Arkisessa elämässä ahdistus tulee vastaan hyvin nopeasti, tiedostamatta ja usein myös tunnistamatta. Jos pidetään lähtökohtana ihmisen vapautta valita ja oikeutta koskemattomuuteen, kaikkinainen ihmisen valinnanvapauteen ja koskemattomuuteen liittyvä voi aiheuttaa ahdistusta. Tämä siitä syystä, että oletusarvoisesti voidaan ajatella pienen lapsenkin tietävän, mikä on hänelle hyväksi ja mitä hän tarvitsee. Jos isä tai äiti kurittaa häntä, se käy vakavaan ristiriitaan lapsen tarpeiden ja autonomian kanssa. Kuritukseenkin tottuu, mutta ahdistus(trauma) on tullut jäädäkseen.

Ihmisen käyttäytyminen on usein hyvin ritualisoitunutta. Rituaalilla tarkoitan ja voidaan tarkoittaa kaikkea arkipäiväistä toimintaa, joka toistuu aamusta, päivästä, illasta, viikonlopusta toiseen tai vaikka vain puolivuosittain. Ritualisoitunut käyttäytyminen ei ole niin tyypillistä lapselle, joka etsii rajojaan, kokeilee ja oivaltaa. Sen sijaan aikuisen ihmisen käyttäytyminen on hyvinkin rutinoitunutta, jopa niinä hetkinä, kun ihminen pyrkii rikkomaan tai koettelemaan rajojaan. Tällöin vain rituaali itsessään muuttuu luonteeltaan toisenlaiseksi. Esimerkiksi benjihyppy, sukellus narun jatkona tuntemattomaan on alkujaan uskonnollinen rituaali, jonka tarkoituksena on ollut koetella ihmisen (miehen) luonteen lujuutta. Se on ollut kerran elämässä suoritettava rituaali, jossa miehistä on tehty miehiä.

Rajojaan koettelevat ihmiset haluavat rikkoa normin. Normien rikkominen on itsessään lapselle tyypillistä, mutta aikuisen mieli yleensä etsii rajojaan sellaisesta toiminnasta, jota vanhemmat yleensä parahtaisivat, jos lapset alkaisivat etsimään vastaavalla tavalla. Mutta mitä eroa lopulta on sillä, mitä lapsi tai aikuinen tekee? Niin lapsi kuin aikuinen on autonomiansa ja vapautensa tarvitsevia ihmisiä. Aikuiset vaan on kasvatettu muiden aikuisten toimesta, ja heidät kasvattaneet vanhemmat ovat yleensä onnistuneet tavalla tai toisella loukkaamaan lapsensa autonomiaa ja vapautta. Ainoa järkevä vaihtoehto tällöin on sopeutua vanhempien (ts. aikuisten) maailmaan ja sen normeihin. Näin omaksi kertaluontoiseksi rituaalikseen (verrattuna benjihyppyyn, esinahan poistoon, rituaaliseen taisteluun karhu-shamaanin kanssa jne.) voi nähdä esimerkiksi ensimmäisen humalan, poikuuden tai neitsyyden menettämisen, auton hankinnan, koulusta valmistumisen ja asunnon oston.

Näiden rituaalien ja myöhemmin rutiinien luonnetta suhteessa ihmisen autonomiaan ja valinnanvapauteen voidaan testata. Mitä jos ihminen ei saisi tehdä, mitä haluaa? Millaisia tunteita ihmisessä heräisi? Jos jokaisessa tilanteessa, jossa ihminen olisi aikeissa tehdä kerrankin jotakin omasta mielestään tärkeää tai poikkeavaa, kenties aivan ensimmäistä kertaa tai kun hän olisi suorittamaisillaan rutiininomaisia aamuaskareitaan häntä estettäisiin? Toivotun tai halutun (autonomisen) toiminnan estäminen aiheuttaa ristiriitatilanteen, jota pienen lapsen kohdalla kutsuin (ahdistus)traumaksi.

Traumoittava lähimmäisenrakkaus

Ihmiset eivät pidä traumoista. He eivät pidä siitä, että heidän vapauteensa puututaan. Tästä syystä harva ihminen lopettaa yhtäkään itsetuhoista käyttäytymismallia, kun psykiatri, pappi tai raittiusasiamies tulee puheille. Ihmisen on saatava pitää kiinni persoonallisista rituaaleistaan, hänen on saatava toimia haluamallaan tavalla, vaikka se johtaisi ihmisen ennenaikaiseen kuolemaan. Yksikään alkoholisti tai nisti ei ole parantunut, vaikka heitä olisi kuinka koetettu taivuttaa lopettamaan käyttö.

Varsinkin läheiset ihmiset saattavat usein toivoa, että heidän omaisensa lopettaisivat tietynlaisen toimintatavan. On rankkaa katsella alkoholisoituneita vanhempia, jotka ovat päivästä toiseen sekaisin, päivän päätteeksi riitelevät tai harrastavan avoimen vilpittömästi lastensa edessä sitä, mihin luontoäiti on miehen ja naisen tarkoittanut. Kukaan harvemmin kysyy lapsilta, haluavatko he nähdä tai tietää kaikkea, mitä he pienestä pitäen joutuvat näkemään tai kuulemaan. Sen sijaan aikuiset ihmiset saattaisivat hyvinkin jo kertoa mielipiteensä. Puhtaasti myötätunnosta lapsia kohtaan monet aikuiset voisivat pyytää alkoholisoitunutta paria miettimään hieman lapsiaan. Otaksun, että tällaisella kommentilla voi olla hyvin moninaisia vaikutuksia. Moniko vanhempi tuossa tilassa lopulta päätyisi ajattelemaan käyttäytymistään? Uskaltaisin väittää, että hyvin harva.

Inhimillisessä elämässä on kuitenkin se jännä puoli, että edelläkuvatussa tilanteessa lapsi imee itseensä tilanteen viestittämiä arvoja ja asenteita. He eivät osaa välttämättä kyseenalaistaa vanhempiensa toimintaa, vaan se on juuri niin luonnollista ja normaalia kuin yleensä vanhempien toiminta perheissä on. Tilanne kääntyykin helposti päälaelleen. Ulkopuolinen aikuinen, joka pyytäisi vanhempia ajattelemaan lapsia, ei välttämättä saisi sen enempää lämmintä vastaanottoa vanhemmilta kuin lapsilta. Ihmisillä kun on vapautensa myös (ahdistus)traumoittua.

Rituaalinen elämäni

Elämäni seuraa tätä samaa rataa. Rakastin vanhempiani, mutta tiedän heidän toimineen ja valinneen monissa elämäntilanteissa väärin. Heidän syyttämisensä on kuitenkin täysin turhaa, sillä äitini saattaisi ottaa syytteet liian tosissaan ja isäni on kuollut. Jos heitä olisikin pyydetty toimimaan joissakin tilanteissa toisin, lopputulos jäisi puhtaasti spekuloinnin varaan. Todennäköistä kuitenkin on, että vanhempieni käyttäytymisen pehmentyminen tai radikaali muutos olisi vaikuttanut myös minun elämääni. Tällä hetkellä siis en olisi aivan sellainen ihminen kuin olen juuri nyt. Kenties olisin kokemuksia köyhempi tai moni asia inhimillisessä elämässä olisi jäänyt oivaltamatta.

Oma pieni lukunsa on siinä, että vanhempani olivat kiistatta juuri ne ihmiset minun elämässäni, joihin minun oli sijoitettava tunnepääomaani ja luottamustani. Heidän toimintaansa tai käyttäytymiseensä puuttumisella olisi ollut käytännön seurauksia myös minun elämääni. Yhtenä hetkenä olisin saattanut hyvinkin esimerkiksi voinut olla jyrkästi ulkopuolisen sanomisia vastaan siinä, että vanhempieni tulisi oman ja minun hyvinvointini vuoksi erota. Minä kun halusin isäni ja äitini olevan yhdessä, ainakin jossakin määrin. Seuraavana hetkenä  saatoin kuitenkin itse oivaltaa saman ja allekirjoittaa tuon väitteen. Kenties olisikin ollut parempi, että he olisivat eronneet huomattavasti aiemmin kuin lopulta erosivat.

Tähän samaan kuvioon liittyy paljon muuta. Pienenä lapsena, kykenemättömänä käsittelemään kaikkea kokemaani ja näkemääni, jäivät lukuisat (ahdistus)traumat käsittelemättä. Aloittelin omia rituaalejani, joista osa kehittyi myöhemmällä iällä rutiineiksi. Olin jo varhaisella iällä kuullut sanat ”trauma” ja osasin lopulta liittää sen myös synnyinkaupunkiini ja kokemuksiini siellä. Nimitin kotikaupunkiani Traumavilleksi, koska se pitkälti kuvasi, mitä tuo kaupunki minulle merkitsi. Traumoja. Sen sijaan ahdistuksesta en tiennyt. Olin kehittänyt niin hyviä rutiineja itselleni, etten ehtinyt, kyennyt tai ymmärtänyt käsitellä ainoatakaan niistä tunnesolmuista, joita kaikki lapsuudessani ja nuoruudessani kokemani oli aiheuttanut.

Rituaaleista on moneksi

Kun vihdoin ahdistus asettui sanana trauman rinnalle, erilaiset kokemukset ja niiden seuraukset alkoivat vyöryä päälleni. Näin ikään kuin puhtaalla pöydällä, miten elämässäni eri tilanteet olivat johtaneet aina uuteen rituaalisen käyttäytymisen muotoon. Jotkut näistä rituaaleista muodostuivat hallitseviksi rutiineiksi, jotka täyttivät tietyn paikan tunne-elämässäni eli käytännössä vaimensivat ahdistustani, ja sulkivat pois mielestäni mahdollisuuden tuntea, mitä aloin vasta yhtäkkisesti avoeron myötä tuntea.

Olen ollut nyt vuosia tietoinen ahdistuksestani ja rituaalisesta käyttäytymisestäni. Saatan joinakin päivinä ikään kuin huomaamattani unohtaa suorittaa rituaalejani, mutta ennen pitkää tunnepuolinen paine kasvaa. Tarpeeni vaimentaa kasvava tai yltyvä ahdistuksen aalto on pakottava. Niin kauan kuin omia rutiinejaan suorittaa normaaliin tapaan, tuota aaltoa ei edes huomaa. Ilmaisen asian suorasanaisemmin ja esimerkin kera, joka voi olla tuttu monille.

Minulla on tuttuja, joiden olemassaolosta tiedän ja he elävät omaa elämäänsä, missä ikinä elävät. Joidenkin kanssa olen yhteydessä enemmän, toisten kanssa vähemmän. Ihmiset, jotka ovat minuun yhteydessä tai minä olen heihin yhteydessä enemmän tai vähemmän säännöllisesti, kuuluvat eräällä tavalla rutinoituneeseen elämänpiiriini. Mitä useammin olen jonkun ihmisen kanssa yhteydessä, sitä nopeammin alan tunnepohjaisesti reagoida, jos en kuulekaan kyseisestä henkilöstä. Jotkut reagoivat tähän nopeammin ja alkavat miettiä, onkohan tuttavalle tapahtunut jotakin. Epätietoisuuden (-varmuuden) laukaisema ahdistus yllättää ja se on vaimennettava. Tuttavalle on soitettava, hänen ovelleen on mentävä, jotakin on tehtävä. Jos soitto ja kyläily eivät tuota tulosta, ahdistus kasvaa entisestään. Tarvitaan muita toimintamalleja. Seuraava tiedetty rituaali voisi olla sairaalaan tai poliisille soittaminen. Epätietoisuus on vaiennettava, mahdollinen (ahdistus)trauma vältettävä. Selkeyden saamiseksi omaan elämäämme, me tarvitsemme omia rituaalejamme ja rutiinejamme. Ja tarvitsemme niitä kyseenalaistamatta.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että me emme voi tietää onko mitään tapahtunut. Käyttäytymisemme voi tietyissä tilanteissa karata tiedostamattamme käsistämme ja lyödä yli.  Näin esimerkiksi tilanteessa, kun tuttava on aloittanut yötyön ja hän haluaa nukkua kaikki ne ajat, jolloin yleensä olemme olleet yhteydessä. Hän on syystä tai toisesta vain unohtanut ilmoittaa. Mutta selvyyden saamiseksi tilanteeseen, olemme jo ehtineet ilmoittaa poliisille tuttavamme katoamisesta. Kiitos ja näkemiin.