Tunteiden ollessa pinnalla ja tasaantumaan päin, palaan vielä yhteen tällä hetkellä itselleni mielenkiintoiseen kokemukseen. Kohtasin saman ilmiön jo eroni aikoihin, noin viisi vuotta sitten. Jäätyäni omiin oloihini kuuntelin massiivisen paljon musiikkia ja havahduin vasta kuukausin jälkeen, että olin koko parin kuukauden ajan kuunnellut lähinnä industrial metallia tai jotakin muuta raskaspoljentoista musiikkia. Se oli selvästi auttanut oman aikansa ja saanut minut unohtamaan pienet tai isommatkin kivut. Musiikki oli toiminut eräänlaisena kipulääkityksenä.

Kuuntelen edelleen musiikkia, mutta tänä päivänä huomattavasti, ellei jopa radikaalisti monipuolisemmin. Nyt huomaan kaiken raskaan musiikin aiheuttavan rauhattomuutta. Se toimii ikään kuin eri tahdissa sydämeni kanssa. Vaikka yleisesti ottaen pidän musiikista, myös raskaasta, se vain tuntuu jotenkin "mättävän" eri tahtiin ja minulle tulee rauhaton olo. Haen kipupistettä ja tunnustelen millaisia tuntemuksia tietynlainen musiikki saa aikaan.

Kuuntelen Volbeatin viimeisintä levyä ja sen jykevää äänimaailmaa. Musiikki on taattua Volbeatia, joka ei anna hetkenkään rauhaan. Alkaa ärsyttää. Se jättää lopulta kylmäksi, vaikka se samalla pyrkii olemaan iloista metallia. Tässä tilanteessa se ei vain toimi. Sydän hakkaa tyystin väärään tahtiin.

Kuuntelen Hans Zimmerin säveltämää musiikki elokuvaan Sherlock Holmes. Hiljaiset hetket ovat makoisimpia. Kovatempoinen mustalaismusiikki vaikuttaa painostavalta. Se hönkii niskaan kuin kiimainen uroshärkä. Raskassoutuinen poljento ei suoranaisesti tunnu hyvältä ja hitaat, matalat sointikuviot tuntuvat painostavilta. Siitä huolimatta tämä tuntuu paikoin paremmalta kuin edellinen rockabilly-metalli.

Siirryn kuuntelemaan Faithlessin uutta levyä. Iloiset syntetisaattoriäänet ja vaihteleva rytmi saa jalan hakkaamaan. Ei liikaa bassoa, joka yrittäisi saavuttaa sydämenlyöntien tahtia. Tämä saa selvästi olon hieman kevyemmäksi. Tämän kuuntelua voisi jatkaa ainakin johonkin pisteeseen asti. Tähän mennessä parasta on tehnyt se, että rytmi vaihtelee ja musiikin maisemaa hallitsee pikemmin korkeat (diskantti)ääneet kuin matalat (basso)äänet.

Siirryn Jenni Vartiaisen uuden levyn ääreen. Jennin lauluääni on naiseksi pehmeä, mutta matala. Hänen äänensä ei tunnu hyvältä ja musiikkia hallitsee kahtalaiset äänet. Suomalaiselle musiikille tyypillisesti mollit ovat läsnä ja sitä seuraa jonkinasteinen lamaannus. Raskassoutuisuus on Vartiaisen musiikissa toisella tavalla läsnä kuin aiemmissa raskaissa sävelmissä.

Kokeilen huumorimusiikkia ja viritän päälle Jope Ruonansuun uuden levyn. Jo ensimmäiset sävelet alkavat ärsyttää pikemmin kuin huvittaa. Huumori ei maistu oikealta. Ehkä vika on myös siinä, että biisiksi on valikoitunut itselle kaukainen aihe: tipaton tammikuu. En kylläkään osaa sanoa, onko kieli tai aihe se todellinen tekijä tässä musiikissa. Voi olla, että yksinkertaisesti kotimainen iskelmä toisteisuutensa ja rasittavuutensa vuoksi saa lähinnä sykkeen kohoamaan. Se ei käy samaan tahtiin sydämeni tahtiin, vaan pyrkii saamaan sen omalla aaltopituudelleen.

Pistetään päälle sitten kotimaista räppiä. Juan Muteniacin ääni ja asenne saattavat kolahtaa joillekin. Kenties tähän musiikkin pitäisikin ottaa asenne, jotta tämä voisi mennä läpi. Kädet tekevät liikkeitä eteenpäin ja henkiset housunlahkeet levenevät vähintään kolmellakymmenellä sentillä. Silti toivottua efektiä ei ole. Äänimaisema on levoton ja toisteinen. Tilanne ei muutu juurikaan, kun pistää Lil Waynen englanninkielisen rallin soimaan. Korkeat diskanttiäänet kulkevat käsi kädessä bassojen kanssa, mutta äänimatto taustalla kuulostaa rasittavalta. Sydän alkaa tuntua jo tässä vaiheessa jokseenkin turralta. Mieltä tämä sekametelisoppa ei kuitenkaan saa yhtään rauhallisemmaksi. Menettelisi ehkä paremmin silloin, kun ottaisi sen vain taustahälynä.

Siirryn seuraavaksi jazzin pariin, Sonny Rollinsiin. Rauhoittavat ja pehmeät äänet miellyttävät. Vaikka bassot luovat tahdin, se on niin hidas, että se pistäisi pikemmin uneen kuin saisi aikaan rauhattomuutta. Toisaalta, kun biisi vaihtuu ja saksofonin soitanta muuttuu levottomammaksi, rytmit hakeutuvat täysin eri taajuudelle sydämen kanssa. Musiikista tulee painostavaa ja se tuntuu kuin rodearatsastajan nytkähtelevä ja potkiva kulku rodeoareenalla. Rauhoittavaa? Ei.

Päätän kokeilla vielä kahta eri genreä. Molemmat rauhallisemmasta päästä, sillä ne selvästi miellyttävät eniten. Koetan ensin klassista ja sen jälkeen utuisempaa elektroa. Aloitan Vivaldin Neljästä vuodenajasta. Viulut eivät ole koskaan miellyttäneet suuremmin korvaani. Musiikki on rauhallista, mutta jokin siinä on pielessä, jos yritän sovittaa sitä tunnetilaani. Jotakin raskasta on tässäkin, vaikka viuluista tuskin edes saa irti niin bassovoittoista sointia, että se mieltä saisi matalaksi. Musiikkina se tuntuu autiolta torilta, johon ihminen on heitetty oman onnensa nojaan. Kenties sateeseen seisomaan. Tämä tuntuu kliiniseltä ja kylmältä. Jos tavoitteena olisi olotilan parantaminen, tämä tuskin on askel parempaan suuntaan.

Viimeiseksi pistän soimaan Morcheeban Blood Like Lemonaden. Biisi on itselleni tuttu. Siinä on rauhallinen tempo ja laulajan ääni on rauhallinen. Siinä on sävyjä niin korkealta kuin matalalta. Se ei käy jyrkästi ristiriitaan sydämen sykkeen kanssa. Lauluääni on samettinen kuin Rollinsin saksofonin soitanta ensimmäiseksi kuuntelemassani sävelmässä. Tämän tahdissa voisi nukkua ja rauhoittua ilman ristiriitaisia tai repiviä tunteita. Se ei petä alleen muita tunteita, vaan antaa niille ilmaa ja aikaa tyyntyä.

Encorena pistän soimaan jonkin biisin, jota käytin tunteideni rauhoittajaksi viisi vuotta sitten. Kokeilen nopealla kelauksella kolmea tuolloin runsaasti kuuntelemaani orkesteria: Rammsteinia, Marilyn Mansonia ja In Flamesia.

Rammsteinin Mann Gegen Mann on tuttu biisi, jonka olen kuullut monia kertoja. Kitarat murisevat kohtuullisen matalalla. Lauluääni ei ole häiritsevä eikä hallitseva. Mutta erityisen rauhoittavaksi musiikkia ei voi millään muotoa pitää. Vaikka matalat äänet ovat hallitsevia, äänipeitto ei suuremmin häiritse. Tähän voisi tyynesti vain tottua ja kuunnella lisää.

Marilyn Mansonin Disposable Teens on tanssittavaa industrial metallia. Se hyödyntää samoja elementtejä kuin Rammstein kitaroinnissa. Päällimäisenä tulevat rytmi, jossa kitara tukee rumpuja. Marilyn Mansonin ääni pikemmin diskanttinen kuin basso, karjuntaosuudet menevät vanhasta tottumuksesta. Edelleen rauhoittavaksi tätä on vaikea mieltää, mutta se ei myöskään tuttuutensa vuoksi häiritse. Tämä on genrenä samaa kuin Rammstein ja toisteisuus syntyy pikemmin siitä, ettei vaihtelua juurikaan ole. Sen voisi alkaa rasittaa moneen kertaan ja jatkuvasti kuunneltuna.

In Flamesin Dead End oli yhteen aikaan yksi suosikkibiiseistäni. Sen voisi ajatella olevan jonkinlainen teemakappale erolleni ja siitä selviytymiselleni. Takova rytmi välittömästi alussa herättää levottomuutta. Basso, kitarat ja rummut tuntuvat kaikki hakkaavan eri tahtia, kunnes väliosan myötä Lisa Miskovskyn heleä ääni nousee äänimassasta. Miskovskyn ääni tuntuu rauhoittavan, mutta äänipeitto jatkuu välittömästi hänen lyhyen lauluosuutensa jälkeen. Tämä takoo menemään niin rauhattomasti ja kiukkuisesti, että tätä voisi verrata osaltaan Juan Muteniacin asenteelliseen rap-biisiin. Tämän biisin välittämä asenne vain on tyystin erilainen. Siihen liittyvät mustat vaatteet, niitit ja nyrkkirauta. Tällä menolla hajotetaan seinä, mutta hajonneen seinän alle peitetään koko joukko tunteita.

Subjektiivinen tunne tuntuu vaihtelevan hyvinkin jyrkästi eri musiikinlajeista toiseen hypätessä. Kenties muut kappaleet olisivat tuottaneet erilaisia tuntemuksia, mutta nopealla kelauksella parhaalta on tuntunut Sonny Rollinsin rauhallinen ja rauhoittava soitanta. Soiton kuluessa on aikaa miettiä ja juuri tuo aika, antaa tilaa myös hengittää rauhallisemmin. Se ei tuota ristiriitaisia tuntemuksia tai saa aikaan levotonta oloa, kuten monet muut musiikin tyylilajit tai kuuntelemani toisteiset kappaleet. Smooth jazzin polveilevuus tuottaa jonkinlaisen tyydytyksen tai ainakin rauhan.