Me olemme ristiriitaisia olentoja. Kulttuurimme on ristiriitainen. Vaikka niin moderni maailma kuin me itse pyrimme järjestämään elämämme aina vain loogisemmin, toimivammaksi, me joudumme lopulta luottamaan erilaisiin järjestelmiin, jotka voivat pettää.

Otetaan esimerkiksi liikennevalot. Näin ulkopuolisen näkökulmasta ne ovat niitä vilkkuvia valoja risteysalueilla. Meitä ei suuremmin enää kiinnosta, mistä tai miksi ne ovat tulleet - ne ovat aina olleet siinä. Niiden tarkoitus on luonnollisesti järjestää liikennettä. Risteysalueelle ei sovi ajaa miten tahansa, milloin tahansa, millaista tahansa nopeutta. Jos ja kun liikennevalot yhtäkkiä sammuvat, joudummeko paniikkiin? pysähtyykö liikenne? Joissakin tilanteissa, erityisesti ruuhka-aikoina saattaa pieni paniikinpoikanen iskeä, mutta ihmiset ovat selvinneet pahemmastakin. Silti liikennevalojärjestelyt ovat vaatineet lisäjärjestelyjä, kokonaista verkostoa ja suunnittelua. Lopulta niistä on tullut ulkoa ohjattu järjestelmä, jota valvovat toiset järjestelmät.

Tästä järjestelmästä meillä on vähemmän tietoa. Mistä ja miksi se järjestelmä on syntynyt? Valvomaan luonnollisesti sitä, ettei toinen järjestelmä petä, ja jottei edellämainitun kaltaista kamalaa kaaosta pääsisi syntymään. Näiden kahden järjestelmän toimivuudesta useampi ihminen saa palkkansa. Siitä huolimatta, että tämäkin järjestelmä pettää aika ajoin. Näinpä tätäkin järjestelmää varten tarvitaan oma järjestelmänsä varmistamaan, ettei suurempia haavereita pääse syntymään: jotta liikennevalot eivät jäisi valvomatta liian pitkäksi aikaa tai peräti niin, että liikennevalot eivät toimisi useampaan tuntiin/päivään/viikkoon.

Yksinkertainenkin järjestelmä vaatii uusia järjestelyjä. Lopulta olemme kehittäneet kokonaisen järjestelmien verkoston, jossa yhden tarkoitus on tukea toista. Näiden järjestelmien toimimiseen me opimme luottamaan, eikä niitä sovi enää kyseenalaistaa. Vastaavanlaisia valvontajärjestelmiä ovat, vaikkapa pysäköinninvalvonta ja baarien portsarit. Halutaan nämä järjestelmät pitää, miten tahansa toimivina ja kyseenalaistamattomina, kaikki tekevät virheitä. Portsaritkin osaavat olla humalassa ja riehua virka-aikanaan, pysäköinninvalvonta puolestaan onnistuu tekemään joustamattomuuttaan karkeita arviointivirheitä. Koko valvontajärjestelmän toimivuus vaikuttaa hieman Neuvostoliiton aikaiselta ja nykyisen Kiinan aikaiselta sensuurijärjestelmältä: jos yksi kyseenalaistaa järjestelmän, muut kielivät. Valvontajärjestelmässä siis palkkaa ei saada vain järjestelmän ylläpidosta ja sen toiminnasta, vaan myös järjestelmän sisällä olevien ihmisten valvonnasta.

Teknologia on ottanut pitkiä harppauksia ja tietotekniikka on helpottanut ihmisten elämää, myös valvonnan osalta. Tietokoneiden ei sanota tekevän virheitä, mutta toisaalta niillä on taipumus joskus hajota, imeä sisäänsä niiden toimintaa häiritseviä ohjelmia (viruksia yms.) tai sitten sähkökatko hoitaa homman. Teknologiaan on helppo luottaa, koska se perustuu erilaisiin järjestelmiin, jatkuvaan testaamiseen ja järkeen.

Tietokoneet tulivat minun elämääni pitkälti reilu viisitoista vuotta sitten. Alkuun kirjoitin tekstejäni hitaalle koneelle ja tallensin tekstini aina aika ajoin disketeille. Uusien koneiden myötä siirsin tekstini disketeiltä toisille kovalevyille ja sieltä edelleen CD-levyille. Järjestelmä saattaisi näyttää pintapuolisesti melko toimivalta, sillä kyse on vain tiedonsiirrosta ja hyvin yksinkertaisesta varmuuskopioinnista. Minun varmuuskopiointijärjestelmäni ei ole kuitenkaan ollut pettämätön. Ajan saatossa useampi kovalevy ja disketti on hajonnut, osaan disketeistä on tarttunut viruksia tai ne on tallennettu ohjelmilla, joita ei enää ole käytössä. Tekstit ovat yksinkertaisesti kadonneet, mutten enää voi muistaa kaikkea, mitä olen kirjoittanut enkä siksi myöskään osaa harmitella menetystäni. Olen pyrkinyt kehittämään arkistointijärjestelmääni, mutta totean itsekseni, että vaikka tallentaisin kaiken aikaa uudelleen ja uudelleen kirjoituksiani, päätyisin ennemmin tai myöhemmin sekasotkuun. CD- ja kovalevyt, ohjelmistot ja tiedonsiirtojärjestelmät eivät ole ikuisia, bitit (joista tieto muodostuu) eivät ole mitään konkreettista, vaan nollien ja ykkösten sarjoja.

Erilaiset järjestelmät, joita me niin kovasti vaikutamme tarvitsevan, tekee meistä lopulta pelokkaita. Jos yhtäkkiä liikennevalojärjestelmä olisikin summittainen, punainen olisi päässä kaksi sekuntia, jonka jälkeen vihreä seitsemän sekuntia, sitten oranssi kymmenen sekuntia ja sen jälkeen vihreä sekunnin... Miten se vaikuttaisi liikenteeseen? Mitä, jos ihmisiä ei eräänä päivänä häiritsisi se, että autoja on pysäköity keskelle tietä - voihan ne autot aina kiertää. Seuraisiko siitä maailmanloppu? Jos kovalevyni pamahtaisivat ja tekstini yhtäkkiä katoaisivat kuin tuhka tuuleen, olisiko se minun loppuni? Olen itseasiassa menettänyt arvaamattoman paljon tekstiä, eikä se ole lopulta ollut valtava menetys. Uutta tekstiä syntyy niin kauan kuin kirjoitan.

Niin me elämme ja vaadimme järjestelmiä, koska pelkäämme epäjärjestystä, summittaisuutta, kontrollinmenetystä ja mikä pahinta jonkin meille tärkeän menettämistä, kuten työpaikkojemme. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, etteikö ihmiskunta tulisi toimeen ilman pitkälle vietyjä, teknologiaan pohjautuvia järjestelmiä. Elämä olisi toki hyvin erilaista, muttei välttämättä kovinkaan paljoa kummempaa. Olisihan meillä ainakin mahdollisuus keskustella pikemmin kasvokkain kuin monitorien ja luurien välityksellä. Mikä luonnollisesti sekin voi olla niin kivaa, ettemme lopulta osaa tulla toimeen ilman niitä. En minäkään osaa.