Vapaan tahdon ongelma on ollut yksi perustavimmista filosofisista kysymyksistä. Se on limittynyt erityisesti uskonnolliseen ajatteluun ja siihen, voiko ihminen vaikuttaa omaan kohtaloonsa maan päällä, vai onko kaikki taivaassa ennalta määrättyä. Filosofisena kysymys on vanha ja kulunut. Maailman ja ihmisten maallistuttua sekä kirkon opetusten menetettyä valtaansa, vapaasta tahdosta on tullut lähtökohta inhimillisessä elämässä, mutta samalla se on siirtynyt filosofian alalta psykologisesti ja sosiologisesti tarkasteltavaksi. Tarkastelun keskiössä on yksilön valinnat ja valintojen vapaus.

Yksilöt itse ja heitä ympäröivät sosiaaliset ryhmät määrittelevät hyvin pitkälle sen, millä tavalla todellisuuteen suhtaudutaan. Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin klassinen teoria (1969) sekä sen jatkokehitelmät ovat onnistuneet sosiologisessa mielessä vakuuttamaan tiedeyhteisön siitä, että koko inhimillinen todellisuus muodostuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Yksilön suhde todellisuuteen on aina riippuvainen yksilöä ympäröivistä ihmisistä, heidän uskomuksistaan, asenteistaan ja arvoistaan. Arkisessa elämässä vain harvat ihmiset, ainakaan tiedeyhteisön ulkopuolella, alkavat miettiä tämän teesin todellisia vaikutuksia esimerkiksi omassa elämässään.

Esittelen kolme esimerkkiä ja liitän ne Leon Festingerin kognitiivisen dissonanssin teoriaan (1957). Pyrin avaamaan esimerkkien kautta kysymystä ihmisen vapaasta tahdosta. Koska vapaus koskettaa nimenomaan yksilöä ja esimerkkini tulevat huokumaan enemmän sosiaalisesta ryhmästä kumpuavia merkityksiä, niitä ei pidä ottaa kirjaimellisesti vaan pikemmin suuntaa-antaviksi ja raaoiksi yksinkertaistuksiksi.  

Esimerkki 1: Uskonnollinen maailmankatsomus

Ymmärrän uskonnon laveasti ja käytännössä myös uskonnollisen elämänpiirin ulkopuolelle tunkeutuvana: uskontoa voidaan lähestyä ideologiana muiden ideologioiden joukossa. Lavea käsitykseni uskonnosta saattaa kuitenkin tehdä esimerkistäni vaikean ymmärtää. Tästä syystä pitäydyn kristillisen maailmankatsomuksen siirtämisessä sosiaalisesta ryhmästä yksilölle.

Kristityt vanhemmat ovat omaksuneet kristillisen ajattelutavan. He ovat kenties oppineet omilta vanhemmiltaan tai kenties vasta myöhemmässä elämänvaiheessa, että Jumala on olemassa, Jeesus on hänen poikansa ja Jeesus on pelastanut syntiset synneistään. Tämän lisäksi he ovat oppineet, että ihmisen tulee elää Jumalaa ja lähimmäisiään kunnioittaen, Kymmenen lain ja/tai Vuorisaarnan mukaisesti. Edelleen heille on muodostunut jonkinlainen käsitys siitä, mitä hyvä ja paha ovat, millä tavalla ihminen omassa käyttäytymisessään osoittaa pahan puolelle lipsahtamista tai millä tavalla hyvän ihmisen tulee käyttäytyä. Viimeisenä heillä on jonkinlainen käsitys siitä, millä tavalla Jumalalle tehdään tiettyjen rituaalien kautta kunniaa ja mikä näiden rituaalien merkitys uskonnollisessa elämässä on.

Nämä neljä opittua asiaa (Jumala, normit, hyvä/paha ja rituaalit) siirtyvät vanhemmilta edelleen heidän lapselleen. Lapsen on vaikea pistää vastaan, joten hän ottaa nämä vanhemmiltaan tulevat tiedot vastaan kyseenalaistamattomina faktoina, itsestäänselvyyksinä (ideologioista, Hall 1981: 31-32). Lapsi alkaa määritellä omaa toimintaansa oppimiensa asioiden (arvot, asenteet ja uskomukset) perusteella, nauttii yhteisöllisyyden tunteestaan ja saattaa vilpittömästi näyttää siltä, että hän näin tekee. Näin pieni lapsi esimerkiksi voi hyvinkin laulaa täydestä sydämestään virsiä ja muita uskonnollisia lauluja sekä puhua vanhemmiltaan oppimallaan tavalla (ks. esim. dokumenttielokuva Jesus Camp, 2006, ohjaajat: Heidi Ewing ja Rachel Grady).

Esimerkki 2: Alkoholismi

Voisin ymmärtää laveasti myös alkoholismin. Voisin tarkoittaa sillä Raimo O. Kojon (1998) tavoin ”väärää elämänasennetta” tai ”mielenhäiriötä”. Alkoholismi on vaikeasti rajattava ja ymmärrettävä sairaus, sillä kun on lopulta juurensa historiassa, niin yhteiskunnallisesti, sosiaalisesti kuin psykologisesti. Siten kyse ei ole vain mielenhäiriöstä. Psyykkiseltä kannalta lähestyttäessä kuitenkin, alkoholismia voisi pitää hallilaisittan 'väärän tietoisuuden tilana'. Lisäksi alkoholinkäytöstä seuraava persoonallisuuden muuttuminen todellakin voidaan rinnastaa psyykkiseen oireiluun, kuten paranoidi-skitsofreniaan tai maanis-depressiivisyyteen. Alkoholia käyttävällä on humalainen ja selväpäinen persoonansa. Alkoholinkäyttö rinnastuu lisäksi muiden päihteiden käyttöön - niilläkin on vaikutuksensa ihmisen minäkuvaan ja käyttäytymiseen - mutta tässä esimerkissäni pitäydyn nimenomaan alkoholinkäytössä.

Alkoholisti on omaksunut hyvin tiukan käsityksen siitä, millainen todellisuus on. Hänen jumalanaan voidaan pitää humalaa. Humalaan päästäkseen hän tarvitsee alkoholia, joten alkoholista tulee kiistaton fakta, eräänlainen normi, laki tai tabu. Alkoholin tai humalan lain tulee olla rikkomaton eli alkoholinsaanti on turvattava. Alkoholinkäyttöön kohdistuvat huomautukset puolestaan voidaan nähdä eräänlaisina tabun rikkomuksina. Niin uskonnollisessa mielessä kuin alkoholinkäyttöön liittyvässä, vaalitaan hiljaisuutta kipeissä ja vaikeissa asioissa.

Alkoholistilla voi olla myös käsitys siitä, mikä alkoholinkäytössä on hyvää ja mikä pahaa. Makuasioihin puuttumatta, alkoholisti saattaa esimerkiksi pitää huumeidenkäyttöä huomattavan pahana asiana, mutta kiistää alkoholin huumeisiin verrattavissa olevana aineena. Lisäksi alkoholiin (viini vs. vodka) voi liittyä erilaisia arvoasetelmia, joissa yksi alkoholijuoma on toista parempaa. Perustelut voivat olla opittuja, tai ainakin alkoholi juomana on yhteiskunnallisesti ja sitä kautta sosiaalisesti tuotettua. Tästä seuraa yksi alkoholinkäyttöön liittyvä itsestäänselvyys: alkoholinkäyttö on hyväksyttävää ja hyvä asia. Tähän liittyy myös se, miten esimerkiksi krapulasta puhutaan. Krapula on eräänlainen välttämätön paha, joka liittyy alkoholinkäyttöön. Tosiasiassa ja lääketieteellisesti tarkasteltuna kyseessä on päihdyttävään kemialliseen substanssiin liittyvä vieroitusoire - käytännössä rinnastettavissa minkä tahansa kovan huumausaineen vieroitusoireisiin.

Rituaalinen ulottuvuus on sekin kohtuullisen selkeä. Päivä ei välttämättä ole mitään ilman yhtä tai kahta tuopillista lähibaarissa, jokaiseen päivään tai ainakin juhla-aikaan kuuluu tietynlaiset, toistuvat käyttäytymistavat, jotka ritualisoituvat. Ilman onnistunutta rituaalia (ei tuopillista, ei kaljaa kaupassa, ei viinaa juhlissa) voi päivä, juhla, juhlapyhä menettää mielekkyytensä ja merkityksensä. Näin esimerkiksi suomalaiskansallisesti katsottuna vappu ilman viinaa voisi olla katastrofaalinen. 

Alkoholistin arvot, asenteet ja uskomukset siirtyvät salakavalasti hänen lapsiinsa. Erityisesti jos molemmat vanhemmat ylläpitävät jotakuinkin samankaltaisia uskomuksia ja asenteita. Vuoropuhelu erilaisten käyttäytymismallien välillä voi tehdä hyvää, mutta se ei kuitenkaan välttämättä pelasta lasta. Hän voi omaksua alkoholisti(e)n käsitykset sellaisenaan. Edelleen kun lapsi kasvaa vanhemmaksi, hän saattaa kokea suorastaan omituiseksi, jos joku ei käytä alkoholia (vrt. kristitty vs. ateisti, elämä ilman jumalia on absurdia ja mieletöntä). Hänen elämäänsä voivat määritellä hyvin voimakkaasti se sosiaalinen piiri, jossa hän on kasvanut ja johon hän on ajan myötä liittynyt tai päätynyt. Tämä sosiaalinen piiri on eräänlainen seurakunta.

Esimerkki 3: Seksuaalinen väkivalta

Seksuaalisesta väkivallasta puhuttaessa ajaudun hieman sivuun kahdesta aiemmasta esimerkistä. Tiedostan sen, että tätä esimerkkiä voi olla vaikeampi perustella samaan tapaan kuin uskonnollista maailmankuvaa jumalineen, normeineen, hyvinä ja pahoineen sekä rituaaleineen. Tämä johtuu osittain siitä, että aiemmissa esimerkeissäni käsitys todellisuudesta on voimakkaasti sosiaalisesti rakentunutta ja mahdollisesti myös sosiaalisesti ylläpidettyä. Seksuaalinen väkivalta puolestaan on pääsääntöisesti yksilöltä toiseen kohdistuva, usein kertaluontoinen ja vielä sosiaalisesti selvästi tuomittava tabu.

Otan tämän asian esiin kuitenkin, koska seksuaalisessa väkivallassa sosiaalinen kontakti on väistämätön. Sosiaalisella kanssakäymisellä, kuten Berger ja Luckmann ja lukuisat muut ovat osoittaneet, yksilö oppii mieltämään todellisuuden juuri sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tämän lisäksi on otettava esiin kaksi muuta tärkeää teoriaa: George Herbert Meadin käsitys identiteetistä  eli minäkuvan syntymisestä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa (1934), ja toisaalta Howard S. Beckerin leimaamisteoria (labeling theory tai social reaction theory). Ensimmäisen teorian mukaan ihmisen minuus kasvaa ja kehittyy suhteessa muihin ihmisiin, heihin peilaten ja verraten. Jälkimmäisen mukaan muut ihmiset asenteineen ja toimintansa kautta voivat leimata yksilön, ja edelleen yksilö saattaa omaksua tämän muiden ihmisten heille antaman leiman ja alkaa käyttäytyä saamansa leiman mukaisesti.

Esimerkkini on jälleen löyhä. Viittaan siinä ensinnäkin vanhemman pieneen lapseensa suuntaamaan toimintaan ja sanoihin. Toisaalta viittaan toistuvaan seksuaaliseen väkivaltaan yksilön ollessa jo teini-ikäinen tai vanhempi.

Vanhemmilla on, kuten todettua, lapsiinsa valtava vaikutus. Mitä läheisempi tai rakkaampi ihminen ja voimakkaampi tunneside, sitä suurempi vaikutus kosketuksella on yksilöön. Vanhemman ja lapsen välisen luottamussuhteen voi rikkoa monin tavoin. Kenties julmin yksittäinen tapa on väkivalta, on se seksuaalista tai ei. Lapsen kokemusmaailmasta nähtynä ristiriitaisella tai negatiivisella kosketuksella voi olla traagiset seurauksensa herkässä lapsessa, jolla ei ole sanoja tai kykyä käsitellä tapahtunutta ja siitä nousevia tunteita.

Vanhemman on motivoitava käyttäytymisensä jollakin tavalla (teon oikeutus). Tämä motivaatio ei ole lapsen tiedossa, eikä hän voi ymmärtää tapahtunutta. Siitä huolimatta kosketusten jatkuessa, lapsi alkaa mieltää nuo kosketukset jollakin tavalla arkiseen ja yleiseen todellisuuteen kiistatta kuuluviksi. Mitä pidempään lapseen kohdistuva hyväksikäyttö saa jatkua, sitä enemmän se vaikuttaa myös lapseen sosiaalisena olentona. Tämä voi vääristää yksilön seksuaalisuutta tavalla tai toisella, ja sillä on seurauksensa yksilön kyvyssä ja tavoissa toimia erilaisissa vuorovaikutustilanteissa.

Rituaalisella (säännönmukaisella, toistuvalla) käyttäytymisellä on seurauksensa lapsessa. Arvot, asenteet ja uskomukset voivat liittyä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa esimerkiksi tilanteisiin, joissa lapselle sanotaan toistuvasti tämän olevan "huora". Jos näihin sanoihin liittyy edelleen pahoinpitelyä, lähentelyä tai vastaavaa, se välittää traagisella tavalla lapselle käsitystä siitä, minkä arvoinen hän on. Ritualisoituneella väkivallalla on vaikutusta yksilön käyttäytymiseen, ja hän saattaa saada leiman sosiaalisessa elämässä. Tämä johtuu – edelleen – siitä, että perheen ulkopuolinen maailma saattaa kokea lapsen käyttäytymisen jollakin tavalla epätavalliseksi tai häiriintyneeksi. Perheen antama leima saattaa siirtyä perheen ulkopuolisessakin todellisuudessa jaetuksi, ja yksilölle voi lopulta olla helppoa toimia saamansa leiman mukaisesti. Eli jos ulkomaailma ei reagoi lapsen käyttäytymiseen hänen saamaansa minäkuvaa vastaan, se edelleen vahvistaa lapsen kuvaa itsestään seksuaalisena olentona (aihetta kuvaa nähdäkseni hyvin elokuva Mysterious Skin, 2004, ohjaaja: Gregg Araki).

Lapsen koskemattomuutta voidaan loukata myös sanoin. Omassa kodissani kuulin usein sanan ”huora”. Tuolla sanalla on melko voimakkaita merkityksiä. Kun sana kohdistuu esimerkiksi alaikäiseen nuoreen tyttöön tai nuoreen naiseen, joka ei kenties ole ollut vielä minkäänlaisessa sukupuolisessa kanssakäymisessä, hapuilee niissä tai on ollut korkeintaan isänsä tai jonkun muun läheisen hyväksikäyttämä, tuolla sanalla voi olla hyvin erilaisia merkityksiä huoriteltavana olevalle. Jos huorittelija on läheinen ihminen, sanat loukkaavat syvästi ja vaikuttavat  huoritellun minäkuvaan.

Mitä säännönmukaisempaa huorittelu on, sitä voimakkaampi on sen rituaalinen vaikutus ja merkitys. Tällä voi olla se seuraus, että itsessään huorittelu ja huorana oleminen menettää yksilölle merkityksensä. Siitä tulee osa yksilön käsitystä itsestään (minäkuva) ja leimautumisen kautta, ihminen saattaa alkaa käyttäytyä leimaansa vastaavasti. Saattaa vielä edelleen käydä niin, että ihmisen saattaa olla hyvin helppo ottaa vastaan huorittelua ja muuta negatiivista palautetta, mutta hänen on vaikea hyväksyä sitä, että joku voisi pitää hänestä kaikesta huolimatta.

Kognitiivinen dissonanssi ja sosiaalinen vuorovaikutus

Leon Festingerin klassisen teorian (1957) mukaan ihminen reagoi kognitiiviseen dissonanssiin eli omalle kielelleni kääntäen käsittelemättömiin tunteisiin tai ahdistukseen. Ahdistus syntyy kokijassa itsessään, kun todellisuuden ilmiö käy ristiriitaan hänen todellisuuskäsityksensä ja/tai minäkuvansa kanssa. Käytännössä kognitiivinen dissonanssi voi olla puhtaasti kokijassa itsessään. Esimerkiksi Jumalan tai lähimmäisen menettämisen pelko, uhka alkoholittomista tai tylsistä bileistä sekä kyvyttömyys kohdata ihmisiä, ovat toki kaikki mahdollisia, mutta dissonanssi aiheutuu siitä, että ihmisen kyky rikkoa omat totunnaiset ajatus- ja käyttäytymismallinsa on rajallinen tai estynyt. Dissonanssia saattaa lisäksi aiheuttaa ihmisen kyvyttömyys käsitellä esiin tulleita asioita, kuten  ihmisten positiivisia sanoja silloin, kun minäkuva on negatiivinen (eli yksilöllä on huono itsetunto).

Robert Zajonc (1968: 360-361) kiteytti kognitiivisen dissonanssin teorian yhdeksäksi näkökohdaksi (seuraavissa kohdissa "kognitiivisen dissonanssin" voi vaihtaa sanaan "ahdistus", kuten itse asian tulkitsen):

1)      Kognitiivinen dissonanssi on epämiellyttävä tila.

2)      Kokiessaan kognitiivista dissonanssia yksilö pyrkii purkamaan sitä.

3)      Yksilö pyrkii välttämään tilanteita, jotka aiheuttaisivat tai voimistaisivat dissonanssia.

4)    Kognitiivisen dissonanssin kokeminen on sitä voimakkaampaa, mitä tärkeämpiä ovat ne tietoisuuden ainesosat, joita se koskee ja/tai mitä suurempi on keskenään dissonanttien ainesosien suhteellinen määrä.

5)      Kohdissa 2 ja 3 mainittujen pyrkimysten voimakkuus on suoraan verrannollinen dissonanssin koettuun voimakkuuteen.

6)      Kognitiivista dissonanssia voidaan vähentää tai se voidaan poistaa vain omaksumalla uusia tietoisuuden ainesosia ja/tai muuttamalla olemassa olevia.

7)      Uudet tietoisuuden ainesosat voivat vähentää dissonanssia, jos ne vähentävät keskenään dissonanttien ainesosien suhteellista määrää ja/tai vähentävät keskenään dissonanttien ainesosien tärkeyttä.

8)      Olemassa olevien tietoisuuden ainesosien muuttaminen voi vähentää dissonanssia, jos niiden uusi sisältö tekee ne vähemmän ristiriitaisiksi keskenään ja/tai vähentää niiden tärkeyttä.

9)      Jos uusia tietoisuuden ainesosia ei voida omaksua tai olemassa olevia muuttaa suoralta kädeltä, aletaan toimia tavalla, jolla on dissonanssia vähentäviä vaikutuksia. Esimerkiksi jos käyttäytyminen on ristiriidassa tietoisuuden ainesosien kanssa eikä jälkimmäisiä kyetä lisäämään tai muuttamaan, seuraa painetta muuttaa käyttäytymistä. Tosin jo pelkästään uuden informaation etsintään ryhtyminen on merkki käyttäytymisvaikutuksesta. (V. Pietilä 1997: 179-180)

Näiden oletusten pohjalta voidaan väittää seuraavia asioita, jotka katan käsittämään kolme esimerkkiäni ja mahdollisesti niistä kumpuavia uskomuksia, asenteita ja arvoja, sekä näistä seuraavaa käyttäytymistä.

1)      Ihmisen uskoon ja käyttäytymiseen liittyvä kritiikki tai kyseenalaistus saattaa aiheuttaa ahdistusta. Se, että joku pitää esimerkiksi uskonnollisuutta tai alkoholinkäyttöä ihmiselle itselleen ja hänen läheisilleen vahingollisena, ei välttämättä aiheuta ilonkiljahduksia uskovissa tai alkoholia omasta mielestään kohtuudella käyttävissä. Seksuaalisesti hyväksikäytetyn tai seksuaalista väkivaltaa kokeneen maailmassa, hyväksikäyttänyt sukupuoli, sosiaalinen ja erityisesti sukupuolinen kanssakäyminen voivat aiheuttaa kognitiivista dissonanssia.

2)      Jotta ihminen voisi rauhassa uskoa ja käyttäytyä haluamallaan tavalla, hän saattaa tietoisesti pyrkiä pysymään sellaisessa sosiaalisessa ryhmässä, joka tukee hänen minäkuvaansa. Tässä tapauksessa ahdistus saatetaan toiminnallisesti käsitellä tai välttää siten, että kristitty käy seurakunnan illoissa ja kirkossa sen sijaan, että menisi keskustelemaan vapaa-ajattelijoiden kanssa tai rukoilemaan moskeijaan. Alkoholia käyttävät saattavat mieluummin löytää itsensä baarista kuin keskustelemasta entisen alkoholistin tai absolutistin kanssa. Eli käytännössä niin uskova kuin alkoholia käyttävä vastaavat dissonanssiin toimimalla uskonnollisesti ja käyttämällä alkoholia.

Sosiaaliset suhteet – kuten esimerkeissä ja alustuksessa jo tuli esiin – määrittävät pitkälti ihmisen minäkuvaa ja toisaalta suhdetta todellisuuteen sekä muihin ihmisiin. Sosiaalinen kanssakäyminen on siis tärkeässä roolissa myös pyrkimyksessä vaimentaa dissonanssia. Seksuaalisesti hyväksikäytetty on alun perin saanut myös ahdistuksensa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Niin ristiriitaista kuin se onkin, yksi tapa käsitellä ahdistusta on hakeutua sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja/tai seksuaaliseen kanssakäymiseen.  

Sosiaalinen vuorovaikutus on sikäli tärkeä dissonanssia vähentävä tekijä, että yksilö voi hakeutua erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin keskittyäkseen sellaisiin asioihin, jotka eivät pääse nostamaan ahdistusta pintaan. Viime kädessä sosiaalinen vuorovaikutus ja ahdistuksen käsittely saattavat viedä yksilön ammattiauttajan puheille. Tässäkin tapauksessa lievitys voi löytyä toisesta ihmisestä, ja tämän tekemistä kysymyksistä, jotta vaikeiden ja käsittelemättömien tunteiden kohtaaminen helpottuisi.

Sosiaalinen kanssakäyminen ei kuitenkaan ole välttämättä ainoa tapa purkaa dissonanssia. Yhtä luontevia tapoja ihmisille voivat olla kirjoittaminen, urheilu, työnteko tai mikä tahansa itsenäinen harrastus. Käytännössä purkukanavaksi voidaan mieltää minkä tahansa asian, joka siirtää dissonanssia aiheuttavat ajatukset ja tunteet syrjään.

3)      Kuten jo edellä tuli esiin, yksilö voi pyrkiä vain sellaisiin sosiaalisiin suhteisiin, jotka tukevat hänen minäkuvaansa. Näin dissonanssia ei välttämättä synny siinä määrin, kuin jos kristitty joutuisi kohtaamaan ajatuksia herättäviä toisuskoisia tai ateisteja. Alkoholinkäytöstä pitävä henkilö tuskin haluaisi suuresti raittiusasiamiesten, entisten alkoholistien tai alkoholinkäytöstä muuten kärsineiden ihmisten pakeille.

Seksuaalista väkivaltaa kohdanneet puolestaan saattavat kokea häpeää ja dissonantteja tunteita siitä, jos heidän menneisyytensä tulee ilmi. Erilaiset pelot (jo dissonantteja tunteita itsessään) saattavatkin aiheuttaa sen, ettei raiskattu tee ilmoitusta poliisille, insestiä kokenut ei pysty kertomaan kokemuksistaan kenellekään jne. Nämä kokemukset ja tunteet puolestaan saattavat saada aikaan jyrkästi polarisoitunutta käyttäytymistä, kuten Jon Elster (1999) kirjoittaa kärjistetysti alkoholistien lapsista: joko he käyttävät kuin vanhempansa tai eivät lainkaan. Seksuaalista väkivaltaa kohdanneet puolestaan saattavat muuttua seksuaalisesti holtittomiksi tai pelätä seksiä ja pidättäytyä siitä. Nämä vaihtoehdot saavat näkyvän toiminnallisen ilmaisunsa. Joko henkilö etsiytyy aktiivisesti sukupuolisuhteisiin tai pyrkii välttämään jopa sellaisia tilanteita, joissa on vastakkaista (tai hyväksikäyttänyttä) sukupuolta olevia.

4)      Mitä jyrkemmin yksilö suhtautuu uskoonsa tai alkoholinkäyttöön, sitä voimakkaammin hän tunnepohjaisesti reagoi vastaväitteisiin, kritiikkiin tms. Tästä seuraa se, että liberaalimmalla asenteella ihminen saattaisi yhtälailla välttää ylimääräistä dissonanssia. Koska ihmiset eivät kuitenkaan kasva liberaaleiksi, vaan juuri sellaisiksi kuin he kasvavat, liberaali asenne saattaa olla mahdoton vaihtoehto.

Seksuaalista väkivaltaa kokeneelle jo yksi negatiivinen kokemus saattaa olla tarpeeksi. Lopulta ihmisen mieli alkaa torjua tietoisuudesta negatiivisia tuntemuksia, joka jo itsessään vaikuttaa dissonanssin kokemisen. Näin esimerkiksi siinä tapauksessa, jos yksilöä on ”huoriteltu”. Mitä useammin sanan on kuullut, sitä vähemmän sillä enää on läpilyövää, ahdistusta aiheuttavaa merkitystä. Huoriteltu saattaa omaksua leimaamisteorian mukaisesti huoruuden omaan itseensä. Tällöin kognitiivista dissonanssia saattaa aiheuttaa se, että hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on. Hänen voi olla vaikea vastata hyväksyviin tunteisiin, ja hänelle osoitetut tunteet voivat saada aikaan ahdistusta.

5)      Tämä liittyy käytännössä myös kohtaan (4). Mitä enemmän ihminen kokee dissonanssia, sitä varmemmin hän pyrkii purkamaan tai välttämään sitä. Tällä on toisaalta myös minäkuvaan ja sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvää merkitystä.

Ahdistus saattaa puskea pintaan muissakin tilanteissa kuin suoranaisesti uskoon, alkoholinkäyttöön tai seksuaalisuuteen liittyvissä. Jos ahdistuksenpurkutavat alkavat ritualisoitua eli ihminen alkaa käyttämään pääasiassa vain yhtä purkutapaa, hän alkaa kehittää itselleen riippuvuutta. Tästä seuraa, että jos tuo riippuvuuden kohde on uskonnollisessa käyttäytymisessä usko, alkoholinkäytössä alkoholi ja seksuaalisessa seksi, ihminen päätyy huomattavasti helpommin etsimään purkukanavaa näistä kuin mahdollisista muista vaihtoehdoista. Mitä voimakkaampaa dissonanssi on, sitä useammin se on purettava.

6)      Ahdistuksen poistaminen voi vaatia radikaalia muutosta ihmisen asenteissa. ”Se voidaan poistaa vain omaksumalla uusia tietoisuuden ainesosia ja/tai muuttamalla olemassa olevia.” Uskonnollisuuden osalta tämä voi tarkoittaa sitä, että jyrkän uskonnollisuuden on muututtava liberaalimmaksi. Tässä voi auttaa esimerkiksi se, että kristitty tutustuu ateisteihin tai toisuskoisiin paremmin, ja havaitsee heidät kenties ihan samanlaisiksi ihmisiksi kuin kristityt ovat. Yksi vaihtoehto on myös uskosta luopuminen tai sen menettäminen.

Alkoholinkäytön osalta pätee jotakuinkin samat asiat kuin uskonnollisuuden. Jyrkkää asennetta saattaa pehmentää tutustuminen vaihtoehtokulttuuriin, jossa ei alkoholia tai mitään muutakaan päihdettä käytetä dissonanssin (myös työstressi, arjen harmaaksi kokeminen) poistamiseksi. Sosiaalinen kanssakäyminen, yhdessä liikkuminen yms. saattavat riittää. Asenteessa voi silti olla tarpeen jyrkkäkin muutos.

Seksuaalista väkivaltaa kokeneen minäkuva on herkkä. Se on saattanut muuttua eräänlaiseksi minän puolustusmekanismien temmellyskentäksi. Tämä tarkoittaa sitä, että yksilö pyrkii säätelemään mielentilaansa ja käyttäytymistään erilaisin psyykkisin sekä toiminnallisin keinoin. Ihminen saattaa mm. kohdistaa toimintansa muista ihmisistä huolehtimiseen (pseudo-altruismi), kieltää negatiiviset kokemuksensa ja tunteensa (rejektio), siirtää tunteensa johonkin etäiseen kohteeseen, kuten luoksepääsemättömään julkisuuden henkilöön tai jumalaan (projektio), käsitellä kaikki negatiiviset kokemukset ja tunteet heittämällä vakavatkin asiat leikiksi (huumori), hautautua mielikuvitusmaailmoihin (fantasia), oirehtia fyysisesti esimerkiksi sairastelemalla (somatisaatio), hylkäämällä kaikki mahdolliset tunnevasteet ja mahdolliset tunteille pyrkimällä järkeistämään kaiken (rationalisaatio), taantumalla jollekin aikaisemmalle kehitysasteelle (regressio) ja korvaamalla ajatukset jollakin keskittymistä vaativalla suorituksella, kuten urheilulla, piirtämisellä, soittamisella ja työnteolla (sublimaatio).

Hyväksikäyttöä kokeneen voi olla todella vaikea päästää ketään ”kuorensa” sisään. Satuttavat teot tai sanat eivät välttämättä, enää koske, vaan yksilö on niille turta. Hänen kohdallaan asenteessa tapahtuva muutos on tyypiltään erilainen: vaikka jotkut ihmiset satuttavat ja elämässä on paljon epävarmoja tilanteita, joistakin asioista voi olla varma, kuten siitä, että kaikki ihmiset eivät ole epäluotettavia, hyväksikäyttäviä tai loukkaavia. Kipuilua ei myöskään välttämättä voi estää, sillä elämä on luonteeltaan sellaista, ettei se juurikaan ihmisiltä kysele, mikä heistä olisi hienoa ja mukavaa. Läheiset kuolevat, ihmiset menettävät työpaikkojaan, joskus ihmiset sanovat toisilleen harkitsemattomia asioita, mutta elämä kuitenkin jatkuu. Asennemuutoksen olisikin kohdistuttava luottamukseen. Tätä kautta ihminen voi rakentaa positiivista minäkuvaa ja luottamustaan ei vain ihmisiin, mutta myös elämään. Tällöin ihminen saattaa alkaa määritellä itse itseään, eikä hän enää omaksu itselleen toimintatapoja muiden hänelle määrittelemistä "minäkuvista" (esim. "huora").

Kaikissa näissä esimerkeistä on tärkeää se, että ihminen kykenee ymmärtämään ja hyväksymään elämässä olevat muut vaihtoehdot. Jos vaihtoehtoja on mahdotonta nähdä, voi olla hyvin vaikea muuttua jyrkästi ajattelevasta liberaalimmaksi. Siten myöskään minäkuvassa ei tapahdu kehitystä, ja toiminta säilyy entisellään. Sitä kautta myös ihmisen on vaikea käsitellä dissonantteja tilanteita ilman, että itse käyttäytyminen tuottaa yksilölle niitä.

7)      Edellisistä asennemuutoksista siis voi seurata, ettei dissonanssia enää koeta toisaalta niin voimakkaana kuin myöskään hallitsevina. Tällä on seurauksensa käyttäytymisessä niin, ettei ihmisen tarvitse enää etsiytyä vanhoihin kaavoihin, ainakaan yhtä usein kuin aiemmin. Todennäköistä kuitenkin on, että jos asennemuutos (konversio) on tarpeeksi radikaali ja jyrkkä, uskova menettää uskonsa, eikä hän enää käy kirkossa, vaan kahvilla tuttaviensa kanssa; alkoholisti ei enää käy baarissa, vaan hän käy sauvakävelyllä joenrannassa; seksuaalista väkivaltaa kokeneen ihmisen minäkuva ehenee eikä hänen tarvitse enää pelätä ihmisten seurassa tai vastaavasti hakeutua sosiaaliseen seuraan kokeakseen olevansa hyväksytty, haluttu, tai toisaalta haluavansa.

8)      Tietoisuus oman uskon ristiriitaisuudesta, alkoholinkäytön vahingollisuudesta tai seksuaalisista ongelmista voi luoda terveempää minäkuvaa ja suhtautumista itseen, omaan käyttäytymiseen ja muihin ihmisiin. Kristitylle kristinusko ei ole muutoksen jälkeen tiukasti normitettua, vaan hän saattaa hyvinkin arvostaa muita uskontoja ja kyetä keskusteluun ateistien kanssa. Alkoholia käyttävä puolestaan saattaa arvostaa vilpittömästi ihmisiä, jotka eivät alkoholia käytä ja saattavat aika ajoin alkaa elää itsekin ilman.

Seksuaalista väkivaltaa kokeneet puolestaan saattavat ymmärtää, että muiden ihmisten antamia "leimoja" ei tarvitse ottaa omakseen. Yksilö voi tällöin kieltäytyä seksistä ilman, että hän kokee minäänsä tai toimintaansa kohdistuvat odotukset pakottaviksi. Ongelma on tällöin siinä, miten yksilö on itse oppinut kokemaan oman fyysisyytensä ja seksuaaliset tarpeensa. Hyväksikäytön logiikkaan kuuluu se, että seksuaaliakti on puhtaasti fyysinen, ja sen tarkoituksena on puhtaasti tarpeiden tyydytys. Tietoisuus siitä, että oma käyttäytyminen on palautunut lähelle hyväksikäyttäjän käyttäytymistä, saattaa aiheuttaa voimakasta dissonanssia. Yksilö saattaa tuomita itsensä voimakkaammin kuin kukaan ulkopuolinen. Mahdollista on, että yksilö pystyy käsittelemään ongelmallisen suhteensa seksiin ja itseensä sellaisen ihmisen kanssa, joka rakastaa häntä ihmisenä. Jolloin myös seksi saattaa saada uuden merkityksen, kun rakkaus sävyttää seksiä ja muuttuu rakasteluksi.

9)       Jos esimerkiksi alkoholisti tai uskova alkaisi kokea käyttäytymisensä vahingolliseksi, hän ei kuitenkaan välttämättä pystyisi nikottelematta ottamaan vastaan ajatusta. Esimerkiksi uskova saattaisi päätyä keskustelemaan asioista läheisten ihmisten kanssa, testaamaan oman ajattelunsa (logiikkansa) pitävyyttä ja etsiä mahdollisia muita ihmisiä, joilla on samansuuntaisia kokemuksia tai ongelmia. Alkoholia käyttävä voisi samoin keskustelemalla etsiä vastaavanlaisia kokemuksia, mutta toisaalta mielessään nähdä ongelmalliseksi oman sosiaalisen piirinsä, joka arvostaa ja ylläpitää tietynlaista ajatus- ja toimintamallia. Asennemuutokset kuitenkin syntyvät usein yksinäisyydessä, jos taas dissonanssia lievitettäisiinkin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tästä seuraa, että jos alkoholinkäyttö koetaan ongelmalliseksi, ihminen saattaa vetäytyä ja kokea tarpeelliseksi aloittaa jokin harrastus, joka veisi aikaa ajattelulta ja erityisesti alkoholinkäytöltä.

Tiedon etsiminen ja etsityn tiedon löytäminen voivat vahvistaa ihmisen käsityksiä maailmasta ja itsestään puoleen ja toiseen. Näin myös seksuaalista väkivaltaa kokeneiden kohdalla, jotka saattavat löytää itseään huolestuttavaa, mutta toisaalta huojentavaa  tietoa seksuaalisen väkivallan uhreista. Muiden ihmisten kokemukset voivat auttaa yksilöä toipumaan ja rohkaista puhumaan kokemuksistaan. Jos ahdistusta saattaisi yhtenä hetkenä aiheuttaa se, ettei voi puhua kokemuksistaan tai käydä poliisilla jättämässä mahdollista rikosilmoitusta (pelkää avautumista ja mahdollisia rikosilmoituksen teon seurauksia), toisena hetkenä ihminen saattaa saada muiden ihmisten vastaavista kokemuksista ja esimerkistä sysäyksen alkaa toimia omien oikeuksiensa ja hyvinvointinsa eteen.

Kolmessa esimerkissäni lähestyin eräänlaisia totunnaisuuksia neljän eri käsitteen kautta: jumalten, normien (lait, tabut), hyvän ja pahan sekä rituaalin. Ne ovat sosiaalisesti ylläpidettyjä ja jokainen niistä liittyy lopulta tavalla tai toisella siihen, miten ihminen lopulta käyttäytymistään muuttaa tai ylläpitää. Kristityn Jumala on kenties esimerkeistä selkein, erityisesti uskonnollisten käsitteiden, kuten ”jumala”, ”tabu”, ”hyvä ja paha” ja ”rituaali”. Tästä ei siis enempää. Uskonnollisuus ei estä alkoholinkäyttöä, mutta yhtä kaikki, myös alkoholinkäyttö opitaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Alkoholinkäyttö edustaa pikemmin ideologiaa, jota voidaan lähestyä uskonnollisten käsitteiden kautta. Ideologiat puolestaan syntyvät kollektiivisesti ja ne ovat olemassa jo ennen yksilön syntymää. Tästä syystä yksilöt eivät välttämättä koe esimerkiksi vanhemmiltaan tai tuttavapiiriltään omaksumaansa poliittisuutta, alkoholinkäyttöä, suvaitsevaisuutta tai rasistisuutta ideologisena. Pikemmin nämä edustavat yksilölle itsestäänselvyyksien maailmaa. (ks. Hall 1981: 31-32; V. Pietilä 1997: 272) Tällä tavoin mahdollistetaan alkoholinkäyttöön liittyvän ideologian säilyvyys, jolla ei ole merkitystä vain yksilöllisesti ja dissonanssin vähentämisen kannalta, mutta sillä on suorat vaikutuksensa myös esimerkiksi yhteiskunnallisesti verorakenteeseen, kaupankäyntiin, teollisuuteen ja terveydenhoitoon.

Seksuaalisen väkivallan kohteiksi joutuneet eivät ole välttämättä ideologian uhreja. Heihin kohdistuneet teot saattavat olla seurausta toisen yksilön tarpeesta lieventää dissonanssia. Mitä nuorempana yksilö joutuu seksuaalisen väkivallan kohteeksi, sitä voimakkaampi vaikutus teoilla on, ja sitä itsestään selvempi (ks. edellinen Hall & Pietilä) maailma erilaisten seksuaalisten tekojen toimintakenttänä on. Näin esimerkiksi 12-vuotias tyttökin saattaa kokea tarvetta seksuaaliseen kanssakäymiseen riippumatta kumppaninsa iästä. Ideologioiden kohdalla voidaan puhua ’väärästä tietoisuudesta’, joka tarjoaa mallit, joiden mukaan ”miellämme, tulkitsemme, ymmärrämme ja teemme tolkulliseksi jotain yhteiskuntaelämämme puolta” (Hall 1981: 31) Toinen tapa ilmaista edellistä esimerkkiäni siis on, että 12-vuotias tyttö on kasvanut sellaiseen olettamukseen ja tulkintaviitekehykseen, jossa hän ei kykene erottamaan mikä on sosiaalisessa elämässä suotavaa, toivottavaa ja hänen itsensä kannalta parasta.

Kognitiivinen dissonanssi ja yksilön valinnanvapaus

Uskonnollisessa ja filosofisessa merkityksessä yksilön valinnanvapaus voidaan ymmärtää vapaana tahtona. Tähän tekstiin olen ottanut sosiaalipsykologisen lähtökohdan klassiseen kysymykseen vapaasta tahdosta, ja  sivuuttanut siitä käydyn uskonnollisen keskustelun filosofisen tason. Tarkoituksenani on ollut esittää esimerkkien kautta, miten eri tavalla sosiaalisella elämällä on vaikutusta ihmisen psyykeen, hänen minäkuvaansa ja käyttäytymiseensä. Tämä vaikutus voi muodostua siinä määrin itsestään selväksi, että sitä voidaan lähestyä uskonnollisin tai ideologisin käsittein.

Ylläpidetyt jumala-käsitykset (Jumala, alkoholi, raha, puolue), sosiaaliset normit (lait ja tabut), hyvä/paha (kristinusko vs. ateismi, jumalat vs. paholaiset, alkoholi vs. juomattomuus, kapitalismi vs. sosialismi, puolue vs. toinen puolue, neitsyt vs. huora) ja rituaalit (kaikki toiminta, jonka kautta edellisiä käsityksiä ylläpidetään) ovat opittuja. Ne ovat yksilöille itsestäänselvyyksiä siitäkin huolimatta, että kaikelle opitulle inhimilliselle toiminnalle on olemassa vaihtoehto. Vaihtoehto saattaa kuitenkin aiheuttaa kognitiivista dissonanssia riippuen siitä, miten lujassa erilaiset käsitykset ihmisessä ovat. Mitä lujemmassa nuo käsitykset ihmisessä ovat, sitä varmemmin ihminen myös käytännössä toteuttaa oppimaansa ja sitä säännönmukaisempaa (ritualisoituneempaa) hänen käyttäytymisensä on.

Vapaan tahdon kysymyksessä kohdataan väistämättä kaksi ongelmaa, jotka liittyvät ihmisen sosiaaliseen luonteeseen ja hänen psyykeensä: 1) jos ihminen on oppinut ja sisäistänyt käyttäytymismallinsa (arvonsa, uskomuksensa ja asenteensa), missä vaiheessa elämäänsä tai missä elämäntilanteissa hän käyttää vapaata tahtoaan? 2) jos myös käsitys valinnanvapaudesta (vapaasta tahdosta) on ideologinen sekä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa opittu, onko ihmisellä ylipäätään vapaata tahtoa vai onko ihmisen tahto aina ulkoisista tekijöistä jollakin tavalla riippuvainen?

Sosiaalinen vuorovaikutus jo itsessään vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen ja valintoihin. Dissonanssia aiheuttavista tekijöistä merkittävimpiä ovat hylätyksi tuleminen ja läheisen ihmisen menetys. Sosiaalista piiriä pyritään ylläpitämään ja se määrittelee pitkälti sitä, millä tavalla yksilö on ylipäätään varustettu yksilöllisellä, vapaalla tahdolla. Näyttäisikin siltä, että ihmisen todellinen, vapaa valinta olisi aina pikemmin sellainen, joka olisi kaikesta sosiaalisesta määrittelystä vapaa. Miten todennäköisiä kuitenkaan tällaiset valinnat olisivat, koska se tarkoittaisi sitä, että yksilö voisi halutessaan luopua kristinuskosta, ateismista, alkoholinkäytöstä tai seksuaalisen väkivallan vääristämästä suhteesta seksiin.

Vapaan tahdon vaivatonta toteutumista voi estää osittain kognitiivinen dissonanssi. Ihmisten ei ole helppoa jättää vanhoja uskomuksiaan ja toimintamallejaan. Muutos yhdestä elämäntavasta toiseen aiheuttaa aina oireilua ja ihmisen voi olla todella vaikea ylipäätään hyväksyä vaihtoehtojen mahdollisuutta. Puhutaankin ”hypystä tuntemattomaan”, joka kuvastaa melko hyvin dissonanssia valintojen tekemisen näkökulmasta. Näissäkin valinnoissa saattaa olla merkitystä, mitä yhteen tai toiseen sosiaaliseen ryhmään kuuluvat henkilöt sanovat. Tuttua ja turvallista sosiaalista piiriä voi olla vaikea jättää, kun toisaalla odottaa toisenlainen, tässä tapauksessa täysin vieras sosiaalinen piiri. Uusi tieto(us) saattaa helpottaa muutosta, siirtymistä yhdenlaisesta ajattelu- ja käyttäytymistavasta toiseen, mutta samalla muuttuu myös yksilön suhde aiempaan sosiaaliseen ryhmään. Vapaan tahdon asiaksi tulee tällöin - edelleen kyseenalaisesti, koska uusi tieto tulee tässäkin tapauksessa muilta ihmisiltä, sosiaalisessa vuorovaikutuksessa - valinta tutun (turvallisen) ja  vieraan välillä.

Vapaa tahto ja kognitiivinen dissonanssi kulkevat pitkästi samaa matkaa. Vapaa tahto on mahdollista nähdä eräänlaisena keinona näennäisen vapaasti hallita ahdistusta. Todellinen vapaus on nähtävissä ns. ”hypyssä tuntemattomaan”, jossa edelleen ihmiseen saattavat vaikuttaa muiden ihmisten sanat ja teot, mutta siitä huolimatta tuo hyppy on mitä pitkälti vapaan tahdon asia. Sitä määrittelee yksinomaan ihmisen rohkeus kohdata sellaista elämänpiiriä, joka ei ole määritellyt ihmisen minäkuvaa.

Kristitty saattaa omasta halustaan alkaa käydä tutun ja turvallisen seurakunnan sijasta toisuskoisten tai ateistien tapahtumissa. Samoin alkoholinkäyttöön tottunut voi tehdä tuon hypyn vapaasti pois päihteitä käyttävästä sosiaalisesta piiristään sellaiseen ryhmään, jossa alkoholinkäyttö ei välttämättä ole sen enempää negatiivista kuin positiivista, mutta ei myöskään varteenotettava vaihtoehto. Seksuaalista väkivaltaa kohdannutta määrittelevät pitkälti aiemmat kokemukset ja pelot. Hyppy tuntemattomaan saattaakin olla luottamusta siihen, ettei seksuaalisuuden tai seksin tarvitse määritellä hänen paikkaansa sosiaalisessa elämässä. Hänen vapautensa liittyy luottamukseen, sillä luottamuksensa menettäneen yksilön voi olla vaikea avautua  Tästä syystä vapaan tahdon kysymys on, pystyykö hän luottamaan ja avautumaan ihmisille kokemuksistaan. Vapaan tahdon kysymys on tuolloin: uskaltaako yksilö avautua ihmisille sillä seurauksella, että hän löytää ihmisen, joka rakastaa ja kunnioittaa häntä hänen persoonallisuutensa ja itsensä vuoksi, hänen kokemuksistaan ja vaikeuksistaan huolimatta.

Lähteet:

Berger, Peter & Luckmann, Thomas (1967). The Social Construction of Reality - A Treatise in the Sociology of Knowledge. Penguin Books Ltd. Harmondsworth.

Elster, Jon (1999). Strong Feelings: Emotion, Addiction, and Human Behavior. The MIT Press. Cambridge, MA.

Festinger, Leon (1957). A Theory of Cognitive Dissonance. Stanford University Press. Stanford, CA.

Hall, Stuart (1981). The Whites of Their Eyes: Racist Ideologies and the Media. Teoksessa G. Bridges & R. Brunt (toim.), Silver Linings: Some Strategies for the Eighties, 28-52. Lawrence & Wishart. Lontoo.

Pietilä, Veikko (1997). Joukkoviestintätutkimuksen valtateillä. Vastapaino. Tampere.

Zajonc, Robert (1968). Cognitive Theories in Social Psychology. Teoksessa G. Lindzey & E. Aronson (toim.), The Handbook of Social Psychology, vol. 1, 320-411. Addison-Wesley. Reading, MA.