuvuutta aiheuttavat aineet eivät kuitenkaan aiheuta vahinkoa. Siten objektiivista vahinkoa ei voida pitää kaikkiin riippuvuuksiin kuuluvana asiana. Esimerkiksi kahvinkäyttö on perimmiltään harmitonta.

Aikaa vievyys tai hallitsevuus. Riippuvuus saattaa alkaa hallita ihmisen elämää ja mieltä. Se tarkoittaa sitä, että ihminen saattaa yhä enenevässä määrin kuluttaa aikaansa riippuvuuden ylläpitämiseen, riippuvuutta aiheuttavan aineen tai toiminnan saamiseen. (mt.: 69)

(Yksinkertaiset esimerkit tupakoinnista, alkoholinkäytöstä ja nettiriippuvuudesta. Jos lasketaan yhteen tupakoitsijan tupakoimiseen käyttämä aika, mitä useammin tupakoi, sitä enemmän aikaa siihen kuluu. Alkoholinkäyttö puolestaan vie huomattavasti suuremman osan ajasta. Ensinnäkin humalatilaan pääseminen vie oman aikansa, mutta vielä pidempi aika menee humalatilasta toipumiseen, ja ihmisen palaamiseen täyteen toimintakuntoon. Nettiriippuvuudesta kärsivä voi puolestaan uhrata koko päivänsä ja sosiaalisen elämänsä riippuvuudelleen. Riippuvaisen istuessa kotona tai töissä koneellaan 16 tuntia päivässä, hänen suhteensa läheisiin voi alkaa väistämättä kärsiä. Kaikkiin näihin riippuvuuksiin luonnollisesti kuuluu se, että ”ainetta” on saatava ajan kustannuksella.)

Mielialavaihtelut. Tupakointi saa aikaan jyrkkää vaihtelua rentoutuneen ja jännittyneen tilan välillä, samoin kahvinkäyttö. Alkoholilla on selkeät lyhyen aikavälin vaikutukset, kun yksilöt tekevät humalassa asioita, joita he eivät normaalisti tekisi. Jotkut hallusinogeenit saavat aikaan psykoottisia tiloja lähenteleviä tiloja (”huono trippi”). Pitkän aika välin kokaiinin käyttö saa aikaan muutoksia persoonallisuudessa, ärsyyntyneisyydessä, ahdistuksessa ja paranoidisuudessa. Uhkapelaajat (lisäisin tähän ainakin nettiriippuvuuden) ovat pahimmillaan levottomia, ärsyyntyneitä, paranoidisia ja yliherkkiä. (mt.: 70-71) Marijuanan käytöstä on ristiriitaistakin tietoa, mutta lääketieteellisesti sitä on tutkittu useasta näkökulmasta. Tutkimusten mukaan ihmiset ovat vapautuneet kroonisesta ahdistuksestaan polttamalla marijuanaa. (Henderson, 2000: 12) Tässä päihdyttävän aiheen vaikutus rinnastuu suoraan ahdistukseen ja sen hallintaan eli käytännössä mielialojen säätelyyn.

(Sosiaalisesta näkökulmasta lisäisin vielä sen, millainen vaikutus kaikilla näillä riippuvuuksilla on ihmisen minäkuvaan. Tämä siksi, että aine tai toiminta saa hallitsevan aseman ihmisen elämässä, ja siitä tulee väistämättä suuri osa ihmisen arkea ja arkista todellisuutta. Ihmisen arkeen ja tapaan jäsentää todellisuutta voidaan kohdistaa kritiikkiä. Kritiikin kohde saattaa kokea kritiikin kohdistuvan hänen ”minuuteensa”, joka voi aiheuttaa väistämättömän puolustusreaktion (vrt. minän puolustusmekanismit). Näin ihminen itse asiassa säätelee tunteitaan, mielihyvää ja mielipahaa riippuvuutta aiheuttavilla aineilla tai toiminnalla.)

Halu lopettaa. Kun addikti alkaa uskoa, että he vahingoittavat itseään käytöksellään, he saattavat päättää asioiden olevan paremmin ilman riippuvuuden kohdetta. Lopettamishalu voi saada heikon tai vahvan muodon. Heikko muoto tarkoittaa, että riippuvainen toivoo, ettei olisi koskaan aloittanut. Vahvassa muodossa riippuvainen hän haluaa lopettaa. (Elster, 2000: 71-72)

Kyvyttömyys lopettaa. Halu itsessään ei vielä takaa vahvassakaan muodossa lopettamista. Yksilö saattaa kamppailla aineriippuvuutensa kanssa onnistumatta. Tällä on jälleen oma ajallinen ulottuvuutensa: lopettamisvaihe tapahtuu tietyssä ajassa tai eri aikojen välillä. (mt.: 72)

( Toteaisin, että lopettamisella, lankeamisella, lopettamisella ja lankeamisella (eri aikojen välillä) saattaa olla vahingollisempi vaikutus ihmisen elimistöön, johon kuuluvat myös ihmisen aivot, aivokemia ja sitä kautta tunteet sekä ihmisen minuus. Lisäksi ajallisesti katsottuna, ihminen saattaa kuluttaa koko elämänsä taistelemassa riippuvuuksiensa kanssa, ja edes jokseenkin tasapainoinen elämä jää elämättä.)

Kielto. Useat addiktit kieltävät ongelmansa. Vaikka he myöntäisivät sen, he voivat kokea olevansa täysin kyvyttömiä tekemään riippuvuudelleen mitään. Muutamia yleisiä addiktiivisen ajattelun perusväitteitä.

                      ”Olen sosiaalinen juoja.”

                      ”Voin lopettaa milloin haluan”

                      ”En näytä saaneen niin paljoa lisää painoa.”

                      ”Ei yksi tupakka pahaa/eroa tee.”

                      ”Hyvitän tappioni seuraavassa kisassa.”

                      ”Lopetan huomenna.”

                      ”Olisi epäkohteliasta jos kieltäytyisin jälkiruoasta.”

                      ”Ilmansaasteetkin ovat tupakointia vaarallisempia.”

Riippuvaiset usein sekoittavat syyn ja seurauksen. He saattavat väittää, että heidän juomisensa (tai käyttäytymisensä) johtuu milloin mistäkin sosiaalisesta ongelmasta, kuten ongelmista avioliitossa. Itse asiassa tilanne saattaa olla kuitenkin juuri päinvastoin. Esimerkiksi alkoholisti saattaa hukuttaa juomiseensa negatiiviset tunteensa, kuten häpeän, pelon tai syyllisyyden tunnon. (mt.: 73-74)

(Tämä linkittyy alussa esittelemiini minän puolustusmekanismeihin. Jos kaikki muu riippuvuuskäyttäytyminen olisi voitava ymmärtää toiminnallisena, kiellolla on selvä yhteytensä ihmisen psyykeen ja haluun säilyttää itsestään tietynlainen kuva. Minäkuvan kyseenalaistuminen tai ristiriitaistuminen aiheuttaa ahdistusta, joten erilaiset selitykset, erityisesti järkiperäiset (defenssinä älyllistäminen, huumori, taantuminen jne.), voivat auttaa ihmistä torjumaan tai kieltämään negatiiviset impulssit.)

Taistelu itsehallinnasta. Useilla addikteilla on kaksi voimakasta tarvetta tai halua: he haluavat käyttää ja he haluavat lopettaa käytön. Eri elämäntilanteissa jompikumpi tarve saattaa päästä niskan päälle. Ihminen saattaa käyttää erilaisia pettäviä ja itselleen valheellisia mekanismeja. Ristiriitaiset tunteet (epävarmuus tai –tietoisuus, päättämättömyys) ovat riippuvuuksien tai riippuvuussuhteita leimaava merkki. (mt.: 74)

Lankeaminen. Silloinkin kun taistelu itsehallinnasta näyttäisi päättyneen voittoon, yksilö saattaa edelleen langeta. Paluu vanhoihin tuttuihin aineisiin tai käyttäytymiseen on helppoa erityisesti niiden kohdalla, jotka ovat olleet voimakkaasti riippuvaisia. Lankeamista ei kuitenkaan tule pitää readdiktiona (uusiutuvana riippuvuutena), vaan mm. vihjeriippuvuus ja stressi (ahdistusreaktio) saattavat aiheuttaa lankeamisen niin eläimissä kuin ihmisissä. (mt.: 74-75)

Omien riippuvuuksieni anatomia

Riippuvuuksistaan ovat kirjoittaneet viimeisten vuosien aikana lukuisat julkisuuden henkilöt, tutkijat, asiantuntijat, entiset narkomaanit ja alkoholistit. Kahlattuani läpi lukematonta määrää erilaista asiantuntija-aineistoa, olen havainnut merkittävän puutteen: äänessä ovat hyvin harvoin, jos ylipäätään, lähimmäistensä riippuvuuskäyttäytymistä todistaneet eli heidän läheisensä. Tässä asiassa olen pyrkinyt tekemään poikkeusta. Riippuvuus heijastuu väistämättä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa läheisiin ja kanssaihmisiin. Lopulta niin, että erilaiset asenteet ja arvot heijastuvat yleensä riippuvaisten itsensä sitä tiedostamatta mm. heidän lapsiinsa. (vrt. Berger & Luckmann, 1966; Blumer, 1969: 70-88; Hellsten 2003)

Mahdollisesti hyvistäkin alkoholistigeeneistä huolimatta, olen selvinnyt ilman aineriippuvuuksia. Monet kanssaihmiseni ovat ihmetelleet, mikä mies olen, koska ilmeisesti inhimilliseen elämään kuuluu, Juhani Seppäsen, Raimo O. Kojon ja monen muun sanoin, ”keinotekoinen riippuvuus” (aineriippuvuus). Kuten Elsterin omista ja hänen esittelemistään tutkimuksista tulee ilmi, aineriippuvuudet on huomattavan helppo tunnistaa. Ne ovat ihmisille helpompia havaita, ja niistä voisi kuvitella olevan helpompi toipua.

Ihmiset ovat kuitenkin riippuvaisia monenlaisista asioista. Aineriippuvuuksien ohella siis on ns. systeemiriippuvuuksia (behavioral addictions). Niiden pohja on sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja ihmisen omassa psyykessä. Niiden perimmäinen luonne puolestaan on toiminnallinen eli ihminen toimivana olentona kehittää itselleen riippuvuuden suhteessa johonkin elämän osa-alueeseen. Vaikkei ihminen eläessään olisi jäänyt riippuvaiseksi aineista – kuten minä – erilaiset toimintamuodot voivat hyvinkin täyttää koko elämän, ajan ja tilan.

Tunnistettuani riippuvuuksia itsessäni, aloin oivaltaa ainakin omalla kohdallani hiljalleen myös niiden syitä henkilöhistoriassani. Esimerkiksi isältäni ja äidiltäni olen kummaltakin omaksunut tietynlaisia ajattelu- ja reaktiomalleja. Lisäksi olen omaksunut erilaisia riippuvuussuhteita, joita ei välttämättä voida pitää riippuvuuksina sen enempää substanssi- kuin systeeminäkökulmasta. Suomen kieli tuntuu olevan köyhempi käytettäessä juuri riippuvuus-käsitettä. Esimerkiksi englannissa riippuvuudet jaetaan käsitteillä ”addiction” ja ”dependence”. Molemmat ovat riippuvuussuhteita, mutta luonteeltaan hyvin erilaisia. Olisikin siis kannaltani huomattavasti parempi puhua ensimmäisten kohdalla addiktioista ja jälkimmäisten kohdalla riippuvuuksista. Olen kuitenkin niputtanut nämä molemmat hyvin pitkälti yhteen, koska riippuvuus on riippuvuussuhde.

Perhe. Pieni lapsi on hyvin haavoittuva. Hän on väistämättä riippuvainen perheestään ja saamastaan huolenpidostaan. On tämä perhe rakastava tai ei, kukaan ei aikuisiälle asti pysyisi hengissä, ellei joku antaisi lapselle ruokaa ja jonkinlaista suojaa, vaikka nälkäisiltä koirilta. Tästä voin antaa täyden tunnustuksen omalle perheelleni. He tekivät työnsä hyvin ja perusturvallisuuden tunteeni on säilynyt.

Lapsi kasvaa. Se ei kuitenkaan tarkoittaisi, etteikö lapsi voisi edelleen olla jollakin tavalla riippuvainen perheestään. Omalla kohdallani tämä suhde perheeseeni oli hyvin mutkikas. Sikäli kuin lapsi rakastaa vanhempiaan ja arvostaa heitä, hänen on sovitettava myös käyttäytymistään sen mukaan, miten hän parhaiten on vanhemmilleen mieliksi. Omat vanhempani olivat arvomaailmaltaan ja luonteeltaan kuin mies Venukselta ja nainen Saturnuksesta. Heillä oli yhteinen kieli, mutta he eivät pohjimmiltaan aivan ymmärtäneet toisiaan. Lapsena roolini oli ymmärtää, kuunnella molempia omissa huolissaan ja ongelmissaan. Väistämättä ajauduin tilanteeseen, jossa alkoivat vaikuttaa tietyt eturistiriidat.

Tällä oli vaikutuksensa esimerkiksi opiskeluaikaani. Isäni lähetti minulle omaehtoisesti muutamia satoja markkoja kuukausittain, jotta voisin ostaa ruokaa tai maksaa laskuja. Hänen taloudellinen tukensa oli minulle kultaa kalliimpaa, sillä muutoin elin aikalailla kädestä suuhun eli kaikki mitä sain, kaikki meni perustarpeisiini. Lähinnä ihmettelin, miten muilla ikäisilläni oli rahaa – ilman työpaikkaa – käydä kerran tai kaksi viikossa baareissa kuluttamassa jotakuinkin samanmoisen summan rahaa kuin isältäni sain kuukaudessa.

Oma lukunsa oli äitini ylihuolehtivuus, joka vaikutti käyttäytymiseeni. Oli minulla hätä tai ei, hän teki jo ennakkoon toimenpiteitä, että minulla olisi kaikki ”hyvin”, ja joissakin tilanteissa hän teki ylimääräistäkin niissä tilanteissa, joissa kaikki oli hyvin. Lopulta hänen huolenpidostaan alkoi tulla ongelma. Se alkoi ahdistaa ja lopulta vaikuttaa minuun niin, etten enää kyennyt toimimaan oikealla tavalla. Jämähdin ajoittain huolehdittavaksi, vaikka en tuosta tilanteesta pitänyt yhtään. Vastasin kiltisti kaikkiin äitini puheluihin, vaikkei hänellä olisi ollut käytännössä mitään asiaa. Parhaimmillaan hän soitti kymmenkunta kertaa ja ”juttelin” (kuuntelin) hänen kanssaan useita tunteja päivässä.

Äitini huolenpidosta en ole kokenut koskaan tulleeni riippuvaiseksi. Lopulta kasvoin henkisesti sen verran, että pystyin sanomaan ”ei” molemmille vanhemmistani. Isäni kuoltua 2000, aloin käsitellä hänen vaikutustaan minuun ja oivalsin tiettyjä syy-seuraus-suhteita meidän suhteessamme. Äitini kohdalla sen sijaan aloin löytää omaa, tiukkaa ääntäni vasta avoliittosuhteeni kariuduttua. Äänen korottaminen rikkoi vahvan ketjun, jolla minut oli köytetty. Tuo riippuvuussuhde ei ollut välttämättä aivan omaa kehitelmääni, mutta siitä erkaneminen sen sijaan oli oman tahdon tai mielen (halun voida hyvin) löytämisestä kiinni.

Puhuessani riippuvuudesta perheeni osalta on riisuttava sen muodot addiktio-riippuvuus –käyttäytymiseen. Olin taloudellisesti riippuvainen isäni taloudellisesta tuesta. Läheisriippuvuus puolestaan seurasi sekä perhetodellisuudesta että äitini käyttäytymisestä. Molemmat näistä ovat riippuvuuksia, eivät addiktioita.

Keho. Minäkuvani oli varhaisessa aikuisuudessani kasvuvaiheessa. Olin ujo ja epävarma nuori mies, jolla ei ollut juurikaan kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Tuossa vaiheessa koin sukupuolisen kanssakäymisen tärkeäksi, koska taisin olla harvoja tuntemastani ikäryhmästä, jolla ei ollut tyttö- tai poikaystävää. Sosiaalinen paine oli voimakas ja reagoin siihen.

Katsoin paljon Music Televisionin (MTV) ohjelmia. Aloin muokata mielessäni kuvaa haluttavasta miehestä. Valitettavasti en oman kokemukseni mukaan mahtunut niihin muotteihin. Minulla oli silmälasit, olin mielestäni hieman liian pönäkkä ja lihasta oli liian vähän. Tästä seurasi käyttäytymismalli, joka tuotti minulle toisaalta euforiaa, mutta jotakuinkin yhtä paljon disforiaa.

Aloin 16-vuotiaana harrastaa sulkapalloa. Saatoin käydä lyömässä palloa useamman kerran viikossa. Hiljalleen mukaan tuli punttisali, pingis ja squash. Liikuin paljon ja nautin kovan treenin jälkeisistä tuntemuksistani. Hikinorot eivät kuitenkaan missään vaiheessa muuttanut minäkuvaani. Minussa oli edelleen paljon korjattavaa ja olin itseni suhteen kriittinen. Siitä syystä urheiluharrastus jatkui, enemmän tai vähemmän ulkonäöllisistä ja itsevarmuuteeni liittyneistä syistä.

Itsevarmuuteni pysyi ennallaan. Olin kuitenkin itse hyvin aloitteellinen liikunnan suhteen, enkä voinut välttämättä olla aloillani tiettyinä päivinä. Salille oli päästä, vaikka yksin. Tästä seurasi mm. squash-otteluita itseäni vastaan.

Kuva kehostani alkoi muuttua ensin armeija-aikana, parikymppisenä. Luideni osoittauduttua heikommiksi kuin armeijan puupohjaiset maihinnousukengät, erinäiset murtumat ja penikkatauti estivät liikuntaharrastukseni. Armeijan alkupuolella painoin 72 kiloa (läski), kun armeijasta päästyäni painoin 88 kiloa. Armeijan jälkeen aloin kuitenkin jälleen liikkua ja painoin laski. Viimeinen herättävä asia oli lopulta isäni kuolema, joka asetti tietyt äänenpainot elämässäni kohdilleen. Ehkä sittenkin elämässäni ja maailmassani on muitakin asioita huolehdittavana sekä mietittävänä kuin painoni ja ulkonäköni. Painoni nousi isäni kuoleman jälkeen muutamassa kuukaudessa kymmenkunta kiloa, eivätkä nuo kilot ole pois lähteneet.

Työ. Perheeni arvoihin on kuulunut työnteon arvostaminen. Vielä erityisesti isäni puolella tähän arvostukseen on liittynyt sellainen työ, josta saa palkkaa. Äitini äiti oli kommunisti. Siten äitini oli omaksunut hieman erilaisen näkemyksen työstä, vaikka piti tärkeänä sitä, että minäkin ansaitsisin ja tulisin toimeen omillani.

Arvojen kaksijakoisuus vaikutti minuun sillä tavalla, että minulle ei ollut niinkään tärkeää saatu palkka, vaan tehty työmäärä. (Onko juuri parempaa tapaa saada ihminen viettämään vapaa-aikojaan työpaikoillaan?) Onnekseni sain nuorella iällä kokeilla hyvin erilaisia töitä mm. tavaratalon somistajana, lehtiharjoittelijana, rakennusaputyömiehenä, metsänhoitajana ja asiakaspalvelijana. Näissä töissä suhteeni työhön oli vielä jokseenkin normaali. Epäonnekseni parinkymmenen ikävuoden korvilla pelatessani itseäni vastaan squashia, en enää saanutkaan aivan yhtä helpolla töitä. Työnsaannin merkitys alkoi korostua ja kun vihdoin armeijasta vapauduttuani sain töitä paikalliselta radioasemalta, koko työkuvioni alkoi muuttua. Työnjohtajani ilmoitettua minulle, että on samantekevää, milloin tulen töihin ja milloin lähden, kunhan teen työni.

Viihdyin työpaikallani parhaimmillaan aamusta iltaan. Välttämättä en tehnyt töitä, vaan askartelin omiani. Pidin iltavuorossa olleille työkavereilleni seuraa. Muistan tilanteen, jossa perjantain myöhäisillassa toikkaroidessani eräs heistä kysyi: ”Mitä sun ikäisesi kaveri tekee työpaikalla tähän aikaan. Sun pitäisi olla ikäistesi kanssa ulkona, viihteellä.” Minä sain kuitenkin huomattavasti enemmän tyydytystä siitä, että sain touhuta omiani kuin lähteä ulos haastamaan itseäni vieraiden ihmisten pariin sosiaaliseen yöelämään.

Työnsaantini oli tämän jälkeen edelleen ongelmallista, ja kun vihdoin sain töitä, se muuttui käytännössä aina vapaa-ajan ja työajan väliseksi kädenväännöksi. Saatoin tehdä huomaamattani 16-tuntista päivää kotioloissa, kenenkään muunkaan sitä huomaamatta tai ymmärtämättä. Palkkaahan en välttämättä työstäni saanut, sillä itse työ, työnteko oli minulle huomattavasti palkitsevampaa. Tähän liittyi myös se, että tehdessäni työtä kehityin. Kun vihdoin kaikelta vapaaehtoisesti tekemältäni työltä sain palkallista työtä, koin tuon palkallisen työn huomattavasti helpommaksi ja vaatimattomammaksi kuin sen työn, mitä olin tehnyt omalla ajallani ilmaiseksi.

Riippuvuuteni työhön on puhtaasti tekemisessä. Se on luonteeltaan toiminnallista ja siihen liittyy käsitys itsestäni ammattitaitoisena sekä osaavana. Onnistuttuani erinäisissä projekteissa, kehityttyäni, onnistuin lähinnä ylittämään itseni ja saamaan siitä edes pientä euforiaa. Työ on ollut käytännössä sellainen osa-alue elämästäni, johon en ole koskaan osannut liittää henkilökohtaisesti mitään negatiivista. Yhteiskunnalliseen työnjakoon ja kilpailukulttuuriin sen sijaan olen suhtautunut hyvinkin kriittisesti.

Internet. Jos aiemmat riippuvuuteni ovat olleet pikemmin toiminnallisia (dependence), tähän kehitin nopeasti tunnepuolisen siteen, jolla oli neurobiologinen vaikutus. Sosiaalisten suhteideni oltua melko kehittymättömiä, internetistä tuli minulle se paikka, jossa saatoin vihdoin alkaa ylittää itseäni sosiaalisesti. Pienellä kotipaikkakunnallani minulla oli vain harvoja kavereita ja vielä vähemmän ystäviä, mutta internetistä saatoin löytää hyvin pian kokonaisen uuden maailman täynnä kiinnostavia ihmisiä, kavereita ja ystäviä – joista yksikään ei ollut todellinen.

Hautauduin fantasiaan. Tuossa fantasiassa saatoin kokea olevani jollakin tavalla voittamaton, ylivertainen, hauska, kerrassaan välkky ja supersosiaalinen, kuten ehkä parhaimmillaan päihteitä käyttävät ihmiset saattavat kokea itsestään. Koin jännityksen tunteita ja jännityksestä vapautumista. Ihastumiseni tuottivat euforiaa. Rakensin itselleni internetistä toivelaatikon, jossa elämä on juuri sellaista kuin olin sen toivonut olevan. Tällä harhalla oli (ja on) taipumus osoittautua harhaksi. Todellisuuden kohtaaminen puki euforian disforiaksi.

Käyttäytymiseni kaavamaisuutta kuvaa erinomaisesti se, millaisen ajan käytin internetissä. Se alkoi hallita elämääni ajallisesti ja kaikki valintani kulkivat sen kautta, missä oli internet saatavilla ja missä ei. Ahdistusta aiheuttivat erityisesti ne tilanteet, joissa sitä ei ollut tai yhteys katkesi. Vaadin sosiaalisen annokseni, halusin tietää, mitä ihmiset tekevät, mitä heille kuuluu ja miten he voivat. Saatoin lopulta valvoa yömyöhään vain odottaakseni, milloin yhteys jälleen aukeaa. Varsinkin internetin käytön alkuvaiheessa sillä ei ollut merkitystä, koska valtaosa ”tutuistani” asui Yhdysvalloissa, ja siinä missä elin itse yötä, he elivät iltapäivää tai iltaa.

Käytöstäni ja sen estymisestä seurasivat mielialavaihtelut. Samoin perheeltäni tulleet huomautukset internetin käytöstäni saivat minut puolustuskannalle (defenssit, kielto). Olin kohtuukäyttäjä, joka pääasiassa etsi internetistä tietoa (toki, toki). Koko riippuvuuskäyttäytymisen kirjo oli nähtävissä käyttäytymisessäni, mutta minun oli vaikea tunnustaa sitä itselleni. Enhän loppuen lopuksi ollut vielä tuhon aikaan niin selvillä, mitä riippuvuudet käytännössä olivat tai millaisia riippuvuuksia oli tarjolla.

Tästä seurasi lähinnä vastahakoisuus esimerkiksi internetin käyttöä kohtaan. Olin kykenemätön lopettamaan käyttöäni. Sen sijaan ajan mittaan aloin oppia näkemään internetin työvälineenä. Karsin sosiaaliset internetissä harrastamani sosiaaliset suhteet kokonaan pois. Lopetin esimerkiksi pitkään käyttämäni IRC:n (Internet Relay Chat, reaaliaikainen keskusteluohjelma) käytän, jotta minulle jäisi elämässä aikaa kehittyä, lukea, tehdä asioita, jotka oikeasti koen mielekkäiksi ja kehittää todellisuuden sosiaalista elämääni. Täysin riippumaton en siis internetistä voi olla tänäkään päivänä, se toimii minulle kontaktina kouluuni ja työhöni sekä muutamiin tuttuihin, joihin pidän enemmän tai vähemmän aktiivisesti yhteyttä internetin välityksellä.

(Netti)seksi. Nuoruudessani minäkuvani oli selkiytymätön. Minulla oli hyvin vähän kontaktia perheeni ulkopuolisiin tyttöihin – itse asiassa hyvin vähän kontakteja kehenkään muuhunkaan. Kaveripiirini koostui vain ja ainoastaan pojista tai miehistä. Sen sijaan perheoloissa olin varsinkin vanhempieni avioerosta lähtien pitkälti naisten huomassa.

Isäni oli minulle huono miehen malli, joten aloin kehitellä kaikessa yksinäisyydessäni omaa miehen malliani. Vaikka se oli puhdasta mielikuvitusta, se antoi minulle vihdoin mahdollisuuden kehittyä omaksi itsekseni. Olihan tuo miehen malli kuitenkin omasta päästäni tullut, eikä se lopulta niin mahdotonkaan malli ole ollut. Ilman vastakkaisen sukupuolen suosiollista avustusta minulle oli mahdotonta testata sen enempää itseäni kuin luomaani mallia käytännössä.

Internetistä tuli minulle tuo paikka, jossa saatoin hapuillen alkaa kokeilemaan. Sosiaalinen kontakti oli toki aivan ensimmäinen, joka sai sykkeeni kohoamaan mukavalla tavalla. Saatoin kokea olevani henkevä ja hyvä juttukaveri (vaikken rehellisyyden nimissä sitä aina ollut, mutta tärkeintä oli itselleni kehittynyt käsitys itsestäni). Olin täysin kokematon, edelleen äärimmäisen ujo ja toisaalta epävarmuutta henkivä. Internetissä saattoi olla jotakin aivan muuta kuin todellisuudessa oli, ja lopulta sukupuolinen kiinnostukseni ja uteliaisuuteni alkoivat hallita keskusteluaikaa.

Muistan edelleen käänteentekevän keskustelun, joka oli ”ensimmäinen kertani”. Olin tutustunut yhdysvaltalaiseen naiseen. Keskustelimme hänen ongelmallisesta parisuhteestaan (väkivaltainen, alkoholia liikaa käyttänyt poikaystävä) ja olin kenties tuossa vaiheessa ensimmäinen henkilö, joka sanoi hänelle suoraan, että jätä poikaystäväsi. Emme keskustelleet pitkään aikaan tämän kohtaamisen jälkeen. Kun vihdoin päädyimme jälleen keskustelulinjalle, hän kertoi muuttaneensa takaisin perheensä luokse ja jättäneensä poikaystävänsä. Hän oli kiitollinen keskustelustamme ja muisti minua vielä jälkikäteenkin eräänlaisena ”mentorinaan”. Lopulta hän avasi keskustelun seksuaalisista kokemuksista ja seksistä. Istuin koululuokassa, kun hän osoitti olevansa halukas keskustelemaan mistä tahansa ja kertomaan mitä vain.

Tuo rikkoi hiljaisuuteni ja toisaalta vaiteliaisuuteni seksin suhteen. Tilanne oli minulle hämmentävä, eikä tuosta tullut minulle suinkaan vielä se koukku, johon myöhemmin jäin. Päänavauksena kokemuksella oli kuitenkin valtava merkity

Emme pitäneet loppuen lopuksi enää kovin aktiivisesti yhteyttä, kun hän aloitti opintonsa yliopistossa. Siitä huolimatta hän tuntui olevan halukas tapaamaan kerrottuani tulevani Yhdysvaltoihin. Matkan aikana kohtasin lukuisia kirjeystäviäni, keskustelukumppaneitani ja heidän tuttujaan sekä perheitään. Tapasin ”ensimmäiseni” tuolla matkalla. Meidän välillämme ei ollut mitään seksuaalista. Muuten kuin ehkä mielessäni.

Tuolla matkalla Yhdysvaltoihin menetin poikuuteni. Palattuani Suomeen palasin keskelle masentavaa opiskelutodellisuutta. Olin työtön opiskelija, jonka opiskelumotivaatio oli lähellä absoluuttista nollapistettä. Reagoin jämähtämällä internetiin ja lopettamalla kaiken opinnollisen toiminnan. Tänä aikana ahdistukseni taisi puhkea ensimmäistä kertaa todella kukkaan. Aloin säännönmukaisesti koetella eri naisten halukkuutta kertoa itsestään intiimejä asioita, ja siirtyä fantasiaan. Fantasiassa elinkin seuraavaan kevääseen asti, kun lopulta internet ja harrastamani nettisuhteet täyttivät valveillaoloaikani.

Seksistä tuli tapani vaientaa käytännössä kaikki kritiikki ja epävarmuus, kaikki ahdistus ja ristiriitaiset tunteet. Suhteestani seksiin tuli hyvin mekanistinen. Halusin tietää, mitkä ”napit” olivat ne oikeat ja mitä painamalla saatoin olla hyvä seksikumppani. Tästä tietämisen halustani seurasi rituaalit, aina uudelleen ja uudelleen toistuvat kysymyssarjat, joissa ei ollut sen enempää tunnetta kuin variaatiota.

Käyttämäni tunnit, päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet johtivat minut seksistä ponnistaneisiin, tai siitä alkaneisiin parisuhteisiin. Niitä hallitsi fyysisyys ja ne ”oikeat napit”. Olin läsnä fyysisesti, mutta henkisesti hyvin harvoin. Mielikuvituksessani luomani miehen malli osoitti toimimattomuutensa, kun osoitin itse olevani jotakin aivan muuta kuin käsitykseni ihannemiehestä.

Olen kokenut (netti)seksin parissa euforiaa, olen saanut siitä niin henkistä kuin fyysistä tyydytystä. Tyydytys on toiminut kenties perimmäisenä ahdistusta laukaisevana tekijänä sen lisäksi, että seksi vaatii huomion poistamista kaikista arkipäivän ongelmista. Minäkuvaani se on lopulta vaikuttanut pikemmin negatiivisesti kuin positiivisesti. Positiivinen minäkuvani alkoi kehittyä avoliittoni kariutumisen jälkeen, kun pystyin ilman suurempaa halua lopettamaan aikaa vieneen harrastukseni. Päätös syntyi itse asiassa yksinkertaisesti ahdistuksen tiedostamisesta ja koko oravanpyörän tunnistamisesta. Nettiseksi nimittäin alkoi pikemmin ahdistaa minua kuin rauhoittaa.

Kuten addiktin ominaiseen käyttäytymiseen kuuluu, lankeamisia voi tapahtua. Ahdistukseni ja sen hallinta on kuitenkin toimissani niin voimakkaasti läsnä, että käyttäytymiseni alkaa omassa mielessäni muodostua aina jossakin mielessä ongelmalliseksi. Tunteiden tasolla tilannetta voisi verrata alkoholistille annetuilla antabus-kapseleilla. Euforian ja disforian välimaastossakin olen hyvin utelias, mutta valveutunut. Tiedän, millaisen tien olen kulkenut, mihin asti olen päässyt, ja tiedän, mitkä ovat vaihtoehtoni ja vanhoihin toimintamalleihin paluuni vaikutukset itselleni. Koukku on silti koukku.

Sosiaalinen piiri / läheisriippuvuus. Ihmiset syntyvät sosiaalisiksi olennoiksi. Ensin pieni lapsi on perheensä huomassa ja myöhemmin hän tutustuu perheen ulkopuolisiin ihmisiin. Isäni oli perheen ”virtahepo olohuoneessa”, jonka ympärillä koko elämä pyöri. Äitini oli puolestaan tunnollinen vaimo, joka pyrki ymmärtämään ja hoitamaan virtahepoa parhaansa mukaan. Pienenä poikana seurasin tilannetta taustalta, yritin ymmärtää, mitä tapahtuu ja siinä ohessa kontolleni tuli eräänlainen kotiterapeutin rooli joskus ala-asteen puolimaissa.

Totuin lapsuudenkodissani siihen, että meneillään oli pääsääntöisesti, jos ei aivan kaiken aikaa jonkinlainen kriisi. Minun oli mahdoton näitä kriisejä purkaa, mutta pyrin parhaani mukaan pitämään mielialaa yllä. Olin hymyilevä pieni poika, joka pelleili, leikki ja hassutteli. Ennen ylä-asteaikaa aloin vakavoitua. Tähän vaikutti osaltaan se, että äitini suostui isäni pyyntöön, muuttaa ensimmäiseen omaan asuntoon. Tuo vuosi oli äidilleni äärimmäisen raskas, eikä se todennäköisesti ollut minullekaan helppo. En muista tuosta vuodesta kuin pääasiassa ahdistavia tilanteita. Äitini alkoi pelätä terveytensä vuoksi, isoäitini kuoli ja yläasteen alkuvaiheessa ennen iloisesta pojasta tuli hiljainen koulukiusattu.

Koulukiusaamisen jälkeen aloin tulla esiin kuorestani hitaasti ja varmasti. Pystyin jälleen pitämään huumoria yllä, mutta vakavuuteni oli tullut jäädäkseen. Perheessäni vallinneet olosuhteet olivat jättäneet pysyvät jälkensä minuun. Tämä paljastui oikeastaan vasta, kun elämääni tulivat ensimmäiset naiset.

Naiset pitivät siitä, että osasin kuunnella. Kuuntelutaitoni oli kenties niin muista poikkeava, että tietooni alkoi kerääntyä jatkuvalla syötöllä surullisia ja traagisia tarinoita. Jatkoin eräänlaista kotiterapeutin roolia siis tutustuessani naisiin. Osa näistä naisista ihastui minun kuuntelutaitooni, osa ei. Ne jotka ihastuivat, saattoivat sitten hiljalleen lähentyä minua ja minä heitä. Näin syntyivät kerta toisensa jälkeen tuhoon tuomitut parisuhteet.

Olin jokaisessa suhteessa eräänlaisessa terapeutin roolissa, joka vääristi parisuhdetta heti alkutekijöistään. Olin kuitenkin täysin kyvytön toimimaan toisin, koska osasin pikemmin kuunnella kuin puhua. Puhetaitoni ja ylipäätään oma ääneni kehittyivät lopulta vasta viimeisen suhteeni aikana, erityisesti sen päätyttyä. Säännönmukainen käytökseni tuli esiin eron jälkeen kahdessa ihastuksessani. Kiinnostuin molemmista välittömästi, mutta pienen tutustumisen jälkeen sain kuulla toisen isän tehneen itsemurhan, ja toinen puolestaan eli väkivaltaisessa parisuhteessa, taustalla alkoholistiperhe.

Läheisriippuvuus kehittyy jonkin erittäin voimakkaan ilmiön keskellä. Tällainen ilmiö voi olla mikä tahansa, jossa ihmisten on tukeuduttava sosiaalisesti toisiinsa. Ahdistuksen lieventämiseksi, jonkun ryhmänjäsenen on otettava ”pellen rooli”, jonkun on huolehdittava niin vanhuksista kuin lapsista tai jonkun on oltava käytännössä koko perheen pää, siitäkin huolimatta, että ikää olisi vasta 8. Tuo tilanne ja ne kokemukset jäävät elämään ihmisessä. Se vaikuttaa ihmisen koko elämään, ja heidän voi olla helpompi ihastua tai löytää pari sellaisista ihmisistä, jotka saattaisivat tarvita tukea ja hoivaa. (ks. mm. Hellsten, 1995) Näin toimin itsekin, aina siihen pisteeseen asti, etten enää kyennyt kunnolla pitämään itseäni henkisesti kasassa. Psyykkinen luhistuminen ja ahdistuksen lyöminen läpi, herättivät minut pohtimaan omaa käyttäytymistäni ja valintojani.

Pohdintani herätti minut ymmärtämään erityisesti sen, miten voimakkaasti lopulta sosiaaliset tilanteet vaikuttavat ihmisiin. Miten voimakkaasti minuun vaikuttivat perheoloni, ja miksi myöhemmin aloin kiinnostua pikemmin epätasapainoisista ihmisistä, kuin tylsistä ja tasaisista persoonista. En kokenut millään tavalla mielenkiintoiseksi ihmistä, jolla olisi ollut kaikki hyvin. Toivoisin, että tilanne on muuttunut vuosien varrella. Aika näyttää.

Elokuvat ja musiikki. Aloin jo nuorena kiinnostua elokuvista ja musiikista. Niistä tuli kirjoittamisen ohella pakopaikkani. Ensin tuli musiikki, johon uppouduin välittömästi, kun sain isältäni ensimmäiset stereot. Kuuntelin radiota vapaa-aikoinani, aina iltamyöhään. Lauloin niiden laulujen mukana, joista pidin. Viihdyin.

Viihtyminen oli äärimmäisen tärkeässä roolissa myös elokuvaharrastukseni alettua. Keskityin niin musiikkiin kuin elokuviin sataprosenttisesti. Sillä tavalla saatoin hukuttautua aivan omiin maailmoihini, ja olla ikään kuin huomaamatta ympärillä tapahtuvia asioita, tai kenties jopa niitä, jotka minun olisi ollut syytä havaita. Elokuvien ja musiikin kautta suljin hetkellisesti mieleni ympäröivältä maailmalta.

Harrastuksestani tuli erittäin aikaa ja rahaa vievää. Pienistä rahoistani hommasin säännöllisesti levyjä ja elokuvia. Musiikin jäätyä hieman paitsioon, uhrasin aikani elokuville. Viattoman harrastukseni liittämistä riippuvuuksiin puolustan juuri sillä, millä tavalla suljin silmäni todellisuudelta. Mutta myös harrastukseni hallitsevuudella. Jälkikäteen siinä oli hyvin vähän mieltä. Saatoin katsoa vuorokauden aikana seitsemän elokuvaa putkeen, useina päivinä viisi elokuvaa. En harrastanut pikakelauksia, vaan keskityin kaikkiin elokuviin parhaani mukaan. Siten saatoin kuluttaa arviolta 8-14 tuntiin päivässä televisiota tuijottaen.

Elokuvat ovat taidetta, samoin musiikki. Nähdäkseni elokuvan- tai televisionkatselussa ei sinällään ole muuta ongelmaa, kuin se, että ne ovat passiivista, passivoivaa toimintaa. Jotta pystyisi seuraamaan niinkin aktiivisesti elokuvaa, on käytännössä suljettava koko muu todellisuus ja muut ihmiset pois omasta maailmasta. Ja niinhän minä tein. Ahdistus ei päässyt koskaan lähelle, niin kauan kuin viihdyin.

Lähteet:

Achté, Kalle & Tamminen, Tapani (1995). Normaali ja patologinen ahdistus. Teoksessa Achté, Kalle & Tamminen, Tapani (toim.) Ahdistuneisuus ja sen hoito. Recallmed.

Blumer, Herbert (1969). Symbolic Interactionism. University of California Press. Berkeley.

Elster, Jon (2000 (1999)). Strong Feelings: Emotion, Addiction, and Human Behavior. Bradford Book – MIT Press. Cambridge, MA.

Heikkilä, Antti (1995). Riippuvuus: Valheiden verkko. Tammi. Helsinki.

Hellsten, Tommy (2003). Virtahepo olohuoneessa. Kirjapaja. Helsinki.

Henderson, Elizabeth Connell (2000). Understanding Addiction. University Press of Mississippi. Jackson.

Seppänen, Juhani (2006). Selvästi juovuksissa. Otava. Helsinki.

Zajonc, Robert (1968). Cognitive Theories in Social Psychology. Teoksessa G. Lindzey & E. Aronson (toim.), The Handbook of Social Psychology, vol. 1, 320-411. Addison-Wesley. Reading, MA.