Olen käynyt A-klinikalla viimeisen kuukauden ajan. Kävin aivan ensimmäiseksi ahdistukseni vuoksi arvioitavana. Psykologi ehdotti minulle kovaakin fyysistä treeniä vaativaa urheilulajia harrastukseksi. Lopulta löysimme sellaisia lajeja, jotka voisivat hyvinkin auttaa tasapainottamaan mielen ja kehon välillä olevaa rasituseroa. Tällä hetkellä rasitan mieltäni, enkä niinkään kehoani. Siten yksi mahdollinen vaihtoehto olisi itsepuolustuslajiharrastuksen aloittaminen. Pidän tätä ajatusta perusteltuna.

Tämän enempää arviointikäynnit eivät kuitenkaan suoranaisesti antaneet. Olen analysoinut itseni läpikotaisin ja kuulun niihin ihmisiin, jotka psykologille mennessään ajattelevat menevänsä sinne turhaan. Sillä erotuksella, että olen aina valmis keskustelemaan ja tonkimaan syvemmältä, alueilta, jotka eivät ole välttämättä niin tuttuja ja turvallisia. Ainoa asia mikä saa arvioimaan omaa tilannettani on se, miten paljon joudun taloudellisesti satsaamaan siihen, että puhun aina välillä jonkun 'vieraan' ihmisen kanssa. A-klinikka tarjosi palvelun huokeasti.

Olen myöskin löytänyt perustelut A-klinikkakäynneilleni. Lopulta saattaisin väittää, että kyseisen laitoksen palvelut voisivat olla paikalleen monille muillekin kuin alkoholiongelmista kärsiville. Klinikka nimittäin tarjoaa palveluja peli-, internet- ja läheisriippuvaisille. Oma lukunsa ovat kaikki ne, joiden lähipiirissä on ollut riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä, ja väittäisin, että kun tarpeeksi syvältä pengotaan ja 'laveasti' riippuvuus määritellään, ei meistä kukaan juuri muuta olekaan kuin riippuvaisten läheisiä ja riippuvaisia itsekin.

Keskustelu on pyörinyt pitkälti ahdistuksessa. Olen kuljettanut juttua, koska tiedän, miten homma toimii. Terapeutti kuuntelee mielenkiinnolla, eikä aina keksi mitään kommentoitavaa tai sanottavaa. Hän kirjoittaa ylös, mitä suustani tulee. Hänen muistiinpanonsa auttavat seuraavalla käynnillä palauttamaan mieleen, mistä olemme keskustelleet. Elämäni tarina, jonka olen kenties jo monen monta kertaa kertonut, jatkuu eräänlaisena juonellisena kertomuksena. Uuden terapeutin kanssa ja ihmisen kanssa nuo samat asiat on kuitenkin toistettava, jotta jatkossa voin odottaa kysymyksiä, jotka sopisivat elämänkokemuksiini. Tällä hetkellä ahdistus on yksi leimaava piirre, joka toistuu tarinassa sen alkuvaiheista aina loppuun asti.

Seuraava etappi ahdistuksesta eteenpäin onkin sitten sitä osastoa, joka lopulta antaa vahvan leiman käyntien motiiville. Ahdistus on pääasiassa näkymätöntä, koska ihmiset oppivat jo varhaisessa lapsuudessaan erilaisia tapoja käsitellä sitä. Epävarmuus, pelot, vähäinenkin stressi, yksinoleminen, yksinäisyys, yksinäisyyden tai hylkäämisen pelko, kaikki ne luovat leimansa ihmiseen. Ja lapsesta lähtien toimimme tavalla tai toiseella estääksemme näiden tunteiden pääsyä pintaan. Aivan ensimmäiseksi opimme leikkimään. Muistan Johan Huizingan teorian siitä, miten lapsi (ihminen) opettelee leikkien kautta toimimaan ja selviytymään maailmassa. Nämä selviytymisen eväät leikin kautta lopulta meitä vievät eteenpäin ja ne ovat perimmiltään ihmisen alkuperäinen tapa purkaa itsestään ulos tunteita. Kavereiden kanssa leikkiminen saattaa loppua ennen pitkään, ja tilalle löytyvät yksinäisyydessä leikittävät leikit, piirtäminen tai vaikka kirjoittaminen, kuten omalla kohdallani kävi. Lopulta nämä kaikki ovat ihmisen tapoja säädellä tunteitaan ja aikaa.

Ihminen ei leiki koko ikäänsä legoilla tai nukeilla. Osa ihmisistä kehittääkin teini-iässä erilaisia sosiaalisia leikkejä. Yksi oppii leikkimään toisen ihmisen tunteilla, toinen omalla hengellään ja kolmas suuntaa huomionsa järjestelmällisemmin luovaan toimintaan (kitaransoitto, kirjoittaminen, valokuvaus) tai liikuntaan (juoksu, pallopelit, kiekkopelit). Kaikki kaikessa, ihmisen leikit muuttuvat lapsuusiän jälkeen toisenlaisiksi, mutta varsinaisesti leikki - ihmisen alkuperäinen tapa säädellä tunteitaan ja aikaansa, siinä ohessa rakentaa omaa minuuttaan, käsitystä itsestään ja muista - ei lopu koskaan, se vain muuttuu.

Leikkivä ihminen voi ajan mittaan kadottaa alkuperäisen, leikkivän lapsen itsessään. Ihminen voi unohtaa sen, millä tavalla tietyt viattomat leikit saivat aikanaan nauramaan ja kokemaan maailman. Sen sijaan tilalle tulevat aikuisten leikit, joihin ihminen voi jäädä huomaamattaan, automaattisesti 'koukkuun'. Mitä ihminen silloin on ilman sosiaalista rinkiään, kitaraansa, työtään, rahojaan, juoksemista, voimakasta tarvetta kontrolloida syömistään tai palloaan? Niistä on saattanut tulla niin hallitseva osa ihmisen minuutta, että riippuvuussuhde on syntynyt ja ajanut ihmisen siihen pisteeseen, että itseasiassa ilmanoleminen on ahdistavaa. Tämä puolestaan siitä syystä, että perimmäinen ahdistuksen syy jää käsittelemättä. Näin ollen kaikki 'riippuvuussuhteet' ylläpitävät ahdistuskoukkua, jossa juurikin alkuperäisille peloille (yksinjääminen, hylkäämisen pelko, epävarmuus) annetaan valta.

Minulla on kolme hallitsevaa koukkua, joiden tiedostan perustuvan näille alkuperäisille peloille. Tiedostan myös sen, että olen ihminen ja erilaiset pelot ja epävarmuudet kuuluvat luonnostaan ihmisenä olemiseen. Niiden käsitteleminen on ollut viime aikoina suhteellisen helppoa. Olen itkenyt ja käsitellyt pelkojani. Olen miettinyt motiivejani. Siitä huolimatta, ikään kuin vanhasta tottumuksesta toimin edelleen niillä samoilla tavoilla, joilla alunperin peitin ahdistukseni. Enää en tee sitä ahdistustani, vaan koska en oikein osaa toimia muullakaan tavalla. Siten joudun painimaan sen kysymyksen kanssa, enkö todella kykene tai edes halua toimia toisin? Onko lopultakaan koukkuni millään tavalla itselleni vaarallisia tai vahingollisia? Miksi ylipäätään kulutan aikaani näiden asioiden miettimiseen, olenko kehittänyt niistä itselleni koukun?

A-klinikkakäyntini ovat osoittaneet, ettei pohdinta ole turhaa. Sen sijaan meitä ihmiset olemme leimallisesti ja uppiniskaisesti omia yksilöitämme. Me haluamme pitää kiinni tavoistamme ja koukuistamme, koska ne ovat meidän. Niistä luopuminen olisi kuin luopuisimme minuudestamme. Pelkäämme sitä, että meistä tulisi vieraita itsellemme ja muille, koska sen myötä, että me muuttuisimme niin omissa kuin muiden silmissä, alistuisimme jälleen niille samoille vanhoille peloille: hyväksyvätkö muut minut tällaisena? Kaikki eivät asiaa mieti tai halua tiedostaa. On sittenkin helpointa ajatella, että se on vain samantekevää, mitä muut minusta ajattelevat. Niin kauan kuin itselläni on hyvä olla. Mutta koska me saatamme olla sittenkin jonkin verran riippuvaisia ihmisistä ja seurasta, heidän mielipiteensä eivät voi olla meille samantekeviä. Helpointa onkin jymäyttää itseään ajatuksella, ettei niillä olisi. Muuten ihminen saattaisi tavata pelokkaan, ahdistuneen ihmisen itsessään. Tuon pelokkaan ja ahdistuneen ihmisen kanssa teen työtä. Tiedän, että itselleni tärkeintä olisi hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, ja sitä kautta pyrkiä muovaamaan kuvaa itsestäni. Minäkuvan muutoksen kautta saattaisi kyetä muuttamaan käyttäytymistäni tai käyttäytyminen muuttuisi ikään kuin automaattisesti ja sen myötä minulle aiemmin tärkeät tai automaattiset toimintamallit muuttuisivat.