Olipa kerran planeetta. Se planeetta oli paljolti meidän tuntemamme Maa-planeetan kaltainen. Planeetta oli suuri elävä olio. Se ei kuitenkaan ollut tietoinen, vaan pikemmin se hengitti suomujensa alla ja se puski karvoitusta pintaan. Pitkän ajan kuluessa planeetan pinnalle ilmestyi pieniä, pienempiä ja isoja olentoja nauttimaan planeetan ja sitä ympäröivän kaasukehän mahdollistamasta elämästä. Eräs näistä olennoista oli erilainen kuin yksikään muu. Se kehitti itselleen kielen, joka mahdollisti olennolle tajunnan. Muut olennot eivät puhuneet kieltä, eivätkä siksi tiedostaneet ajatuksiaan, vaan toimivat pitkälti vaistonvaraisesti. Olento keksi kutsua planeetan karvoitusta metsäksi, planeetan suomuja mannerlaatoiksi ja planeetan sydäntä ytimeksi.

Tämä muista poikkeava olento eli pienissä ryhmissä. Kielen kehittyessä he eivät enää käyttäneet kolmea sanaa: ruoka, metsä ja vesi. Heille syntyi kaiken aikaa uusia ja uusia sanoja. Pitkän ajan kuluessa he keksivät osoittaa toisiaan ja puhua sinuista. Lisäksi heille syntyi sanoja, joita kutsumme kysymyssanoiksi. He rakastuivat kieleensä niin, että he synnyttivät uusia sanoja kaikenaikaa. Heidän uteliaisuutensa synnytti kysymyksen: "miksi me?" Kesti paljon kauemmin, että he keksivät puhua itsestään, hehän elivät kuitenkin ryhmässä ja heidän elämänsä riippui siitä.

He eivät ajatelleet, että kysymyksiin olisi aina vastaus. Heidän vajavainen kielensä ja tajuntansa eivät kyenneet silloin ymmärtämään kaikkeutta ja ei mitään. He eivät tienneet, että joihinkin asioihin on vastaus ja toisiin ei ole. Heidän kysymykseensä oli kuitenkin vastaus. "Miksi me olemme täällä?" He elivät keskellä planeetan karvoitusta ja elivät sen pienistä hilseolioista, joita me kutsumme hedelmiksi. Ne olivat eläviä olioita heille, tämä planeetta tuotti heille syötävää, se tuotti heille juotavaa ja se antoi heidän elää. He eivät tienneet, miten suuri tämä planeetta oli, he tunsivat vain oman elinalueensa, noin 50 neliökilometrin sisällä. Se oli heille maaginen ja mystinen alue, josta löytyi kaikki, mitä he tarvitsivat. Se maa oli heille koti. He kutsuivat sitä Ngayanguksi, meidän kodiksemme. Sen oli joku antanut heille ja se joku oli tämä planeetta, hengittävä olio nimeltään Baba.

He uskoivat Baban olevan luonteeltaan hyvä. Se ravitsi heidät, se antoi elää kodissaan rauhassa, mutta joskus tuli rajuja ilmoja. Joskus heidän satonsa tuhoutuivat jatkuvien sateiden vuoksi, joskus taas sen vuoksi, ettei satanut. Baba ei pitänyt heidän toimistaan, joten he alkoivat tanssia Baballe, he järjestivät sille juhlia ja rukoilivat sitä. Ja he tunsivat, miten Baba vastasi: seuraavana kesänä he saivat parhaan sadon miesmuistiin, he saivat kyllikseen hedelmiä, riistaa ja pähkinöitä. Se kesä oli täydellinen, Baba oli varmasti onnellinen.

Heidän ryhmäsääntönsä olivat tarkat. Heidän koko elämänsä riippui ryhmästä, joten kaikki ryhmää koskevat ilkeydet rangaistiin. Heidät karkoitettiin Ngayangusta ja he jäivät vaille Baban armoa. Eräs olennoista varasti eräältä perheeltä. Hänet vietiin kauas, sinne mihin yksikään olennoista ei ollut koskaan mennyt. Hänelle näytettiin suunta: "Kävele tuonne päin niin kauan, että aurinko laskee, yövy ja jatka matkaa samaan suuntaan, kunnes aurinko on noussut ja laskenut seitsemän kertaa." Ja, koska varastaja tiesi tehneensä väärin, hän tiesi pettäneensä ryhmänsä, hän käveli käsketyn matkan. Neljäntenä päivänä hän päätyi omituiseen paikkaan, jossa eli hieman enemmän hänenkaltaisiaan olentoja, jotka asuivat puusta, savesta ja kivestä rakennetuissa koloissa. Hän meni lähemmäs ja tämän ryhmän olennot tulivat katsomaan häntä. "Mikä tuo on?", he kyselivät. Varastaja ei ymmärtänyt heidän puhettaan. Mutta hiljalleen hän oppi.

Tässä kylässä ei puhuttu Ngayangusta ja Babasta. Täällä oli kuitenkin kysytty aikanaan samoja kysymyksiä. He eivät eläneet metsässä, vaan he elivät joenvarressa. Joessa vilisi kaloja ja he olivat keksineet erilaisia välineitä, joilla metsästivät niitä. Samoin he olivat keksineet, että he saattaisivat pysyä pinnalla kuin oksa tai lehti. Heidän elämänsä riippui joesta. Mutta samoin he metsästivät lähimetsissä ja keräsivät marjoja, hedelmiä ja muita syötäväksi kelpaavia olioita lähialueelta. He olivat keksineet, että joen luonne on erilainen kuin maan luonne, metsän luonne on eri kuin taivaan luonne. He katsoivat Aurinkoon ja puhuivat Suuresta Silmästä, Efestä. Joessa oli henki, heidän elämänsä ylläpitäjä ja uudistaja, veden henki, Nara. Metsässä liikkui petoja, jotka saattoivat olla arvaamattomia, se oli pelottava ja säälimätön. Monia olentoja oli kannettu sieltä raadeltuna. Metsän henki, Thani oli joskus lepytettävä uhreilla. Kun Thani oli kylläinen, ihmisten oli helpompi liikkua metsässä.

Planeetalla oli lukuisia ryhmiä, joissa olennot olivat vastanneet kysymykseen: "miksi olemme täällä?" ja he olivat keksineet kaikki hieman erilaisen selityksen. Heidän vastauksensa siirtyivät ensin isältä pojalle, koska he eivät olleet keksineet, että kieltä voisi jollain tavalla tehdä nähtäväksi. Suuri läpimurto oli kun eräässä ryhmässä heidän Suuri Silmänsä, Ma sai symbolikseen suuren silmän. Kaikki tunnistivat symbolin heti Maksi. Se ei ollut Masta erillinen symboli, vaan se oli Ma. Ja tuli muita symboleita: yksi joelle, yksi maalle, yksi olennoille itselleen, myöhemmin tekemistä kuvaavia symboleita, joissa olennot uhrasivat metsille, kävivät sotaa muiden olentoryhmien kanssa. Kaikki symbolit olivat Man tai muiden henkien kunniaksi, me kutsumme sitä kirjoitukseksi, mutta he kutsuivat sitä Jumalten Merkeiksi.

Oli myös niitä ryhmiä, jotka elivät onnellisen tietämättömänä hengistä. Heille oli vain tämä suuri elävä olio, joka tarjosi heille ruoan, jota he viljelivät, jossa he metsästivät ja elivät. He pitivät tärkeänä, että heillä on hyvä elämä ja heidän läheisillään on hyvä elämä. He nauroivat ja tanssivat joka ilta, kertoivat toisilleen tarinoita ja menivät nukkumaan. Kun tuli sade, se oli hyvä asia, mutta se saattoi olla huonokin asia. Sade saattoi loppui liian lyhyeen tai jatkua liian pitkään. Niin vain joskus käy. Heidän ryhmänsä oli heidän elämänsä ja he olivat täällä elääkseen ryhmässään, auttaakseen sitä metsästyksessä ja ruoankeräämisessä. He eivät olisi ymmärtäneet muiden ryhmien syitä, kuten hekään eivät olisi ymmärtäneet toistensa.

Toisaalla taas symbolit kehittyivät, kuten kieli aikanaan. Kolmesta merkistä syntyi kolmekymmentä; kolmestakymmenestä kolmesataa; kolmestasadasta kolme tuhatta. Jumalten Merkit tulivat ihmisille tiedoksi, mutta vain harvat saivat oppia niiden kirjoittamista ja lukemista. Kuka tahansa ei ollut tarpeeksi viisas ja ylevä Malle. Jumalten Merkkejä luettiin ryhmässä, joskus isoissa, joskus pienissä. Osa Merkeistä oli salaisia. Ja olennot eivät olleet tietoisia siitä, että heidän symbolinsa eivät kuitenkaan olleet muuta kuin merkkejä. Eri ryhmissä syntyi omanlaisiaan symboleja, jotka kuitenkin olivat planeetankolkasta riippumatta aina suoria viittauksia todellisista asioista. Pian planeetan karvoja alettiin kutsua puiksi. Niitä, jotka kutsuivat puita karvoiksi katsottiin pitkään, kun nämä pitkäänkatsotut alkoivat puhua olioista ja olennoista, oikeaoppisesti merkkejä ja sanoja tulkitsevat alkoivat pitää heitä henkivoimien pilkkaajina ja karvoista puhuvat teloitettiin. Kielen ja ryhmän oli oltava puhdas vieraista vaikutteista.

Oli muuan ryhmä, joka kuitenkin tiedosti, etteivät nämä merkit olleet merkkejä enempää. He kokivat sen todeksi ja yksi viisaista päätti testata käytännössä. Hän koetti lyödä päätään ensin sanaan puu, sen jälkeen hän kopautti päätään oikeaan puuhun. Ero oli huomattava. Merkit ovat vain merkkejä, niiden merkitykset vain merkityksiä. Muut ryhmät puhuivat hengistä ja jumalista, mutta heille nekin olivat vain olentojen ja heidän ryhmiensä antamia merkityksiä. Mahan oli Aurinko, eikä Suuri Silmä. Aurinko tuotti heidän käsityksensä mukaan valoa maahan ja mahdollisti kaikkien olentojen elämän. Mahan ei voinut lyödä päätä, sen saattoi nähdä, muttei sen kanssa kyennyt puhumaan, vaikka tuo eräs ryhmä niin tiukkaan väitti.

Oli myös niitä ryhmiä, jotka omien jumaltensa kunniaksi kirjoitti lakeja. Heidän jumalansa halusivat heidän ryhmänsä elävän tietyllä tavalla, jotteivät loukkaisi toisiaan. He eivät muistaneet tai tienneet Ngayangun olennoista, jotka olivat eläneet jo kymmenentuhatta vuotta ilman kirjoitettuja lakeja, onnellisina ja harmoniassa. Näiden lakiryhmien mielestä sellainen elämä olisi ollut mahdotonta ja edesvastuutonta. Oli oltava lait, jotta ihmiset pysyisivät aisoissa ja siksi heidän maallaan oli niin paljon rikoksia. He kirjoittivat myös neuvon, että heidän ylevää tietoaan, heidän jumaltensa sanaa olisi levitettävä maan ääriin ja niin he alkoivat tehdä. He eivät enää tyytyneet vaihdantaan, vaan he antoivat arvoa kimaltaville esineille ja materiaaleille. He alkoivat palkata muita olentoja tekemään työtä puolestaan, rakentamaan isoja, kelluvia lauttoja, jotta he voisivat viedä sanaa maan ääriin. He alkoivat tehdä matkoja sinne ja tänne, he päätyivät niin Ngayanguun kuin Man kansan luokse. Sana oli vietävä kaikkialle ja, jotka eivät suostuneet ottamaan vastaan tai ymmärtämään, joko käännytettiin pakolla tai tapettiin. Se oli heidän jumaltensa tahto.

Ryhmät alkoivat vähetä. Osa ryhmistä taivutettiin lain alle. Heidät pakotettiin ymmärtämään, miten tärkeää oli, että oli lakeja: ihmiset eivät saa elää, miten tahansa. Jumalia on kunnioitettava oikeasti, eikä vain tanssittava ja elämöitävä heidän kunniakseen. Pian he kaikki alkoivat ajatella samalla tavalla. Ja kun jumalten sanat tuntuivat löytäneen tarpeeksi monta ryhmää ja olentoa, he alkoivat antaa arvoa kehitykselle. He keksivät kaikenlaista, mitä oli jo toisaalla keksitty, mutta he maksoivat keksinnöistä kiiltävillä esineillä ja keksijöiden nimet muistettiin keksintöjen yhteydessä. Oli tärkeää, että olennolla oli nimi. He alkoivat rakentaa suuria rakennelmia, jotka suolsivat ilmaan toisenlaisia kaasuja. Osa niistä oli hyviä, osa harmillisia. Planeetan karvat alkoivat surkastua ja voida pahoin, osa niistä alkoi hilseillä enemmän, osa vähemmän, osa hilseestä muuttui muuksi. Mutta se ei ollut tärkeää. Oli tärkeämpää muistaa jumalten sanat, luottaa merkkeihin.

Planeetta alkoi voida pahoin, koska olennot sen pinnalla alkoivat voida pahoin. Olennot unohtivat monia asioita. Oli niin paljon tärkeämpiä asioita mietittäväksi. Odottaessaan onnellista täyttymystä osa olennoista tuhosi enemmän. He eivät tienneet tuhoavansa, heille ryhmä oli vieras ja kaukainen. Mitä enemmän olentoja alkoi liikkua planeetalla, sitä yksinäisemmiksi he itsensä tunsivat. Jotkut löysivät lohdun vain kuolemasta.

Ajan mittaan isommatkin olennot kuolevat. Pienet olennot voivat olla riippuvaisia niiden karvoista, mutta keskittyvät omasta mielestään tärkeämpiin asioihin. Tärkeimpiä asioita ovat luonnollisesti: kutsutaanko karvoja puiksi vai puita karvoiksi; onko Ma vai Uzul oikea ja ainoa Suuri Silmä; mistä me tulimme, miksi me olemme täällä vai tulimmeko ylipäätään tänne mistään ilman syytä? Sitä pohtiessa tämän tarinan planeetta kuoli. Sen karvat kuolivat ja kaikki elolliset olennot sen päällä kuolivat. Kysymykset jäivät leijumaan ilmaan ja vastaamattomiksi. Niin tärkeitä ovat kysymykset ja vastaukset. Sen pituinen se.