Odotukset ovat korkealla, kun lapsi lähtee maailmalle. Niitä on tankattu vuosia, kun suku on perinteisesti käynyt yliopiston tai kenties ovat kaikki tavallisia duunareita. Lapseen suunnataan tulevaisuuden toiveet, jotta mitä - vanhemmat voisivat olla ylpeitä lapsestaan?

Armeijan jälkeen pääsin yllätyksekseni todella helponlaisesti radioon töihin. Olin alunperin vain harjoittelija, mutta työsopimus olisi jatkunut alustavasti seuraavaan vuoteen. Olin kuitenkin hakenut jo armeijan vielä kestäessä yhteishaussa opiskelupaikkaa. Kun mikään ykköstoiveistani ei tärpännyt, kohdalle sattui osumaan ammattikorkeakoulupaikka kaupallisen alan koulussa. Valintapaperin saavuttua iloitsin, pääsisin kouluun. Isäni sijoitti paljon minun varalleni, hän alkoi suunnitella minusta firmansa kirjanpitäjää. Muutkin odottivat mielenkiinnolla, mitä pojasta tulee. Sitä tähdennettiin pitkin matkaa, että kun olet sen aloittanut, niin on järkevää käydä koulu loppuun asti. Eihän se kestä kuin neljä ja puoli vuotta.

Nopeasti alta pois. Neljässä ja puolessa vuodessa. Noiden vuosien aikana kuitenkin mielessäni kysymys: mitä minä haluan? Pakenin ahdistavaa tilannetta tietokoneluokkaan. Jätin tunteja väliin ja olin täysin hakoteillä kaksi vuotta ajastani. Vuoden 1996 kesällä suuntasin isäni avustuksella Yhdysvaltoihin, omalla pienelle American Tourilleni. Kesän ajan vain odotin lähtöä. Yhdysvalloissa kokemani ovat aivan toinen tarinansa. Samoin lopulta se, mitä oivalsin matkan jälkeen. Palasin koulunpenkillä pari viikkoa myöhässä. Koulussa ihmeteltiin, että miksi olin ollut poissa ilmoittamatta. Koetin päästä rytmiin mukaan, mutta olin pudonnut kyydistä jo aikaa sitten. Kyse ei ollut vain matkastani ja myöhäisestä paluustani kotimaahan. Olin paennut yhtä surullista tosiasiaa kaksi vuotta: olin syöksynyt kyseiseen oppilaitokseen enemmän kenties muiden toiveista kuin omasta.

Maaliskuussa, vain vajaa kolme kuukautta ennen kesäloman alkua ilmoitin lopettavani. Olin toki harkinnut tuota jo jonkin tovin, mutta lopulta päätös kypsyi hyvin nopeasti. Surulliset faktat opinnoistani kertoo oleellisen. Kolmen ja puolen vuoden aikana minun olisi pitänyt saada täyteen satakunta opintoviikkoa. Minulla oli kasassa 26.

Elämä ei pääty siihen, vaikka koulunsa jättäisi kesken. Pikemmin tulisi aina pyrkiä tiedostamaan omat motiivinsa ja vielä niiden taustalla vaikuttavat odotukset. Minä lähdin kouluun ehkä enemmän muiden odotuksia täyttämään kuin omia unelmiani. Koulussa turhaan viettämieni vuosien aikana menetin jossakin määrin otteeni siihen, mitä todella halusin. Kesti kuitenkin vain pari kuukautta, kun olin löytänyt huomattavasti mieluisempaa tehtävää. Olin halunnut televisio- ja elokuva-alalle jo useiden vuosien ajan. Pääsin harjoittelemaan editointia ja kuvausta paikalliseen mediapajaan. Se oli huomattavasti mieluisampaa minulle, vaikkei se ehkä kuitenkaan poistanut vielä perimmäisiä ongelmiani. Koulun lopettaminen oli silti välttämätön etappi kohti oikeita polkuja.

Tuon jälkeen olen ollut ehkä liiankin rohkea sanoissani, kun olen kuullut jonkun kärsivän omassa koulussaan. Muistutan vapaaehtoisuudesta ja toisaalta siitä, että jos jonkin alan opiskelu on yhtä tuskaa, voi olla, että niin tulisi olemaan alan työtkin. Onko silloin mitään mieltä jatkaa? Toisaalta saatoin itse kyllä tehdä kaupallisen alan töitä, mutta alan opiskelu on todella tuskaista. Emme ole samasta puusta veistettyjä, meillä on jokaisella tapamme oppia ja toimia. Jos joustoa vaaditaan opiskelijoilta, miksei sitä silloin tulisi löytyä myös opinnoista? Yksi järkevä vaihtoehto ammattikorkeaopinnoille olisi esimerkiksi yhdessä koulun kanssa etsitty oppisopimuspaikka. Yliopistokoulutusta vastaavaa oppisopimuspaikkaa sen sijaan tuskin löytyy. Silti näkisin yliopistossa olevan hyödyksi sen, että opiskelijat totutettaisiin tutkimukseen ja erilaisiin käytännön sovelluksiin alusta lähtien, rinnakkain opetettavien asioiden kanssa. Nyt vaihtoehtoina ovat pääsääntöisesti joko tentti tai essee.

Ja mitä tapahtuisi kaikille niille, jotka eivät koskaan saisi koulupaikkaa, jonka haluaisi? Sehän oli itselläkin pitkään vaarana. Sen vuoksi vietin vuosia työttömänä. Sellaista tilaa en enää kohdalleni toivo, jossa vuosikaudet olin, enkä toivo sitä samaista toimettomuuden ja tarkoituksettomuuden tilaa kenellekään muulle. Ehkä vaihtoehtoina voisivat olla jonkinlaiset pienimuotoiset koulutukset, kurssit, joilla olisi mahdollista vähä vähältä opiskella niitä asioita, jotka kiinnostavat. Kaikki ihmisille pitäisi kuitenkin ideaalisesti olla työpaikka olemassa, joten miksei vaihtoehtona voisi olla kansalaispalkka ja sen eteen työnteko (tai harjoittelu) sellaisessa firmassa, joka on valmis vastaanottamaan työhön oppijan.