Lapsena uskoin vielä melko vakaasti Jumalaan ja Jeesukseen. He eivät ehkä olleet mitenkään konkreettisesti elämässäni, mutta vaikeilla hetkillä turvauduin aina heidän apuunsa ja tukeensa. Kun vanhempieni riitely oli pahimmillaan ja minua ahdisti, ristin käteni ja suuntaisin lapsenpyyntöni taivasta kohti. Minua oltiin opetettu näin ja uskoin Jumalan kuulevan rukoukseni.

Muistan rukoilleeni eniten kun kävin ala-astetta ja asuimme vielä ns. ensimmäisessä omassa kodissamme. Meno oli aika ajoin hyvinkin levotonta. Omia tuntemuksiani en sen paremmin muista, mutta muistan reaktioitani. Leikin ja piirtelin paljon. Se oli ehkä parasta, mitä keksin. Muutaman kerran vain huusin ja repelin lehtiä. Kerran tällaisen kohtauksen jälkeen koin, ettei mitään tapahdu huudostani huolimatta, joten puin vaatteita ylleni ja lähdin kotoa kaduille hortoilemaan. Olin vielä sen verran pieni, etten ilmeisesti ollut koskaan käynyt ulkosalla ominpäin, enkä oikein tiennyt, mihin menisin. Joten jäin seisoskelemaan reilun sadan, parinsadan metrin päähän kotitalosta. Rukous tuntui silti jollain tavalla toimivammalta keinolta.

Ymmärsin kuitenkin jo melko nuorena, ettei vanhempieni suhteesta tulisi mitään. Toivoin heidän eroavan, mutta rukouksistani huolimatta tai niiden ohessa äitini uskoi, että avioliitto oli sitova vala Jumalalle. Suhde pitkittyi ja minun piti rukoilla enemmän terveyttä, onnea ja rauhaa perheeseeni. Isäni oli kuitenkin jo ensimmäisessä kodissamme liusunut lievästi sanoen jyrkempään alamäkeen. Asumusero rauhoitti häntä hetkeksi, mutta kun perhe oli jälleen yhdessä juominen jatkui entistä pahempana. Vaikka isälläni ei ollut tapana rukoilla muistan, miten hän pitkien riitaisuuksien jälkeen asettui äitini jalkojen juureen keittiössä ja rukoili polvillaan viimeistä mahdollisuutta. Hän oli hankkinut meille oman osakkeen, johon kuului asunnon lisäksi oma sauna- ja oleskelutila.

Äitini kuuli rukoukset ja suostui muuttamaan. Isäni joi muuttopäivinä päänsä täyteen, joten muutto jäi muiden ihmisten harteille, mm. äitini. Asuimme viimeisen vuoden perheenä uudessa asunnossa ja tuo aika on ollut jollain tavalla levottominta lapsuudenkodissani. Rukoukset kaikuivat kuuroille korville. Ainakaan minkäänlaista tasapainoa ja terveyttä ei perhe-elämään tullut, isäni ei tullut järkiinsä ja äitini järkiintulo tuli omien sanojensa mukaan viime hetkellä. Isäni juovutti itsensä päivästä toiseen. Äitini oli luovuttanut ja ahdistunut. Hän kiehui raivonpartaalla, vihasi ja vaikeni. Lopulta hän oli omien sanojensa mukaan aivan hilkulla tappaa nukkuvan isäni, mutta päätyi toisenlaiseen ratkaisuun: eroon.

Rukoilu kuului minun lapsuudenuskooni hyvin vakaasti. Jossain välissä lopetin rukoilun, koska se ei tuntunut muuttavat asioita paremmaksi, vaan pikemmin pahemmaksi. Vanhempani toimivat omilla aivoillaan, eikä Jumala tuntunut suovan heille yhtään sen enempää älyä joissain tilanteissa. Jos ihmiset tulevat järkiinsä vasta viimehetkillä, niin sitä ennen on ehtinyt tapahtua jo niin paljon, ettei oikein ulkopuolisesta avusta voi puhua. Enemmän apua olisi molemmille vanhemmilleni ollut, jos Jumala olisi hommannut heille kunnon psykiatrin ja motivaation hoidattaa itsensä kuntoon. Kumpikaan ei vain tuossa tilanteessa tiennyt kovinkaan tarkasti, missä jamassa he olivat. Ainakaan isäni ei koennut aikaisemminkaan olevansa avuntarpeessa, eikä herännyt miettimään omia tekemisiään ja tuntemuksiaan lähes kahteenkymmeneen vuoteen.

Ero antoi aikaa levähtää, mutta kokemusten selvittely jatkuu edelleen, vaikka erosta on yli 20 vuotta ja toinen kiistojen osapuolista on ollut kuolleena yli viisi vuotta. Toivoin ja toivon edelleen, että rukouksista olisi apua. Uskoin vakaasti rukouksen voimaan, mutta en kokenut minkään muuttuneen ilman ihmisten omaa motivaatiota. Menetin lapsuudenuskoni, mutten lopettanut rukoilua. Kun vihdoin jouduin rukoilemaan myöhemmin omasta puolestani saamatta vastauksia, päätin tehdä hyväkseni asioita ja jättää rukoilun niille, jotka siitä oikeasti jotain apua saavat.