Joidenkin riippuvuuksien on väitetty olevan perinnöllisiä. Alkoholismin kohdalla on puhuttu mm. geneettisestä perinnöllisyydestä. Silti parempi sana kuvaamaan erilaisten riippuvuuksien periytymistä olisi puhua psykologisesta alttiudesta jäädä koukkuun. Toisaalta taas riippuvuuksia on enemmän kuin vain alkoholismi. Jos ajatellaan riippuvuuksien johtuvan käsittelemättömästä ahdistuksesta tai erilaisista ongelmista, joihin ihminen etsii ongelmia pikemmin pullonpohjalta kuin tutkiskelemalla itseään, lapsilla on suurempi riski seurata vanhempiensa mallia. Lapsi oppii kuitenkin vanhemmilta monia tapoja, kuten kiertämään ja välttelemään totuutta. Omakohtaisesti voin nähdä isäni ahdistuksen kiertyneen kaulani ympärille. Aloin purkaa omaa ahdistustani istumalla koneen ääreen, hautautumalla koululuokkiin sillä seurauksella, ettei opiskelusta tullut mitään (tosin en ollut muutenkaan kyseisen alan opiskeluun motivoitunut).

Riippuvuuden periytymistä geneettisesti tai ympäristövaikutusten kautta voidaan tutkia ns. adoptiotutkimuksilla. Tukholman adoptiotutkimuksessa tutkittiin lähes tuhatta miestä ja naista eli yhteensä n. 1800 henkilöä. Tämän tutkimuksen pohjalta löydettiin suhteita erilaisista perheistä tulevien ja heidän alkoholiriippuvuutensa välillä. Tässä tutkimuksessa tuli ilmi, että jos isän alkoholiongelmat ovat vakavia, kuten minun isälläni oli, ja hänellä on myös vakavia lainrikkomuksia, kuten isälläni oli, on erityisesti pojilla yhdeksänkertainen (mihin ikinä tätä verrataan) riski alkoholisoitua kasvuympäristöstä riippumatta. Tytärten alkoholisoitumiseen isän vakavilla ongelmilla sen sijaan ei ollut vaikutusta. Tämän tutkimuksen mukaan olen äärimmäisessä riskiryhmässä, vaikka samaisen tutkimuksen mukaan tämän tyypin alkoholistit alkavat rajun alkoholinkäytön jo ennen kuin täyttävät 25 vuotta.

Riippuvuus ja sen periytyminen eivät kumpikaan ole millään tavalla mustavalkoisia ja yksinkertaisia asioita. Voin omalla esimerkilläni osoittaa, ettei kaikki mene aina niin kuin tilastojen mukaan pitäisi mennä kun puhutaan jonkin tietyn riippuvuuden, kuten alkoholismin periytymisestä. Toisaalta kuitenkin itse kiinnittäisin enemmän huomiota asenteeseen kuin itse riippuvuuden syntyyn. Ääriolosuhteissa on helpompi ääriajatella. Jos vaikka molemmat vanhemmat joisivat kohtuudella, eivätkä heidän keskinäiset riitansa johtuisi humalasta, heidän lapsensa tuskin koskaan näkevät alkoholinkäyttöä ongelmana ja he saattavat itse omaksua vastaavan, terveemmän alkoholinkäyttötavan. Sen sijaan minun isäni alkoholinkäyttöä voidaan kutsua poskettomaksi. Isästäni tuli humalassa aggressiivinen ja riitaisa, tämä on vaikuttanut väistämättä minuun ja siksi olen päätynyt olemaan joko äärimmäisyyteen asti puolesta tai vastaan. Minun tiedostamaton valintani on ollut vastustus. Asenteeni on ollut ongelmallinen monien mielestä, minua on pyydetty rauhoittumaan ja rentoutumaan, juomaan tuopillinen, mutta onkohan syytä kyseenalaistaa myös toisten ihmisten asenteita?

Lopulta juominen on jokaisen ihmisen oma valinta. Jokainen riippuvuus on ihmisen oma valinta, vaikka siihen päätyisikin tietämättään. Riippuvuus vaikuttaa aika rajusti ihmisen sosiaaliseen kanssakäymiseen ja piiriin, joten joissain tapauksissa riippuvuus on saattanut rajata ihmisen kaikkien piirien ulkopuolelle, eikä hän oikein osaakaan olla ihmisten kanssa. Toisissa tapauksissa taas ihmisen kaikki ystävät ja kaverit löytyvät nimenomaan siitä piiristä, joka liittyy hänen riippuvuuteensa. Esimerkiksi alkoholistien ainoat kaverit ja ystävät saattavat löytyä kantapubista, joten alkoholinkäytön lopettaminen saattaisi aiheuttaa sen, ettei heillä olisi yhtäkkiä ketään kenen kanssa jutella.

Mitä pelottavaa sitten on yksinäisyydessä? Miksi tuo sosiaalinen piiri ja ihmisten vaikutus on niin tärkeässä roolissa meidän elämässämme? Jos näistä asioista kumpuaa tarve juomiseen tai mihin ikinä riippuvuuteen. Itseäni yksinäisyys ahdistaa aika ajoin, joskus on hyvä lähteä ihmisten ilmoille, juttelemaan ja tapaamaan ihmisiä. Toisille ihmisille muut ihmiset sen sijaan ovat huomattavasti tärkeämpiä. Hyvä esimerkki on äitini, joka odottaa, että hänelle soiteltaisiin ja hän soittaa itsekin melko usein ainakin minulle. Hän harmittelee sitä kun kukaan ei pidä häneen yhteyttä ja hän on yksinäinen. Hän mainitsee nopeasti joitain ihmisiä, jotka pitävät yhteyttä häneen, muttei se ole tarpeeksi, pitäisi olla enemmän. Minulla on elämässäni pitkiä vaiheita, jolloin ainoa yhteydenpitäjä on ollut nimenomaan hän, eikä minulla ole ollut mitään tarvetta soitella tai saada soittoja. Olen nauttinut yksinolostani. Me ihmiset olemme erilaisia. Osa meistä tarvitsee valtavan määrän ihmisiä ympärilleen ja toiset kykenevät palon paremmin olemaan omissa oloissaan.

Kun puhutaan riippuvuudesta, sosiaalista riippuvuutta ei pidä sivuuttaa. Alkoholismi ei suoranaisesti vaikuta tähän, mutta alkoholismilla saattaa olla myös tämä sosiaalisen riippuvuuden puoli. Ihmisten miellyttäminen ja heidän esimerkkinsä seuraaminen ovat omasta mielestäni myös leimaa antavia. "Kyllä mun täytyy kun muutkin" tai "jos en tekisi näin niin mä olisin ihan yksin" ovat molemmat ajatuksia, jotka kertovat jostain muusta kuin itsenäisestä ajattelutavasta. Kun sanoin riippuvuuden olevan asennekysymys, tuossa on nimenomaan se ero. Onko meidän tehtävä, kuten vanhempamme tekevät? Onko meidän tehtävä, kuten kaverimme tai ystävämme tekevät? Onko meidän seurattava muiden antamaa mallia vai olisiko meidän syytä opetella ymmärtämään, miksi teemme, kuten teemme ja millainen olo meille tulee tehdessämme jotain?

Toistan vielä kertaalleen sen, että ihmiset toivovat voivansa hyvin. Harvemmin ihmiset tekevät huvin vuoksi mitään, mistä heille tulisi paha olo. Muut ihmiset ja hyvä seura saavat ihmisen hyvälle mielelle, mutta on kyseenalaista, miksi sen hyvän olon on tultava kenties tuopillisella tai baarissa. Toki ne saattavat olla ainoita paikkoja, joissa ihmiset voivat kokoontua sillä tavalla puhumaan niitä näitä ja siinä on helppo ottaa tuopillinen tai kaksi. Mutta miksi ne paikat sitten ovat kenties niitä ainoita paikkoja? Kuka määrää sen, mitä meidän on yksilöinä tai ryhmänä tehtävä? Me itse lopulta teemme valintamme. Hyvän olon voi saada hyvin monin eri tavoin, mutta erityisesti riskiryhmään kuuluvan, kuten itseni on syytä miettiä hyvin tarkkaan, millä tavalla sitä ajattelee hankkivansa. Hyvän olon tunteella on aina toinen puolensa, joka jää hauskuuden hetkellä taka-alalle. Siellä toisella puolella vaanivat tunteet, joita on parempi juosta pakoon kuin jäädä odottelemaan: yksinäisyys, tyhjyys ja ahdistus, ihminen itse.

Mutta miettikäähän miksi esimerkiksi alkoholinkäytön kohdalla kohtuus unohdetaan monesti. Krapula ja oksentelu eivät lievitä kovin pitkään alkoholinkäyttöä. Olen kuullut ihan tarpeeksi monta kertaa kuullut alkoholia käyttävän sanovan: "ei enää ikinä!" tai "nyt tuli ainakin kahden kuukauden tauko" ja kumpaakaan näistä itselleen tehdyistä lupauksista ihminen ei ole kyennyt pitämään. Viikon tai parin päästä ollaan jälleen samassa kunnossa. Tällaisessa käyttäytymisessä kyse tuskin on ainakaan hyvästä olosta, jota kuitenkin ollaan lähdetty tavoittelemaan.