Olen joutunut selittämään aika useasti, miksi kirjoitan sellaista materiaalia kuin kirjoitan. Eilen vastasin kysymykseen, miten perustelen olemassaoloni kirjoittajana; mikä saa minut kirjoittamaan. Vastaukseni oli: "Se jokin on hiipunut minussa, siitä on tullut ehkä aina enemmän ammatillisemmin ajatteleva. Se tietää, että sillä on sanottavaa ja se haluaa jakaa sen ihmisten kanssa, jotka mahdollisesti saavat siitä itselleen voimaa, uutta ajateltavaa, mutta pelkään, että osa niistä saattaa pirstouttaa. En halua puhua Totuuksista, haluan puhua vain elämästä. Mutta tiedän sen itseni ja useiden läheisteni kohdalla, että on asioita, jotka lyövät vasten kasvoja ja kaatavat kumoon. En halua satuttaa, mutta luulen, että luomisessa on aina tuhovoimaa: viha ei tule ilman rakkautta, eikä rakkaus ilman vihaa. Aloin aluperin kirjoittaa ja kehittää itseäni VIHASTA. Vihasin nuorena paljon, ja kirjoitin paljon, kun eheydyin... ei ollut enää vihaa... eikä luomisvoimaa. Syyt kirjoittamiselle piti hakea jostain muualta, selittää ne syyt itselleni jotenkin muuten. Ehkä toisaalta haluan teksteilläni kertoa, että minuun on sattunut, mutta en ole ainoa (etkä ole sinäkään)."