Kärsimysnäytelmä on varmasti yksi uskonnollisen maailman tunnistettavimmista kirjoituksista ja tarinoista. Siihen kulminoituu koko kristinuskon oppi: Jeesuksen kärsimys ja kuolema syntien sovittamiseksi. Sen sisäiseen logiikkaan on paneuduttu ja se näyttää avautuvan täysin loogisena kristinuskoville, mutta jättää jossiteltavaa ihmisille, jotka eivät usko. Tämä on ymmärrettävää, sillä niinhän meistä jokainen pitää uskoaan loogisena ja muiden erilaista uskoa voidaan pitää epäloogisena. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole mitätöidä kärsimysnäytelmää, vaan lähinnä tämä on toistuva ihmetyksenaihe riippumatta Jumalasta, jumalista ja uskonnosta.

Ensimmäinen mielenkiintoinen asia kärsimysnäytelmä on se, että Jumala on ennaltakirjoittanut Jeesuksen kuoleman ja sovituskuoleman. Determinoitu ja kohtuullisen pitkä kärsimys saa miettimään kaksi kertaa, miksi Jeesus tarvitsi niin hillittömän kärsimyksen kuollakseen muiden syntien vuoksi? Onko jollain tavalla suurempaa kuolla muiden syntien vuoksi suuresti kärsien vai onko tarpeeksi se, että vain kuolla kupsahtaa. Luultavasti pisteitä heruu enemmän, mitä enemmän muiden vuoksi on valmis kärsimään, mutta ottaen huomioon kärsimysnäytelmän luonteen, ainoa jollain tavalla uskottava ja järjellinen selitys on se, että muu maailma tuomitsi Jeesuksen kuolemaan. Se lienee koko opetuksen ydin. Tuomitseva maailma on alkanut arvottaa ihmisiä hieman eri tavalla ja monille raha merkitsee enemmän kuin puhdassydämisille. Jeesus välitti vain lampaistaan. Fariseuksille ja roomalaisille kyse oli paljosta muusta. Jeesus koettiin uhkana yhteiskunnalle ja yhteiskuntarakenteille, aivan samalla tavalla kuin moni muu opettaja. Sokrates tuomittiin kuolemaan jo vuosisatoja ennen Jeesusta ja hänenkin kuolemaansa sisältyy jotain teatraalista.

Mielenkiintoista on uskontohistoriallisesti se, miten kristinusko ja kärsimysnäytelmä ovat lyöneet läpi koko läntiseen maailmaan. Suomessa tuo näytelmä kuitenkin esitetään suomeksi, vaikka esimerkiksi egyptissä uskottiin hieroglyfien olevan jumalallisia merkkejä. Kun merkit ovat jumalasta ja jumalalta, niiden kääntäminen saattaa mahdollistaa valheen, koska jokaisessa kielessä on puuteensa. Emme voi ilmaista asioita kielestä riippumatta täysin samalla tavalla. Vähänkään käännöksiä tehneet huomaavat aika nopeasti, ettei ole täysin yksiselitteistä tapaa kääntää esimerkiksi ruotsista tai englannista suomeen, saati päinvastoin. Jotkut sanat ovat monimerkityksellisiä ja niiden kääntäminen täysin oikeaan muotoon voi olla vaikeaa, jos ei tunne täydellisesti kirjoittajan tarkoitusperiä. Uskonnollisten tekstien käännöstyössä luotetaankin sokeasti kääntäjän kykyyn ymmärtää alkuperäisiä merkityksiä. Kun pyhäksi kieleksi sitten on valittu jokin muu kuin jumalallisista merkeistään tunnettu egypti/arabia, olemme riisuneet itse kieleltä sen mahdin. Siksi me emme esitä kärsimysnäytelmää hebreaksi, vaikka on muistetttava, että Jeesus/Jumala puhui hebreaa, se on Hänen kansansa kieli.

Kolmas kiintoisa tekijä kärsimysnäytelmässä on se, miten sitä eri aikoina ja eri medioissa esitetään. Mel Gibsonin Passion of the Christ esittelee meille piittaamattomat ja ylimieliset fariseukset sekä robotin lailla komentoja kuuntelevat, sadistiset roomalaiset. Ensin Jeesusta päätetään rangaista vain fyysisesti. Hän saa osakseen puolen tunnin ruoskinnan ja kaupan päälle häntä aletaan moukaroida hänen ihoaan repivillä metallikoukuilla. Hänet raahataan paikalta vertavaluvana kuulemaan ristikuolemantuomionsa. Puolikuolleena hänet johdatetaan kantamaan ristiä. Hänen jaloissaan ei ole ollut juuri voimaa pysyä pystyssä, mutta silti hän kantaa ansiokkaasti ristiä jonkin matkaa - kuinkas muuten kuin ruoskan voimalla. Kärsimys on osoitettu potenssiin kaksi ja kaikki varmasti huomaavat millainen sankari Jeesus oli. Hän kantoi painavaa ristiä, vaikka moni olisi jo kivuissa ja verihukassaan menehtynyt. Roomalaiset vielä nauravat ruoskiessaan, juovat viintä ja pitävät tätä suurena huvinaan. Varmasti ajan henkeä, osittain, mutta tässä kohtaa jokin loogisuuden ylempi mutteri on tainnut jollain heittää. Fariseusten typeryys leimataan vielä loistavasti halkaisemalla temppeli, jonka Jeesus on sanonut halkaisevansa. Jos näillä näytöillä fariseukset ja roomalaiset eivät kääntyneet uskomaan, millä ilveellä sitten? Kesti kuitenkin vielä parisataa vuotta ennenkuin kristinusko teki lopullisen läpimurtonta. Hidas sytytys?

Neljäs kiintoisa asia on Saatanan rooli kärsimysnäytelmässä. Hänen sanotaan puhuvan ihmisen suulla, viekottelevan ihmisiä. Hän saattoi kulkea väkijoukossa ja olla tuomitsemassa Jeesusta ristille, mutta toisaalta Jumalahan oli kyseisen näytelmän jo ennaltakirjoittanut eli Saatanakin on lähinnä hänen marionettinukkensa. Saatanan viekottelulla on siksi tehtävänsä, josta ei pidä ihmisiä tuomita. Ikäänkuin ihminen olisi jollain tavalla huonompi kun hänellä on syntyessään jalat ja kädet. Muuttaakseen asian pitäisi alkaa synnyttää kädettömiä ja jalattomia lapsia. Yhtä helppoa on päästä eroon Saatanasta, koska hänkin on osa Jumalan käsikirjoitusta. Saatana vain ei ymmärrä ja myönnä olevansa jo hävinnyt. Sittenkin erityisesti kärsimysnäytelmässä hän kannustaa kansajoukot nousemaan Jeesusta vastaan ja haluamaan hänet ristiinnaulittavaksi. Kuitenkaan Jeesus ei ollut edes hänen ristiinnaulintapäivänään ainoa ristiinnaulittu. Kansa äänesti Barabbasin vapaaksi ja roomalaiset saivat vapaat kädet johdattaa Jeesus kuolemaansa. Vastaavaa etuoikeutta tuskin kukaan muu koki tuona aikana? Jos koki niin miksihän ihmeessä? Jos nimenomaan Jeesuksen läsnäolo oli tilanteessa se, joka yllytti ihmiset ja tässä tapauksessa fariseukset ja roomalaiset väkivaltaiseen käytökseen, niin kumpi lopulta on se suurempi väkivaltaan kiihottaja: Jeesus vai Saatana? Onko koskaan Jeesuksen jälkeen oltu yhtä innokkaina tuomitsemassa ihmisiä ilman, että kyseessä olisi kristillinen kärsimystarina?

Eri tarinoiden sisäinen logiikka on aina vastaanottajan ymmärrettävissä, havaittavissa tai ohitettavissa. Raamattu on valtaisan paksu teos ja on kirjoitettu aikana, jolloin sisäiseen logiikkaan ehkä vielä vähemmän kiinnitettiin huomiota kuin tänä päivänä. Epäloogisuudet on kuitenkin kaikessa kirjallisuudessa ohitettavissa niin kauan kuin kokonaisuus ei ole täydellisesti hallittavissa. Raamattua voidaan pitää kaikesta huolimatta täydellisenä. Se on täydellinen sellaisenaan, yhtälailla kuin me ihmiset olemme tällaisenaan hyviä. Meidän hyvyytemme vain riippuu pitkälti siitä, kuinka sallimme itsemme olla, mitä perimmiltämme olemme. Monet meistä ovat hukanneet itsensä jo lapsuudessa ja jatkaa itsensä hukkaamista aikuisuudessa. Yhtälailla monet hukkuvat Raamattuun, hukkaavat sen perimmäisen tarkoituksen ja tulkitsevat sen joksikin ihan muuksi. Kuka meistä tuntee itsemme parhaiten? Luultavasti vain me itse voimme tuntea itsemme. Kuka tuntee ja ymmärtää Raamatun parhaiten? Luterilaiset, mormonit, katoliset, ortodoksit, jokin pienempi kirkkokunta, kenties vain yksittäinen saarnamies, ehkä minä tai sinä? Siitä kristikunnan sisällä onkin käyty kädenvääntöä vasta parituhatta vuotta ja vielä on hyvän aikaa jatkaa samaa vääntöä.