Ollessani aivan pieni poika, en haavaillut kovinkaan suurista asioista. Kenties suurin haaveeni oli se, että isälläni ja äidilläni olisi hyvä olla, koska heidän olonsa heijastuivat minuun. Jatkuvat riidat ja erityisesti isäni humalat aiheuttivat niin valtavaa ahdistusta, ettei sitä minun silloisella kielitaidollani ja elämänkokemuksellani kyennyt kuvailemaan. Olin kuitenkin se tavallinen pieni poika, jota kasvatettiin hyväksi kristityksi ja kansalaiseksi, josta ei kenties olisi tullut tulevaisuudessa muuta kuin ihan tavallinen rakennustyömies.

Aloin mielessäni kapinoida isääni ja vallitsevia ideologioita vastaan jo ennen teini-ikää. Tämä kapina johtui lähinnä suuresta ymmärtämättömyydestä, sillä en voinut ymmärtää aikuisten ihmisten käyttäytymistä ja heidän arvomaailmaansa. Jos ja kun alkoholi aiheutti niin valtavaa ahdistusta minussa ja ilmiselvästi myös monissa muissa ihmisissä, miksi ihmiset kävivät töissä ansaitakseen rahaa, joka sijoittiin alkoholiin, joka aiheutti ahdistusta. Raha leimautui osasyylliseksi ahdistukseen, alkoholin ollessa pääsyyllinen. Lopulta kaikki erilaiset arvot ja ajattelutavat päätyivät törmäyskurssille. Lopputulemana menetin uskoni läheisten aikuisten arvomaailmaan, alkoholiin, rahaan ja vielä kristinuskon Jumalaan.

Kun kasvoin teini-ikäiseksi törmäsin tämän tästä maailmaan, jossa erityisesti raha ja alkoholi näyttelivät jonkinlaista roolia. Ikäiseni kaverit alkoivat käydä diskoissa ja käyttää alkoholia. Näitä harrasteitaan varten he tarvitsivat rahaa ja jonkun, joka heille toimitti alkoholia. Minä jäin yksin. Koin tuon maailman vieraaksi ja siinä ohessa aloin hiljalleen itse vieraantua ikäisistäni ja he alkoivat kokea minut vieraaksi itselleen. Jos olinkin se tavallinen - kenties liian tavallinen - teini-ikäinen, olin tehnyt kaikkien "erilaisten" ihmisten kummastukseksi radikaaleja päätöksiä. Esimerkiksi isäni oli vaikea ymmärtää päätöksiäni ja hän koki elävänsä boheemia elämää, jota hallitsi raha, työ, naiset ja viina.

Aloin tuntea itseni aina oudommaksi, erilaisemmaksi, kun päädyin keskusteluihin ikäisteni kanssa. Olin viettänyt suuren osan lapsuudestani, nuoruudestani ja teini-iästäni yksin tai itseäni huomattavasti vanhempien ihmisten seurassa. Ikäiseni koulukaverit olivat vieraita. Ilman läheisiä ystäviä tai kavereita, aloin luoda pientä maailmaa omissa oloissani muutamien kavereideni varaan. Koska heidän kanssaan oli vaikea puhua mistään vaikeasta asiasta, kuten tunteista, etsin jonkinlaista kanavaa purkaa ajatukseni ulos itsestäni. Tavoitteenani ei ollut kirjoittaa tekstiä muiden luettavaksi, vaan saada lausumatta jääneet sanat (ajatukset) pois päästäni kuljeksimasta. Monet muut ikäiseni kuin vielä huomattavasti vanhemmatkin ihmiset tuntuivat puolestaan olevan sillä kannalla, että kirjoittaminen on turhaa, mutta puhuminen kannattaa. Lopulta kuulin paljon puhetta, mutta vain vähän asiaa.

Lopulta kaikki puhe, läheisemmät tai etäisemmät tutut kävivät minulle turhiksi. Koin, että elämäni oli jollakin tavalla poissa käsistäni. Sillä ei ollut lopulta merkitystä kenellekään mulle kuin itselleni, mitä sanoisin tai kirjoittaisin. Katkaisin tai lähinnä unohdin kaikki menneet kaveruussuhteet. Jäin yksin. Ja koin itseni yhä ulkopuolisemmaksi.

Olin se tavallinen kaveri, jonka kanssa kaikki kuitenkin tulivat aina toimeen. Olin niin muiden kuin oman elämäni sivustaseuraaja. En ollut kovinkaan sosiaalinen, mutta kykenin kuitenkin arkipäiväisiin keskusteluihin. Kaikki läheiset suhteeni alkoivat kasaantua sellaisten ihmisten ympärille, joiden koko maailma ja elämä oli jollakin tavalla pirstaleina. Yritin auttaa ihmisiä jaloilleen, luomaan raunioista itselleen sopivaa elämää. Kun raunioista oli noussut edes jollakin tavalla tyydyttävän näköinen rakennelma, kävin useille ihmisille turhaksi. Kenties he loitontuivat minusta tai minä loitonnuin heistä. Jos olin ollut ulkopuolinen, olin myös rakentanut oman roolini osaksi ikuisten menetysten kehää.

Edelleen kuulen joskus sanottavan, että olen liian tavallinen, olen tylsä, väritön ja mauton. Enkä epäile lainkaan, ettenkö olisi sitä. Siitä huolimatta väittäisin, että monilta ihmisiltä jää lopulta ymmärtämättä, mistä se värittömyys ja mauttomuus johtuu. Lopulta nimittäin meistä jokainen on sitä. Vastapainoksi kaikille niille kommenteille, joita olen kuullut tavallisuudestani, olen saanut kuulla olevani outo. Enkä epäile outouttanikaan hetkeäkään. Kaikesta tavallisuudestani ja outoudestani huolimatta olen teini-iästäni lähtien uneksinut siitä, että olisin tavallinen, tavallisempi. Mutta jos olisin yhtään tavallisempi, olisinko itselleni oudompi? Entä, jos tuo tavallisuus johtaisi siihen, etten enää kykenisi olemaan itselleni rehellinen ja minusta alkaisi paistaa yhä voimakkaammin teennäisyys? Ehkä lopulta koko tavallisuus ja outous syntyy sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, muiden ihmisten käsityksistä. Ehkei sellaista asiaa ole koko maailmassa ja maailmankaikkeudessa kuin tavallinen tai outo. Silloin kaikki olisi vain sellaisia kuin kaikki ovat, osa tätä tavallisen outoa maailmaa ja maailmankaikkeutta.