Ahdistaa. Vain hieman, mutta ahdistaa silti. Päivä oli jälleen harvinaisen mitäänsanomaton, enkä saanut mitään aikaiseksi. Huomenna pitäisi päästä liikkeelle ja ajattelin käydä hakemassa uskontotieteen perusopintoihin vaadittavat oppikirjat. Voisin kahlata niitä läpi jo kesällä, vaikken tiedä pääsenkö opiskelemaan. Jollain tavalla kuitenkin pidettävä itsensä aktiivisena ja suunta eteenpäin.

Taas on mennyt aikaa pohtien mennyttä vuotta. Se ei ilmeisesti tee hyvää. Sitten olen keskustellut uskosta ja jotenkin tunnen, miten joidenkin uskovien ahdistus tarttuu minuun. Kun he kysyvät, miksi olen niin synkkä ja pessimistinen, mietin kyllä tykönäni mistä se johtuu, mutta kierrän vastauksen jotakuinkin muotoon: "myönnän tosiasiat, enkä pyri hymyilemään 24h/vrk." Elämä kun ei ole vain iloa, mutta ei se suinkaan ole pelkkää suruakaan.

Mietin tänään myös kosketuksia. Miten paljon kosketukseen sisältyy asioita, erityisesti seksuaalisesti merkitseviin. Jostain syystä niitä kaipaa, mutta toisaalta tietää, miten paljon tunnepuolta niihin kosketuksiin sisältyy. Kyse onkin jostain ihan muusta. Toisaalta mietin sitä, että onko kosketus sen kummempi, olkoon ihminen minkä näköinen, kokoinen tai miten karvainen tahansa. Ihmisen läheisyydellä on merkitystä ja iho toki tuntuu erilaiselta, mutta merkittävintä lienee tunneside toiseen ihmiseen. Jos toista ihmistä voi rakastaa vain, jos hän on nännyttänyt itsensä nälkään tai pumpannut itsensä Michelin-mieheksi, liekö siinä tarpeeksi tekijöitä toimivaan suhteeseen ja kestävään rakkauteen? Silti tuntuu kovin vieraalta ajatus siitä, että koskettaisi intiimisti ihmistä, jota kohtaan ei tuntisi fyysistä kiinnostusta. Entä se henkinen veto eli miten toisen mieli kiehtoo, miten läheiseksi toisen ihmisen kanssa henkisellä tasolla tulee...