Vedän mustan takkini hupun pääni suojaksi. Kuljen mustissani ympäri Turun keskustaa. On lauantai-ilta. Nuoret ja hieman vanhemmat jonottavat sisäänpääsyä paikkoihin. Ilmassa on sähköinen tunnelma. Matalat äänet kielivät musiikista noissa paikoissa. Ihmisten puheensorina kertoo siitä, että heillä on asiaa.

Katselen ihmisiä silmiin. Heidän katseensa harhailee ja äänensä on noussut, koska heidän on saatava äänensä kuuluviin äänimassan alta. He odottavat pääsyä tuohon lauantai-illan temppeliin, jossa he pääsevät mukaan itse rituaaliin.

Kulttuurintutkija voisi kuvitella saapuneensa Brasilian viidakkoon. Monet haluavat nimenomaan Brasiliaan katsomaan noita alkukantaisia rituaaleja, joissa ihmiset käyttäytyvät levottomasti, odottavasti, heidän katseensa säkenöi ja he ottavat pienen annoksen voimajuomaa. Tuon juoman jälkeen he pääsevät transsiin, toiseen mielentilaan, jossa heidän tanssinsa voi alkaa.

Olen kuitenkin keskellä Turkua. Ihmiset eivät puhu uskonnosta, he eivät tee tätä rituaalina. Siitä huolimatta heidän ulkoinen olemuksensa ja kaikki heidän käyttäytymisessään kielii rituaalisesta, uskonnollisesta käyttäytymisestä. Heidän jumalansa ei vain ole esi-isät, henget, jumalat tai Jumala. Heidän jumalansa on jokin aivan muu.

Olen ateisti. Olen absolutisti. Nämä rituaalit ovat minulle samanaikaisesti tuttuja kuin ne ovat vieraita. Olen luonteeltani kulttuurintutkija ja musta asuni häivyttää minut pimeään yöhön. Jään tarkkailijaksi, joka voi nähdä, miten ihmiset toimivat täysin erilaisissa elämäntilanteissa. Teisti pitäisi tätä iltaa saatanallisena. Humalaiset ihmiset hauskanpidon, kenties satunnaisen seksin tai riettaiden tanssien pyörteissä. Tanssijat puolestaan nyrpistävät nenäänsä moralisteille ja teisteille. Mitä heidän tanssinsa kenellekään kuuluu.

Samaan aikaan uskonnollisten ihmisten ja tanssijoiden toimet eivät kuulu kenellekään, mutta molempien käyttäytymisellä on vaikutusta muihin kanssaihmisiin. Kuten rituaaleissa on tapana, niillä pyritään pitämään maailma särkymättömänä ja koossa. Uskonnolliset ihmiset pitävät kiinni seurakunnastaan ja yhteydestään läheisiinsä, niin tekevät myös läheiset. He jakavat omissa piireissään tietyt arvot, uskomukset ja asenteet. Mikä on lopulta niin eri tavalla?

Meidän on helppo tuomita ihmisiä, joiden käyttäytymistä ja ajattelua emme ymmärrä. Meidän on helppo sulkea korvamme ja silmämme asioilta, joita emme ymmärrä – emmekä haluakaan ymmärtää. Meistä voi olla mukava kääntää asioita päälaelleen, mutta sekin kertoo silloin siitä, että olemme riippuvaisia jostakin käyttäytymismallista. Saatananpalvojat ovat käänteisesti Jumalanpalvojia, absolutistit ovat käänteisesti alkoholisteja. Heidän toimintansa kiivaus, antaumuksellisuus, kiistanalattomuus ja halunsa muuttaa maailmaa heidänlaisekseen, tekee heistä yhtä kaikki oman ”uskonnollisia”.

Olen uskontokriittinen. Väen hiljalleen lipuessa noihin musiikin temppeleihin, viettämään rituaalisia orgioita ja juopumaan pyhästä hengestä, en voi olla näkemättä tätä messua yhtenä monista kuolemanriiteistä. Meidän aikamme täällä on rajallinen. Toisaalta haluamme elää, mutta samanaikaisesti me haluamme syntyä uudelleen, elää ikuisesti, nousta seitsemänteen taivaaseen, kohdata nirvanan ja vaipua transsiin, tänä yönä.

Olen yksi heidän joukossaan. Mutta minä en elä samaa hurmostilaa. Olen huppupäinen kerettiläinen. Etsin sopivan paikan tanssilattialla ja tanssin yksin. En näe ihmisiä ympärilläni, tunnen vain rytmin. Kun olen hiestä märkä ja ollut tarpeeksi kauan mukana tässä yössä, lähden kotiin. Tervehdin ovivahtia, toivotan hänelle hyvää yötä ja sen jälkeen suljen korvani ja silmäni tältä maailmalta. Kuvittelen, että vain heidän katseensa harhailee, minun ei.