Joillain ihmisillä on taipumus nähdä minut jollain tavalla ongelmattomampana ihmisenä, koska en tupakoi, juo viinaa tai kahvia. Ikäänkuin minulla ei voisi olla ongelmia, koska minulla ei ole samoja ongelmia kuin heillä. Väärin.

Ihmisten ongelmat ovat erilaisia. Se, että en käytä alkoholia ei kuitenkaan estä minua masentumasta tai olemasta iloinen; kahvittomuus ei estä minua kärsimästä unettomuudesta ja pomppimasta energisenä kuin Duracell-pupu kunnes kaadun tajuttomana ja voimattomana sängylle. Minunkin on toisaalta vaikea ymmärtää alkoholinkäyttöä tai tupakointia, koska ne ovat itseaiheutettuja ongelmia, mutta mikä ongelma ei olisi? Minun unettomuuteni tuskin juontaa juuriaan mihinkään muuhun kuin itseeni ja kyvyttömyyteeni reagoida stressitilanteessa toisella tavalla. Minä reagoin unettomuudella sellaiseen, johon joku toinen voisi reagoida viikon ryyppykeikalla.

Silti perimmäisenä syynä meidän käytöksellemme on se, ettemme me osaa valita ikäänkuin ohjelmia itsessämme, miten kussakin tilanteessa reagoimme. Me reagoimme pahaan oloon, pitkästymiseen (ahdistukseen) vain niillä keinoin, joita meillä on. Minun on ollut vaikea ymmärtää omia valintojani ja varsinkaan tiedostaa niiden syitä. Pitäisi itseasiassa tonkia paljon syvemmälle itseen, jotta voisi huomata, miten yksi stressitilanne on johtanut tiettyyn reaktioon ja myöhemmin reaktio taas on johtanut kenties toiseen stressitilanteeseen, johon reagoitu toisella tavalla ja jossain kohden tästä on muodostunut tapa.

Toivottavasti tämä esimerkki ei ole kaukaa haettu, mutta ehkä siitä on kuitenkin löydettävissä yhden itselleni tärkeän tavan kehittyminen. Lapsuudessani vanhempani riitelivät paljon. Maailmassa elettiin kylmän sodan aikaa. Kommunistisen Neuvostoliiton ja lännen suhteet heijastuivat varmasti ahdistuksena jokaisen elämään. Lapsena en tästä niin hirveästi ymmärtänyt, mutta vanhempien ihmisten ahdistus ja huolenaiheet heijastuivat väistämättä minuun. Alle peruskouluikäisenä aloin piirtää. Piirsin sotakoneita ja tappamista. Leikin paljon ja leikit vaihteleivat vastaavasti yli-inhimillisistä tekijöistä urheiluleikkeihin. On paljon tutkimustietoa siitä, että lapset purkavat ahdistustaan ja kehittävät itseään leikkien kautta. Niin piirtäminen kuin kaikki leikit olivat minulle ahdistuksenpurkua - jotain luultavammin en itse ainakaan tiedostanut. Äitini on kuitenkin ihmetellyt väkivaltaisia piirustuksia ja kysynyt, mitä ajattelin ja koin. Sitä on todella vaikea jälkikäteen arvioida, mutta tuskin epävakaat perheolot ja maailmantilanne aivan poissuljettuja syitä niille oli.

Aloitin omien juttujeni kirjoittamisen peruskouluiän loppuvaiheessa. Se osuu ajallisesti jaksoon, jolloin vanhempani olivat ensimmäisen avioeron jälkeen palanneet yhteen, jatkaneet riitelyään ja isäni hienoisen painostuksen myötä päätyneet asumaan omistusasuntoon, jossa epävakaisuus koki kliimaksin. Muutimme pois talosta, jossa oli monta koulukaveriani ja kaverini jäivät muutenkin etäisemmiksi. Olin paljon kotona yksin ja touhusin omiani, eikä kirjoittamisharrastus varmasti ollut mitenkään ihmeellinen jatkumo tälle. Jos olisimme pysyneet samassa talossa, olisin todennäköisesti jatkanut leikkejäni pihamaalla kavereiden kanssa ja kirjoittaminen olisi ainakin silloin jäänyt myöhemmäksi.

Vanhempieni eron kanssa samaan aikajaksoon osuu läheisimmän serkkuni isän kuolema. Stressitilanne oli melkolailla selvä. Olimme vielä siinä iässä, että molemmat leikimme paljon ja pienen hapuilun jälkeen päädyimme ns. bändileikkiin. Serkkuni soitti soittimia ja minä lauloin - ja kirjoitin sanoitukset. Kirjoittaminen sai tästä jälleen uutta pontta ja päädyin hieman erikoiseen ratkaisuun ikäisekseni. Olin lukenut englantia kaksi tai kolme vuotta ja aloin melko systemaattisesti jo tuolloin kirjoittaa sanoitukset englanniksi. Uudesta kielestä tuli minulle toinen harrastus, eräänlainen pakotie ja toisaalta itsekehittämisen keino. En kuitenkaan ajatellut tuolloin kehittyväni kirjoittajana tai parantavani englanninkieltä. Kaikki tämä oli puhtaasti reaktiivista toimintaa. Mihin reagoin, se on minun itseni pääteltävissä, mutta osa siitä on melkolailla itsestäänselvää.

Kirjoittamisesta tuli minulle harrastus, pakotie ja elämäntapa. Erityisesti vanhempieni avioeron jälkeiset, ensimmäiset viisi, kuusi vuotta purin ahdistustani kirjoittamalla. Tekstien sisällöstä näkee melko suoraan tiettyjä asioita, joihin reagoin ja se taas antoi suuntaa minulle sinä kirjoittajana, joka olen tänään. Kirjoitin 11-vuotiaana englanninkielisen sanoituksen vanhempien välisestä ikäkuilusta ja heidän kyvyttömyydestään ymmärtää toisiaan. Viisi vuotta myöhemmin kirjoitin yhteiskunnallisista aiheista. Olen ihmetellyt jälkikäteen, miten jätin oikeastaan kirjoittamatta kaiken sen, mikä lopulta minua ahdisti. Isäni juopottelu, äitini alistuvuus ja toisaalta huoli siitä, ettei minusta tulisi isänikaltainen sekä isäni huoli siitä, ettei minusta tulisi äitini- ja äitiniveljenkaltainen. Olin vain täysin kykenemätön kirjoittamaan näistä aiheista, koska olin ns. ongelmien polttopisteessä. Siksi reagoin kirjoittamalla asioita, jotka olivat jollain tavalla etäisempiä, mutta silti koin ne tärkeiksi.

Kun vanhempieni tilanne alkoi rauhoittua, minun kirjoittamisentarpeeni alkoi tyydyttyä. Jatkuvassa stressitilanteessa ja ahdistuksenvallassa koin lähes välttämättömäksi kirjoittaa (vrt. olla liikkeessä, tehdä jotain). Yhtäkkiä stressi alkoi laueta, elämä alkoi saada uutta suuntaan ja samalla ahdistus muuntui. Kirjoittaminen jäi hieman taka-alalle, mutta siitä oli tullut minulle jo merkittävä tapa. Jos kyseessä olisi ollut jonkinlainen muu tapa, kuten alkoholinkäyttö tai himourheilu, voi olla, että olisin ainakin vähentänyt. Kyseessä oli kuitenkin harrastus, jonka lopulta koin tärkeäksi ja terveelliseksi itselleni. Kirjoittamisen merkityksen oli muututtava. Jatkoin kirjoittamista kaikesta huolimatta ja tarinat alkoivat kiehtoa minua. Voisin kuvitella, ettei kirjoittaminen ollut enää niin reaktiivista, vaan siitä oli tullut itseilmaisun työkalu. Alkoholinkäytöllä ja himourheilulla voi toki nähdä tämän saman funktion, mutta kukin ajatelkoon tykönään, millaisesta itseilmaisusta lopulta on kyse. Mikä erottaa esimerkiksi urheilu- tai kilpailutanssimisen kirjoittamisesta tai kirjoittamisen alkoholinkäytöstä?

Tällä hetkellä olen kohtuullisen tietoinen ahdistuksestani. Itseilmaisuni väline on minun rakas ystäväni, kuten monet voisivat kokea tuopin tai punttien olevan heidän ystävänsä. Ne ovat niitä harvoja ystäviä, jotka eivät arvota, hylkää tai moiti. Muut ihmiset arvioivat meidän suorituksiamme ja tapojamme meidän puolestamme. Meidän on itse tunnistettava ja tiedostettava motiivimme toimia, kuten toimimme. Tässä on kyse myös meidän hyvinvoinnistamme ja onnellisuudestamme. Kun aikanaan kirjoitin tuntematta omia motiivejani ja kirjoittamisen merkitystä itselleni, saatoin kokea itseni hetkellisesti onnelliseksi ja oloni hyväksi. Kun miettii epävakaata elämäntilannetta, jossa elin, nuo olivat niitä pieniä hetkiä jolloin olin vapaa ja ikäänkuin "tilanteen" ulkopuolella. Olin  kuitenkin läheisriippuvainen. Olen edelleen. Tunsin oloni hetkellisesti onnelliseksi verrattuna aiempiin kokemuksiini, koska minkäänlaista muuta käsitystä onnesta minulla ei ollut. Tietoni ja ymmärrykseni elämästä olivat hyvin rajalliset. Minun silloinen todellisuuteni oli ainoa oikea, en kyennyt vertaamaan nykyisiin tunteisiini tai muiden kokemusmaailmaan. Vajaavainen ymmärrykseni onnesta, onnellisuudesta ja elämästä sai minut voimaan jopa jonkinasteisia hybris-tiloja kirjoittaessani. Tunsin olevani kaikkivoipa, voittamaton, vahva, voimakas ja ennenkaikkea ehjä.

Vaan mitä todellisuus on silloin kuin se on todellista?