Suomalaisessa yhteiskunnassakin elämme kilpailutaloudellssa ja -kulttuurissa. Meistä jokaisen on pärjättävä, menestyttävä koulussa kokeissa ja työnhaussa. Koko menestyksemme elämässä riippuu paljolti siitä, miten me hommamme hoidamme kansalaisina tai paremminkin kansalais-kuluttajina - jotta kulutus olisi mahdollista, meillä on oltava tuloja.

Kilpailutaloudessa voittajia voi kutakin paikkaa kohden olla vain yksi. Tästä seuraa, että koko joukko tuon ensimmäisen sijan ulkopuolelle jääneitä odottaa jokin toinen ykkössija jossakin tai sitten tappioputki, jota kenties yhteiskunnassa voitaisiin kutsua väliinputoamiseksi. Yhteiskunta on rakentunut niin, että noita ykkössijoja on tarjolla useassa eri paikassa. Ihmisillä on mahdollisuus menestykseen, on kyse sitten IT-alan yrityksestä, urheilusta, siivoamisesta vuokratyöfirmassa tai tarjoilijana toimimisesta McDonaldsissa. Jokainen meistä voi olla työssään paras ja saada ansaitsemansa palkan. Siihenhän meitä kasvatetaan: ansaitsemaan palkkamme.

Todellisuutta tämä vastaa kuitenkin vain osaksi. Kilpailu nimittäin johtaa mahdollisesti jatkuvaan muuttoliikkeeseen. Kuten urheilulajeissa, missä parhaita myydään pois tai kovapalkkaisimmille annetaan potkuja. Keskiverrot ja hieman huokeammalla hinnalla työnsä tekevät saattavat saada yllättäviä mahdollisuuksia loistaa parrasvaloissa. Ja kuten tiedämme, sen enempää urheilussa kuin työelämässä kaikki eivät tee töitä 100 lasissa. Heidän ei tarvitse. Niinpä menestys ei välttämättä aina ole edes työnteonmäärästä kiinni. Kilpailussa he sattuvat vain olemaan yhtenä hetkenä ykkösenä, ja he voivat luottaa tuohon asemaansa, kunnes putoavat siltä sijalta. Koska he eivät ansaitse paikkaansa, tässä tapauksessa palkkaansa.

Niinpä meidän on jokaisen toimittava jatkuvasti toimintakykymme ylärajoilla. Jos emme toimi, emme ole täysillä mukana kilpailussa. Putoaminen on taloudellinen riski, jonka mukana saatamme pahimmillaan menettää työpaikkamme lisäksi avioliittomme, kotimme, automme ja ystävyyssuhteemme. Jos ja kun meidän arvomme ihmisinä mitataan palkkatyössä, ansaitussa rahassa, työttöminä olemme hävinneet pelimme.

Pelko häviämisestä kilpailutaloudessa on se, mikä motivoi ihmisiä toimimaan. Koska voittajia voi olla kutakin paikkaa kohden vain yksi, jokaisen voittajan tulisi olla äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen saamastaan paikasta. Näin ei kuitenkaan valitettavasti ole. Ne paikat voivat helposti muuttua itsestäänselvyyksiksi, ainsaituiksi, vaikka tosiasiassa edes urheilussa tosiaan ne parhaat eivät aina menesty kilpailussa - ainakaan ilman pientä ylimääräistä kemiallista tehonlisäystä. Kovin suhteellista on sekin, jos kilpailuun ottaa osaa satojen ihmisten sijasta kaksi tai kolme. Jos olemme tarpeeksi epätoivoisia ja kilpailun häviäminen ahdistaa meitä tarpeeksi, olemme valmiita ottamaan kovempia riskejä silloinkin, kun kisaamme käytännössä yksin. Yhtä paljon kuin kyse on tekemisestä, kyse on tuurista, omista tietoisista tai tiedostamattomista strategioistamme ja ylipäätään siitä, että tällainen kilpailu sekä kilpailuttaminen on mahdollista.

Voittajien irvaillessa häviäjille tai moittiessa häviäjiä näiden laiskuudesta ja turhanaikaisuudesta, he eivät itseasiassa ymmärrä pelin henkeä. He eivät ymmärrä olevansa voittajia omallakin alallaan vain edellä mainituista syistä. Voittajan on aina helppo hymyillä, mutta heidän pitäisi muistaa, että voiton hetkellä on valmistauduttava surujuhlaan (kuten kungfutselaisuudessa opetetaan). He nimittäin eivät ymmärrä sitä, että käydessään kilpailua ja sotiessaan, he ovat itse hävinneet tai voivat hävitä. Häviäjillä ei ole muuta kuin voitettavaa, voittajilla hävittävää.