Olen ilmaissut useille tahoille halukkuuteni jatkaa työtäni ahdistus- ja riippuvuustutkimuksen parissa. Olen tässä blogissani julkikirjoittanut omia riippuvuuksiani kuin myös addiktioitani (ne ovat kaksi eri asiaa). Tämä kiinnostus sai mielenkiintoisen käänteen, kun jokin aika sitten kävin lääkärini vastaanotolla.

Lääkärini tutki minut, kuten aina potilas tutkitaan. Hän ei mitenkään voinut tietää rintakehääni painavasta ahdistuksen tunteesta, joten otin asian puheeksi. Hän kysyi, että haluanko keskustella jonkun kanssa tai tarvitsenko lääkkeitä. Sanoin tulleeni toimeen ilman lääkkeitä viisi vuotta ensimmäisen reseptin antamisesta. Vaikka lääkityksen saisin, en todennäköisesti sitä tarvitsisi. Kerroin haluavani tietää enemmän, haluavani ymmärtää. Siihen ei ole lääkettä. Se väistämättä vaatii, että ihmiset käyvät avointa keskustelua, oppivat toisistaan. Hän antoi minulle laitoksen psykiatrisen ylilääkärin osoitteen ja kehoitti ottamaan yhteyttä.

Pari viikkoa tästä. Nukuin rauhassa aamu-unisena peitto korvilla, kun minulle soitettiin mielenterveyspalveluista. Minulle tarjottiin aikaa psykologille. En tiennyt mitä sanoa. Ahdistukseni oli laantunut, eikä mitään akuuttia tarvetta enää ollut. Päätin kuitenkin ottaa ajan ja kävin keskustelemassa jälleen yhden ammattilaisen kanssa ahdistuksestani, riippuvuuksista ja addiktioista.

Olin kertonut hänelle ihastuksistani ja niiden esiinnostamista ahdistuksesta sekä lähes pakkomielteisestä käyttäytymisestä. Aiemmin olin kertonut isäni muistivihoista, jotka olivat täynnä naisten nimiä ja miten nuo nimet sekä oma käyttäytymiseni naisten suhteen saattaa löytää toisistaan yhtäläisyyksiä. Psykologi kysyi minulta, olenko tullut ajatelleeksi, että minulla saattaa olla kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vastasin, ettei käyttäytymisessäni ole kuitenkaan niin jyrkkiä eroja maanisen ja depressiivisen vaiheen välillä. Hän kuitenkin kertoi, että isääni ja minua tuntuisi yhdistävän tietynlainen pakkokäyttäytyminen, joka viittaisi siihen, että on jokin asia, joka saa meidät ikään kuin "päälle" ja jokin asia, joka saa meidät "pois päältä".

Kysymys on mielenkiintoinen. Olen miettinyt asiaa ihastusteni kohdalla. Olen jo kirjoittanut siitä, miten ihastusten kohdalla olen joutunut pistämään itseni "pois päältä" tietoisesti tai tiedostamattani. Sen on ollut tarkoitus suojella minua, mutta kenties osaltaan myös ihastuksen kohdetta. Jotta joissakin tilanteissa pääsisin tunteistani eroon, olen kuitenkin käyttänyt selvästi pakkomielteisiä ja itseni kannalta tuhoisia toimintamalleja. Olen päätynyt eräällä tavalla maaniseen vaiheeseen, jota voisi yhtä hyvin verrata piripäisyyteen. Toiset käyttävät piriä, jotta jaksaisivat bailata kolme päivää putkeen, minä olen käyttänyt omaa piripäisyyttäni hyväkseni kirjoittaa valtavan määrän tekstiä ja valvoa häiritsemässä kiinnostukseni kohdetta.

Kyllä, olen ollut selvästi maaninen. Pudotus depression syviin mutiin ei kuitenkaan ole ollut niin rankka, että olisin menettänyt missään vaiheessa täysin toimintakykyni. Siitä huolimatta maaninen vaiheeni on erityisesti itseäni häiritsevä. Jos joku eläisi kanssani, hän saattaisi myös hyvin nopeasti ihmetellä, mikä minua vaivaa. Kuitenkaan ulkopuolinen ei kuitenkaan ole ollut näkemässä, miten paljon olen suoltanut tekstiä, paljonko olen liikkunut, miten vähällä unella ja ravinnolla olen tullut toimeen. Kukaan muu kuin ihastuksen tunteideni kohde ei ole päässyt siitä edes vähäisessä määrin perille.

Psykologin esittämä kysymys toi mukanaan ehdotuksen, että vaikken olisi suoranaisesti avuntarpeessa, terapiassa käynti saattaisi auttaa minua jäsentämään ahdistuksen ja riippuvuuksien pyhää liittoa tulevia töitäni varten. Ainoa mutta kannaltani on se, että vaikka kuinka haluaisin terapiaan, minulla ei ole välttämättä siihen varaa. Joka tapauksessa kyseessä olisi satsaus, jonka myötä saattaisin joutua kohtaamaan ja jälleen haastaamaan itseni. Olen nähnyt ahdistuksen ja riippuvuuksien liiton jossakin kaukaisessa horisontissa, olen ymmärtänyt miten ne liittyvät toisiinsa, mutta kokonaisuus on niin monimutkainen, että sen hahmottamiseen saattaa tarvita vuosia, muiden ihmisten apua ja ajatuksia, halua kasvaa kanssani.

Siitä huolimatta kaikki se kasvu ei näy toistaiseksi minkäänlaisena valmiina tekstinä, joka olisi tutkijakollegoiden tai tavallisten kansalaisten luettavissa. Niin kauan kuin asia ei ole missään ilmi, eikä siitä puhuta, se on ymmärryksen kannalta täysin tavoittamattomissa. Tulevatko toisaalta ihmiset koskaan ymmärtämään itseään on toinen asia. Itseymmärrys on avain muiden ihmisten ymmärtämiseen. Laajassa mittakaavassa ymmärrys saattaisi purkaa riippuvuus- ja valtasuhteita ääri-ideologioissa ja -uskonnoissa, sekä niistä seuraavat riitaisuudet ja sodat. Pienemmässä mittakaavassa se auttaisi kahtakin ihmistä ymmärtämään toisiaan.