Useissa elämäntilanteissa tunteet ovat tulleet häiritsemään valmistautumista tai jonkin asian tavoittelua. Tunteiden ja järjen yhteentörmäys aiheuttaa ainakin itsessäni niin valtaisan sekavuuden tilan, että välillä tekee pahaa. Toisaalta täysin tunteiden valtaan heittäytyminen tuntuu pelottavalta. Se tuntuu houkuttelevalta, mutta se olisi vaikeaa silloinkin kun jokin toinen asia ei vaadi täyttä huomiota. Järjelle vallan antaminen taas köyhdyttää elämää jonkin verran, joten ainoa tapa lienee pyrkiä tasapainoon näiden kahden välillä. Siinä onkin haastetta.

Kohdallani tunteet aiheuttavat ongelmia myös hieman toisenlaisista syistä. Noin kymmenen vuotta sitten ihastuin naiseen, jonka kanssa pidin reilun puolen vuoden ajan yhteyttä. Hän oli anorektikko ja hänen juttunsa käsittelivät hyvin usein laihduttamista. Kuuntelin noita puheita, koska toisaalta halusin ymmärtää ja toisaalta pidin häntä fiksuna, mukavana tyyppinä. Hänen tapansa elää oli kuitenkin epärehellistä. Ehkä se on totta, että anorektikon tunteet keskittyvät lopulta hänen omaan napaansa, oma vartalo vie kaiken huomion ohi muiden ihmisten. Hän aloitti laihdutuskuurin ja meni leikkimielisesti kihloihin toisen miehen kanssa. Suhteemme päättyi siihen.

Vain paria vuotta myöhemmin ihastuin uudemman kerran. Tällä kertaa tuntui siltä kuin olisimme tunteneet pidempään, ikäänkuin se toinen, puuttuva palanen olisi löytynyt. Hän oli myös anorektikko ja pääsin aika paljon syvemmälle hänen taustoihinsa. Ne olivat raa'at ja pyrin olemaan hänenkin tukenaan. Hän päätti ottaa minuun etäisyyttä ja vajaan puolen vuoden tuntemisen jälkeen hän teki itsemurhan.

Ihastuin viimeksi noin puolitoista vuotta sitten, varattuun naiseen, joka kuitenkin selvästi etsi jotain uutta elämäänsä. Hänellä oli isonlaisia ongelmia poikaystävänsä/avopuolisonsa kanssa ja kuinka ollakaan, myös tämä tyttö harkitsi itsemurhaa. Ihastumisen ajankohta oli ehkä kaikkein huonoin kannaltani, koska olin vain pari kuukautta aiemmin eronnut, enkä ollut ehtinyt käsitellä eroa. Ongelmat poikaystävänsä kanssa ja itsemurha-ajatukset olivat minulle liikaa. Iso ratas heilahti pahasti vinoon, enkä kyennyt hallitsemaan vyöryävää ahdistusta. Ihastuminen johti ahdistukseen, joka vaati lääkitystä ja toipuminen kesti kolme, neljä kuukautta.

Voin luvan kanssa kysyä, mitä hyvää ja luxusta ihastumiset ovat tuoneet elämääni. Pääsääntöisesti tunteet ovat ottaneet minussa jollain tavalla enemmän valtaa kuin järjenkäyttö. Olen hetkeksi valahtanut ajattelemaan enemmän jotain yksittäistä henkilöä kuin mitä minun tosiasiassa olisi pitänyt miettiä. Hetkellisen hyvän olon tunteen jälkeen on jäänyt tyhjyys. Olen kasvanut noilla hetkillä, asteittain, oppinut tunnistamaan ahdistuksen tunteen ja vetäytymään. Vetäytyminen ei vain ole niin helppoa ja edessä on toinen sisäinen ristiriitatilanne kun haluaa kahta asiaa samanaikaisesti ja ne asiat ovat keskenään ristiriidassa. Eikä edes orastavia tunteita voi yhtäkkiä lopettaa kytkintä kääntämällä. Sellaista kytkintä ei ole, jolla tunteet saisi pois päältä.

En pelkää, että historia kertautuu ja ihastukseni olisivat kaikki jollain tavalla ongelmaisia. Alitajuisesti olen  luultavammin päätynyt uskomaan niin, että ihastukset eivät johda ylipäätään mihinkään tai ainakaan hyvään lopputulokseen. Toisaalta olen havainnut saman silloinkin kun tunteita on vähemmän. Lopulta olen ajatellut mahdollisuutta, ettei minusta yksinkertaisesti ole suhteeseen kenenkään kanssa. Se kuulostaa lopulta vielä pelottavammalta kuin edellämainitut asiat. Onko väärin toivoa, että tunteiden kohde kohdistaisi tunteitaan minuun? Onko väärin toivoa, että kaikista peloista ja epävarmuudesta huolimatta ihmiset eivät katoa mihinkään, vaan uskovat asiantilojen olevan väliaikaisia? Sitähän lopulta tunteetkin sellaisenaan ovat.