Aloin kerätä tekstejäni kirjaa varten. Kirjoitin esipuheen ja alkusanat. Keräsin kuvamateriaalia, ja näyttää siltä, että jotakin syntyy. Samaan aikaan kipeät ja toisaalta herkät muistot tulevat mieleeni. Havaitsen käsitelleeni tunteitani niin paljon, että olen hiljalleen psyykkisesti väsähtänyt. Tunteiden käsittely on kuluttavaa. Itken.

Kontrasti on suuri siihen, miten toimin arkisessa ympäristössä, koulussa tai työssä. Olen silloinkin tietoinen tunteistani, mutta ne eivät ole aivan samalla tavalla pinnassa kuin ne ovat kotonani. Sosiaalisessa piirissä olen se, joka vetää muita mukanaan, ohjeistaa ja organisoi. Tunnustan ajattelevani liikaa, mutta se ei kuitenkaan tee minusta täysin toimintakyvytöntä. Ajatus leikkaa, vaikka ajatuksia olisi useampia päällekkäin. Kotioloissa olen keskittynyt. Kenties siitä syystä herkemmässä.

Olen tehnyt muutamia ylilyöntejä viime aikoina. Tunteideni ryömiessä raivopäisesti kuin piripöllyssä hortoileva jenkkisotilas viidakossa, minun on vaikea tietää suuntaani. Saatan loukata, kaivaa esiin asioita, jotka eivät ole miellyttäviä ihmisille käsitellä. Kyseenalaistan ja riivaannun. Kaikki siitä syystä, että tunnen itseni kuin taskuni ja voin herättää itselleni surutta kysymyksen omasta eheydestäni. Tiedän olevani eheä, mutta onko olemassa mitään täydellistä eheyttä? Ei. Ihminen kasvaa ja kehittyy koko ikänsä, elämä on elinikäinen projekti ja kasvun paikka. Vaan silti käyttäytymiseni on ajoittain itselleni vierasta, tunteet eivät.

Kun olen saanut tämän projektin alta, miten pitkään se sitten kestääkään, ehkä alan olla valmis.