Valkoihoisen kulttuurin nomadismi on hienosti taltioitu useisiin 1900-luvun alun elokuviin. Siinä missä alkuperäiskansayhteisöt ovat matkanneet parempien laidunten tai ruoan perässä, länsimainen ihminen on lähtenyt tavoittelemaan maailmalta muutakin kuin ruokaa. Itseasiassa usein he olisivat tulleet hyvin toimeen kotimaassaankin, ainakin mitä ruokaan tulee, mutta heitä on vetänyt puoleensa juuri nuo nomadit, joita he eivät alkuunkaan ymmärrä.

Elokuvassa King Salomon's Mines vuodelta 1937 (ohjaaja Robert Stevenson) kuvataan länsimaalaisten matkaa Afrikassa. Heitä vetää puoleensa Kuningas Solomonin aarre ja heillä on mukanaan kartta, johon on merkitty aarteen ja kaivosten oletettu sijainti. Matkalla he joutuvat yllätyksekseen tekemisiin afrikkalaisen heimoyhteisön kanssa. Yhteisössä kaikilla miehillä on valkoinen hörhelöasuste ja heidän päälliköllään on vielä vastaava hörhelö päässään. He puhuvat käsittämätöntä kieltä ja heidän päällikkönsä on sadistinen tyranni, joka orjuuttaa palvelijaansa ja kiitokseksi potkii tätä. Elokuvan lopussa länsimaalaisten matkassa ollut mustaihoinen ottaa heimojohtajan paikan - siksikö, että hän on tullut paikalle valkoisten seurassa ja puhuu englantia, joka on paljon ymmärrettävämpi kieli kuin täkäläinen älämölö? Lisäksi elokuvan sankari Allan Quartermain keskeyttää leikin, jossa kylän parantaja valitsee kyläläisten keskuudesta ja sen ulkopuolelta ihmisiä, jotka tökitään keihäillä kuoliaaksi. Tämä sadistinen leikki osoittautuu ylivoimaiseksi Quartermainille, joka kertoo pilvissä olevasta ukosta, joka rankaisee kyläläisten pahat teot. Näin saadaan sekaan sotkettua vielä heimolaisten jumalia suuremman Jumalan viha.

Elokuva  perustuu H. Rider Haggardin romaaniin, joka julkaistiin vuonna 1985 eli lähes 50 vuotta ennen elokuvan valmistumista. Valkoisen miehen mielikuvitus on lentänyt villisti ja ilmeisesti amerikkalaiselle yleisölle tarkoitetussa elokuvassa, afrikkalaisten rooli, heidän kielensä ja kulttuurinsa on jätetty täysin sivurooliin. Nähtäväksi on nostettu vain heidän kulttuurinsa käsittämättömyys ja heidän julmuutensa. Tuhon tiellä olevat heimot on siis pelastettava, heille on kerrottava, vaikka Quartermainin suusta, että Jumala katselee heitä ja rankaisee väärintekijöitä. Näin itseasiassa tullaan vahvistaneeksi länsimaiselle katsojalle lukuisia sellaisia instituutioita, joista kolonialistinen oravanpyörä on alunperinkin saatu kehitettyä: länsimaalaisten on matkattava maailman ääriin sivistämään noita eksoottisia, mutta käsittämättömiä kansoja.

Kolonialismin aika on toki jo historiaa, mutta länsimaalaisen ihminen kaipaa edelleen muuallekin kuin läheiselle ruispellolle. Kaukana näyttävät olevan nekin ajat, kun itseasiassa vapaus tarkoitti ajanviettämistä pellolla, metsässä, joella tai järvellä. Nyt vapauteen liittyy ajatus siitä, että jos on rahaa matkustaa tai tehdä mitä ikinä mielii, niin kyllä ihmisellä silloin on siihen oikeus (käyttää rahansa niin kuin parhaaksi katsoo). Tämä vastaavanlainen asenne vain on levittäytymässä ympäri maailmaa yhtä tehokkaasti kuin ajatus siitä ukosta taivaankannella valvomassa ja tuomitsemassa.

Edgar Rice Burroughsin Tarzan-sarja on kuulunut huomattavasti useamman lapsen ja teini-ikäisen lukemistoon nuorempana. Onhan sarjasta tehty myös sarjakuvaa, jota mm. itse nuorempana keräilin. Johnny Weissmuller lienee taas Tarzania esittäneistä henkilöistä tunnetuin ja usein häntä pidetään ainoana oikeana. Hän teki elokuvadebyyttinsä Tarzanina vuonna 1932, kun W.S. Van Dyke ohjasi elokuvan Tarzan the Ape Man (suomeksi Tarzan - aarniometsän valtias).

Elokuva lähtee liikkeelle jälleen valkoihoisista Afrikassa. Nuori Jane on saapunut Afrikkaan ja tapaa isänsä. Afrikkalaiset esitellään jälleen juhlapuvuissaan, juhlimassa ja mokeltamassa outoa kieltä. He ovat ikään kuin koriste-esineitä, joita sitten Jane, hänen isänsä ja ryhmään kuuluva Harry katselevat, arvioivat. Kun ryhmä lähtee liikkeelle, he kiipeävät vuorta ja tulevat kapealle kaistaleelle, jolta yksi mustista orjista putoaa. Harry, kuten kunnon valkoihoisen kansalaisen kuuluukin, on huolissaan. Hän kysyy: "Mitä oli selkärepussa", johon isä-James vastaa: "Lääkkeitä." Kumpikaan ei huomioi millään tavalla, että repun mukana putosi ihminen. Huomiota herättää myös se seikka, että valkoihoiset varovaisina maailmankansalaisina ovat sitoneet toisensa köysiin putoamisvaaran edessä. Mustaihoisilla ei vastaavia köysiä ole. Jos mustaihoinen on pudotakseen kalliolta, niin pudotkoon, mutta harmi, että mukana menee aina jotakin muutakin...

Kolonialistinen ja valkoisen Jumalan idea on nähtävissä itsessään Tarzanin hahmossa. Viidakon valtias ei suinkaan ole mustaihoinen, kuten se ehkä King Solomon's Mines-elokuvassa (ja tarinassa on). Sen sijaan Tarzan on valkoihoinen, jonka rooliin on valittu - useammin kuin kerran - urheilusankari. Tässä tapauksessa viisinkertainen olympiauimari Johnny Weissmuller. Hänen kuninkaallisuutensa ja sankarillisuutensa ei ole pelkästään elokuvallista, vaan hän kuuluu yhdysvaltalaiseen eliittiin, joka kansallisena sankarihahmona kohoaa jopa ylemmyydentuntoisen länsimaisen retkikunnan yläpuolelle.

Mustaihoiset ovat kautta linjan sivuroolissa. Heidän kuolemansa ei tunnu hätkähdyttävän ketään, edes mustia itseää. Heidät kuvataan täysin tunteettomina: vaikka kaveri/ystävä/isä/äiti kupsahtaisi viereltä pois, niin työ jatkuu kenties ruoskaa heiluttaen eli siinä roolissa, mihin valkoiset heidät on asettaneet? Mustaihoiset kelpaavat krokotiilinruoaksi, raskaisen kantamusten kantajiksi, soutajiksi, oppaiksi, aseiden pitäjiksi (eivät ampujiksi) jne.

Kuva Afrikasta 1930-luvulla on vain hieman yli 70 vuoden päässä. Se kuuluu ajallisesti samaan aika kauteen natsi-Saksan kanssa, jota vielä muistellaan. Kolonialistisia asenteita sen sijaan ei pahemmin muistella eikä niitä oikein kyetä tunnistamaankaan. Natsit sen sijaan tunnistetaan hakaristeistä, juutalaisvihasta, Richard Wagnerin diggailusta ja ajellusta päästä. Mistä kolonialistisen asenteen sitten voisi tunnistaa? Ehkei kyse kuitenkaan enää ole vain rasistisista vitseistä ja siitä, että mustaihoisten ajatellaan kelpaavan vain krokotiilinruoaksi? Eihän se eroaisi kovinkaan paljoa natsien ajattelutavasta? Mikä sitten on merkki elävästä kolonialismista, jos natsit ovat edelleen noin selkeästi tunnistettavissa?

Nähdäkseni kolonialismia on lähestyttävä siitä näkökulmasta, että valloittajan ainoa tavoite on löytää aarre, mikä ikinä se on eli hän käyttää hyväkseen toisessa maassa olevia, saadakseen sen, mitä hän haluaa, mitä ikinä se on. Lisäksi kolonialistiseen ajattelutapaan näyttää selvästi liittyvän pyrkimys siihen, että kaikkien toisessa maassa olevien tulisi olla ainakin joiltakin osin samanlaisia kuin valloittaja itse. Valloitettujen on uskottava samaan Jumalaan tai puhuttava ainakin samaa kieltä. Valloittaja ei halua siis valloitetun puhuvan äidinkieltään, vaan juuri sitä kieltä, joka valloittajalle sopii. Kun valloittaminen on jo tapahtunut, eivät valloitetut itsekään välttämättä tiedä olevansa valloitettuja ja valloittajien jälkeläiset puolestaan pitävät sitä itsestäänselvänä, että tokihan esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa kaikki puhuvat espanjaa tai portugalia ja Afrikassa he puhuvat saksaa, englantia, ranskaa ja flaamia.

Koko kolonialistisen kehän mahdollistaa se, että ihmiset eivät enää liiku jalan (hevosinkin matka kului joutuisammin ja mahdollisti maailman valtaamisen, vrt. Aleksanteri Suuri ja Tsingis-Khan). Mitä vaivattomammin matkailu on sujunut sitä varmemmin ihminen on maailmaa vallannut. Ja näin tehdään edelleen, vaikka on toki lentokoneilusta ja laivastelusta ollut jotakin hyötyä myös heille, kaukaisten maiden asukkaille.