Kun olin teini-ikäinen vanhempani olivat eroamassa, olin koulukiusattu ja yksinäinen. Pian myös lähes ainoa 'kaverini' eli isoäitini menehtyi. Vanhempieni välinen taistelu jatkui ja olin henkisesti todella ahtaalla. Voisi kuvitella, että minulla on ollut paha olla ja olisin ollut vakavan oloinen nuori mies. Koulussa minua luonnehdittiin 'hymypojaksi', koska hymyilin usein ilman syytä.

Kadulla minua vastaan asteli tuttuni, jonka kasvoilla on usein hymy. Hän on hieman homssuinen ja höperö nainen, joka sulkeutuu omiin pieniin maailmoihinsa ja haluaa pois kotimaastaan. Ja mietin, miten paljon hänen hymynsä lopulta kätkevät.

Hymy kuin huumori ovat tehokkaita minuuden suojautuskeinoja. Erityisesti huumoria pidetään minän puolustusmekanismina eli defenssinä. Monet ihmiset, jotka heittävät elämänsä leikiksi tekevät tuskin niin, koska se olisi järkevää, vaan koska se on heidän minuutensa kannalta tärkeää. He ovat luoneet itsestään - kuten itse loin itsestäni - kulmakunnan pellen, joka juuri pelleilyllään tekee itsestään helposti lähestyttävän ja hyväksytyn.

Hymyilevät kasvot ovat myös helposti lähestyttävät, vaikka monia ihmisiä vetää juuri surulliset kasvot. Ovat suupielet ylös- tai alaspäin, ihminen ilmaisee kasvoillaan joitakin pinnalla olevia tunteitaan. Ne eivät kuitenkaan kerro vielä ihmisestä mitään. Kuten voisi kysyä, mitä hymy peittää taakseen, voisi kysyä, miten itkuiset silmät kätkevät? Itkevää ihmistä ei kuitenkaan ajatella erityisen peittelevänä, vaan pikemmin alastomana. Itkevä ihminen tuo tunteensa huomattavasti voimakkaammin julki - lähes julistuksenomaisesti - kuin hymyilevä tai naurava. Tästä syystä, vaikka itkevä ihminen saattaa joissakin ihmisissä herättää sympatiaa, itku yleensä on vaikeammin lähestyttävä tunnetila.

Olen miettinyt ahdistuksen ja masennuksen yhteyttä. Olen miettinyt, miten ne manifestoituvat eli tulevat ilmi ihmisen käytöksessä. Hymyt ja itkut voidaan sisällyttää tunnetilojen manifestaatioiksi. Jos kuitenkin mietimme, millaisia tunteet ovat ahdistuneilla ja millaisia masentuneilla, päästään helposti käsiksi myös siihen, miksi koulukiusattunakin jaksoin hymyillä tai miksi sitten tiettynä hetkenä minusta ei irronnut hymyä lainkaan. Piirsin kaavion:

 

1. On ilme, joka ihmisillä normaalisti omissa oloissaan on. He eivät ole alati hymyileviä tai itkeviä, vaan pääsääntöisesti ns. seesteisiä.

2. On ilme, joka ihmisille helposti tulee omissa oloissaan kasvoille, ja joka on todennäköinen vaihtoehto myös sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Nämä kasvot ilmaisevat osittain heidän energiatasoaan, toisaalta heidän mielialaansa. Usein myös ihmisten puheet tukevat kehonliikkeitä ja kasvojen ilmeitä, joten hymyilevän ihmisen jutut ovat usein hyväntuulisia kun taas masentuneen jutut saattavat siirtyä ihmiselle itselleen henkilökohtaisiin, negatiivisempiin kokemuksiin.

3. On ilme, joka ihmiselle tulee harvoin omissa oloissa. Ihmiset elävät kuitenkin yleensä koko tunneskaalallaan, ellei heillä ole todella vakavia tunnepuolen ongelmia. Muutoin positiivinen ihminen saattaa esimerkiksi itkeä surullista elokuvaa nähdessään ja vastaavasti negatiivinen ihminen saattaa nauraa komediaa katsoessaan tai kuullessaan hauskan jutun.

Ero eri tunnetilojen ja kasvojen ilmeiden kohdalla on kuitenkin selvä. Lisäksi painotan edelleen, että ahdistuksen ja masennuksen välillä on merkittävä ero nimenomaan ihmisten energiatasoissa. Ahdistunut ihminen jaksaa painaa töitä, tehdä jopa yli oman kykynsä, kun taas masentunut ei välttämättä jaksa nostaa päätään tyynystä ja raahautua vessaan tarpeille.