Olen joutunut monissa eri yhteyksissä miettimään huumorintajun ja toisaalta vakavuuden eroja. Tekstini voivat olla rankkoja lukea, muttei se tarkoita, että miettisin jatkuvasti esimerkiksi alkoholismin aiheuttamia tuhoja, ympäristökatastrofeja tai uskontojen aiheuttamaa pahoinvointia maailmassa. Pelkästään noita asioita ajattelemalla en pääsisi paljoakaan eteenpäin edes noissa aiheissa, koska uusien asioiden löytäminen ja oivaltaminen vaatii kykyä ottaa etäisyyttä. Toki joskus keskittyessäni liikaa johonkin tiettyyn asiaan saatan joutua liian syvälle aiheeseen ja alan kiertää kehää. Siinä lienee muidenkin ihmisten ongelma kuin minun.

Huumorintaju kuitenkin pitää minut jollain tavalla menossa ja järjissäni. Toisaalta taas erilaiset elämänkokemukset muokkaavat huumorintajuakin ja osalta "pilkekin" saattaa mennä ohi, koska mitään vertailukohtaa ei ole. On vastaan tullut niitäkin ihmisiä, joille on oikeastaan aikalailla sama, millaista vitsiä vääntää kun ottavat senkin tosissaan. Meitä on moneen junaan ei vain huumorintajussamme vaan myös vastaanottokyvyssämme. Toisaalta onko todellista huumorintajua siinäkään tapauksessa kun kaiken päämäärä on ihmisen viihdytys, hauskanpito ja kaikkien asioiden muuttaminen isoksi vitsiksi? Lienee tarpeellista muistaa, että huumori ja vakavat aiheet eivät sulje toisiaan pois. Kuolemasta on kirjoitettu lukuisia vitsejä, samoin uskonnoista, mutta itseäni on suoranaisesti häirinnyt sekin trendi, joka on iskostunut mm. suomalaisiin elokuviin. Elokuvissa Pahat pojat ja Matti on aineksia hyvinkin traagisiin sivujuonteisiin ja asioiden käsittelyyn hieman perusteellisemmin, mikä johti mihin, mutta lopulta molemmat elokuvat voidaan luokitella, jos ei toimintakomedioiksi niin komediallisiksi. Molemmissa tapauksissa vakava aihe jää löysäksi sivujuonteeksi ja elokuvan tarkoitus on saada katsojat viihtymään.

Toki viihtyminen on tärkeää, muttei sen tarvitsisi aina sulkea pois elämän nurjien puolten käsittelyä. Toisenlaisena esimerkkinä elokuvamaailmasta voidaan mainita Lars Von Trierin ohjaama Dancer in the Dark, joka matkaa kaikenaikaa kohti traagista loppua. Katsojat viihtyvät, nauttivat hienoista musiikkijaksoista elokuvassa ja tulevat salista itkien. Oliko elokuva huono tai aihe liian raaka? Monet katsovat elokuvat vielä toisenkin kerran ja luultavasti se on kaupallisestikin netonnut enemmän kuin Pahat pojat ja Matti yhteensä. On aiheellista minunkin tekstieni kohdalla kysyä, missä kulkee kaupallisen kiinnostavuuden raja vakavissa aiheissa? Monia sittenkin toisten ihmisten kohtalot ja oivallukset kiinnostavat kun taas toista osaa ei kiinnosta, eivätkä he välttämättä ole henkisesti valmiita käsittelemään haudattuja, pelottavia, unohdettuja tunteita itsessään. Heidän tapauksessaan onkin helpompi nauraa ja lyödä vakavat aiheet leikiksi.

Minua itseäni viehättää sittenkin enemmän sellaiset illanvietot ja keskustelut, joissa sana on vapaa. Huumorille on aikansa ja aina ehtii nauraa tai viihtyä. Sen sijaan syvälle meneviä keskusteluja käydään lopulta huomattavasti harvemmin. Näissä keskusteluissa toki vaaditaan kanssakeskustelujoilta kykyä kuunnella ja vastata toisten esittämiin haasteisiin. Olen käynyt keskustelua useamman ihmisen kanssa ja joillakin se oma asia alkaa muodostua hiljalleen suuremmaksi ja suuremmaksi. Silloin minun on vaikea alkaa käydä keskustelua, koska minut käytännössä alistetaan kuuntelijan rooliin ja joudun puheenvuoron halutessani katkaisemaan toisen puheenvuoron. Minä kun en sittenkään ole ihminen, joka vaatisi itselleen puheenvuoroa tai ottaisin sen väkisin, vaan kuuntelen ja etsin sopivaa tilaisuutta kertoa oman mielipiteeni.

Toimivia keskusteluyhteyksiä on vaikea luoda. Joidenkin ihmisten kanssa se yhteys syntyy, mutta se toimii enemmän tai vähemmän jommankumman ehdoilla. Toisten kanssa taas yhteyttä on todella vaikea luoda. Oma lukunsa on sellaiset ihmiset, joiden kanssa on läheinen ja toisaalta etäinen, joilla on ehkä minusta ihmisenä toisenlainen mielikuva. Olin kuitenkin nuorempana pikemmin huumoriin ja leikkisyyteen nojaava kuin vakavista aiheista puhuja. Hyvin todennäköistä on, että sama pätee entisiin koulukavereihin, joiden kanssa aika on mennyt lähinnä pelikentillä ja höpöttäessä sekavia. Silti uskoisin, että monet elämääni tavalla tai toisella vaikuttaneet pystyisivät vakaviin keskusteluihin, se jopa saattaisi tuntua heistä hyvältä, mutta samaan aikaan sellaisen keskusteluyhteyden synnyttäminen saattaa olla vaikeaa.

Oma lukunsa huumorinkentässä ovat selvästi ne ihmiset, joiden on vaikea kuvitella elämää ilman alkoholia. Vaikka lausahdus "ilo ilman viinaa on teeskentelyä" saattaa monien mielestä olla pelkkä vitsi, niin joillekin ihmisille se on täyttä totta. Heidän on vaikea ymmärtää, miten kukaan voi elää ilman viinaa, miten kukaan voisi koskaan olla iloinen ja pitää hauskaa niin. Minun on melko vaikea päästä heidän tasolleen, mitä tulee huumoriin. Saatan hauskuuttaa heitä, mutta jossain vaiheessa raja tulee kuitenkin vastaan. Heille ei riitä pelkkä hauskuus ja toisaalta heidän kanssaan ei kykene keskustelemaan syvällisesti. Heidän kohdallaan ehkä olisi kaikkein toivottavinta, että he pysyisivät selvinä ja käsittelisivät joitain asioita itsessään. Sittenkin elämän mielekkyys löytyy jostain muualta kuin pullon pohjasta. Tätä totuutta pakoillessa pullosta saattaa tulla niin merkittävä osa heidän elämäänsä, ettei paluuta välttämättä ole.

Onkin hieman käsittämätöntä, että nykymaailmassa on monia tabuja, joista ei välitetä puhua. Alkoholismi, seksuaaliset häiriöt ja fanaattisuus kuuluvat asioihin, joita voidaan toki miettiä kunhan ne eivät käsittele ihmistä itseään. Sen sijaan on kaikinpuolin ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että ihmiset käyttäytyvät itsetuhoisesti. Itsehän he toki elämänsä valitsevat ja, jos heillä on hauskaa, niin mikäpä siinä. Valitettavasti vain hauskuudella on rajansa ja kun esimerkiksi alkoholinkäytössä tietty raja ylitetään, he eivät enää vaikuta valintoineen vain omaan elämäänsä, vaan myös lukuisten lähimmäistensä. Edelleen he haluavat vaieta ongelmansa, lähimmäiset saattavat vajota hiljaiseen hyväksyntään ja siinä sitä ollaan. Jonkun täytyy kohentaa ilmapiiriä huvittamalla ihmisiä erikoislaatuisella humoristintaidollaan. Vaikka se tekstieni vakavuuden perusteella saattaa kuulostaa melko etäiseltä, minä olen ollut hauskuuttaja. Nautin hymyilevistä ja nauravista kasvoista, tunsin olevani sitä kautta hyväksytty ja toisaalta tuntui siltä, että läheiseni viihtyivät. Vaan rajansa kaikella.

Näitä tekstejä kirjoittaessani huumorintaju on ollut koetuksella. Kun on keskittynyt käymään läpi vaikeita asioita siellä on lopulta hyvin vähän varaa huumoriin, ellei halua viihdyttää ihmisiä. Sitä minä en halua. Pääasiallinen tavoitteeni ja tarkoitukseni on saada ihmiset tuntemaan ja ajattelemaan. Huumori voisi olla ehkä kivuttomampi tapa, mutta kun en pahemmin kipulääkkeitäkään käytä niin viedään nämä tekstit loppuun kipuineen. Mojovat ablodit niille, jotka tekstejäni jaksavat lukea.