Olen opiskellut kaikkiaan viidessä eri pätkässä. Lukion jälkeen menin ammattikorkeakouluun, jossa sain touhuta lähes mitä halusin ja suorittaa opintoja haluamassani tahdissa. Kukaan ei kysellyt perään, vaikka hassasin valtion varoja yli kolme vuotta. Motivaation karistessa kuin kuusesta neulaset, jätin homman kesken ja aloin miettiä, miten pääsisin lähemmäs sellaista alaa, joka kiinnostaa ja jonka koen omakseni.

Touhusin omaan tahtiini. Yhteiskunnan kannalta olisi ollut varmasti parempi työntää minut mihin tahansa työvoimakoulutukseen ja hommata minulle töitä, mutta näin ei kuitenkaan tehty. Enkä töitä löytänyt muutenkaan. Niinpä ihmetellessä meni kaksi, kolme vuotta. Sinä aikana heräsin päivästä toiseen yksin, kaveripiirini supistui, sosiaaliset taitoni heikkenivät ja itsetuntoni kävi suonsilmässä. Pohjalta oli ponnistettava uudelleen. Alkuaskeleet otin jälleen opiskelijana vuosituhannen vaihteessa, kun kahden ja puolen vuoden sisällä opiskelin ensin vapaalla kädellä kirjoittamista sekä pienen tauon jälkeen audiovisuaalisen viestinnän media-assistentiksi.

Ensimmäinen ammatti taskussa olin kuitenkin uudella paikkakunnalla entistä pahemmassa pinteessä. Tuttuja minulla oli kourallinen. Suhteita työnantajiin riittämättömästi. Jos vaikka olin onnistunut kehittämään itseäni ja itsetuntoni oli parissa vuodessa parantunut, se ei vielä ihmeitä tehnyt. Tipahdin jälleen yhteiskunnan vaatimuksista ja olin pari vuotta ihmettelykurssilla.

Kun ihmettelemään alkaa, sitä saa harrastaa huoletta vuosikausia. Onnekseni sain työllistämistyön yhdistysmaailmasta, johon kiinnityin. Toisinaan olen saanut sitä kautta edelleen töitä, mutta pääasiassa se on aktivoinut minua vapaaehtoistyöläisenä. Yhdistystoiminnassa vaikuttaessani vielä opiskelin markkkinointiviestinnän media-assistentiksi eli ammatteja oli jo kaksi. Ongelma oli, ettei minulla - eikä ilmeisesti kenelläkään muullakaan - ollut minkäänlaista käsitystä, mitä noilla tutkinnoilla ja ammattitaidollani voisin tehdä.

Onni oli, että löysin vapaaehtoistyöt. Onni oli, että ne eivät jääneet vain yhteen, vaan halusin kehittyä ja aktivoida itseäni useammalla eri tavalla. Kirjoitin, järjestin tapahtumaa, opettelin budjetointia, PR-tehtäviä, projektihallinnointia ja lukuisia muita tehtäviä. Minulle oli jo entuudestaan tuttuja kaikenlaiset roudarin hommat, missä kannetaan raskaita laatikoita ja vedetään johtoa suuntaan sekä toiseen. Niitä hommia harva tekee vapaaehtoisesti, joten siinä on ollut minulle mahdollisuus kuntoilla ilman kalliita kuntosalimaksuja. Tärkeintä tässä kaikessa oli se, että halusin tekemistä ja olin aktiivinen, koska näyttää siltä, että palkallisen työpaikan saaminen on aika paljon vaikeampaa kuin vapaaehtoistyöpaikan.

Olen yksi monista tuhansista, kymmenistä tai sadoista tuhansista suomalaisista, jotka ovat eläneet epävakaata elämää. Syrjäytyminen edes hetkellisesti luo valtavia taloudellisia paineita, jotka vaikuttavat psyykeen, mielenterveyteen ja jaksamiseen. Monet menettävät parhaan teränsä tapellessaan rahoista, joita tarvitsevat tullakseen edes jollakin tavalla toimeen. Kun sitten työpaikkaa ei löydy, saattaa vielä yhteiskunnastamme löytyä niitä, jotka syyttävät meitä (syrjäytyviä tai syrjäytyneitä) laiskuudesta, päämäärätietodottomuudesta ja pummiudesta. Tuollaiset syytökset ja yhteiskunnan tuki ylipäätään on lähinnä omiaan leimaamaan ihmisiä, jotka tuon leiman  kanssa toimivat, kuten heidän pitäisi toimia: laiskasti ja pummaillen.

Yliopisto-opintoni ovat nyt lopuillaan. Minulta ei puutu kuin muutama opintopiste, mutta taloudellinen kurimus vaanii jo nurkan takana. Se vaikuttaa mielialaani ja jaksamiseeni. Kaksi osa-aikatyötä, gradu, kurssiopinnot ja vielä se, etten ole kesäisinkään pitänyt lomaa eivät suoranaisesti ole auttaneet minua jaksamaan. Sen sijaan otteeni lipsuu. Tiedän omat kykyni kohtuullisen hyvin ja tiedän olevani motivoitunut, mutta olkoon motivaationi millainen tahansa, se ei voi olla vaikuttamatta elämääni, etten tiedä, mistä parin kuukauden päästä saan rahat vuokranmaksuun ja ruoanhankintaan. Jos tietäisin, minun olisi helpompaa elää ja hengittää, keskittyä siihen, mikä juuri tällä hetkellä on tärkeää. Näin ei kuitenkaan ole.

Hyvinvointiyhteiskuntamallissa kaikille ihmsille on pyritty takaamaan yhtäläiset mahdollisuudet terveyspalveluihin ja toimeentuloon. Todellisuudessa tällainen malli ei kuitenkaan toteudu. Tiesin lähtiessäni opiskelemaan kolmatta kertaa kokopäiväisenä opiskelijana, että yhteiskunnan tuki tulisi heikkenemään. Näin on myös käynyt. Työttömänä oloni oli melko turvallista ja yllätyksetöntä. Mukavia yllätyksiä olivat pienetkin työpestit, mutta opiskelijana olen ongelmissa, vaikka minulla on kaksi osa-aikatyötä ja vapaaehtoistyötä sekä siihen päälle opinnot sujuvat aikataulussa. Uskoisin omaavani opiskelu- ja työttömyyskokemuksellani jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen arvo yhteiskunnassa opiskelijoille ja opiskelulle annetaan suhteessa työttömyyteen (pummeiluun).

Kiitän yhteiskuntaa niistä kaikista mahdollisuuksista, joita se on antanut. Annan sille myös täyden arvostukseni siitä, että työttömänä asiat ovat aina hoituneet jotakuinkin niin, ettei minun ole tarvinnut pelätä kodittomuutta tai olemaan pitkiä aikoja ilman ruokaa (pisimmillään noin kuukauden ilman kunnon ruokaa). Sen sijaan minun on vaikea ymmärtää nykyistä kilpailumallia, jota on ajettu sisään kouluihin. Uskotaanko kustannusten vähenevän, kun ihmisistä puserretaan mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon ulos? Tai ylipäätään työn laadun paranevan, jos vuoden työ on tehtävä parissa kuukaudessa? Joiltakin se varmasti onnistuu, mutten usko sellaiseen laatuajatteluun, enkä myöskään näe syytä, miksi opiskelijat ajetaan taloudellisesti epävakaampiin olosuhteisiin kuin työttömät? Työttömienhän pitäisi elää lainalle, eikä opiskelijoiden? Opiskelijoille opiskelu on työtä, mutta nyt opiskelijat saattavat pahimmillaan joutua tekemään kolmea eri työtä ja suoriutumaan vielä opinnoistaan.

Haloo, kuuntelen.