Empatia tuntuu olevan jonkinlainen muotisana. Se tuntuu olleen sitä jo melko pitkään. Jotta ihminen olisi hyvä hänen tulisi ymmärtää muiden tuska, ottaa muut huomioon ja tätä voidaan pitää jossain määrin tavoittelemisen arvoisena asiana. Kysyn kuitenkin kuinka moni ymmärtää tuskani sellaisena kuin minä sen olen kokenut ja kuinka moni ymmärtää isäni alkoholismin syyt. Toki voimme ymmärtää muita ihmisiä, heidän motiivejaan ja tarkoitusperiään, mutta sitä ennen meidän on lähestyttävä itseämme.

Minulle muiden ihmisten ymmärtäminen tuli ikäänkuin lahjana kun kuuntelin vanhempieni ongelmia. Vaikken ole henkilökohtaisesti kokenut raiskausta tai alkoholismia, olen nähnyt ja kuullut, miten se ihmisiin vaikuttaa: jokaiseen hieman eri tavalla. Mutta olenko todella ymmärtänyt, miltä muista ihmisistä tuntuu ja osannut ottaa heidät huomioon? Olisi minun puolestani herkullista sanoa, että kyllä olen ymmärtänyt, mutta lopulta ihmisten yksilöllisyys johtaa siihen, ettemme me voi jokaista ihmistä ymmärtää. He tulevat erilaisista perheistä, kulttuureista, vakaumuksista, heidän arvonsa ovat erilaisia ja samoin heidän elämänkokemuksensa.

Ainoa tapa päästä lähelle toisten ihmisten tunnetiloja on ymmärtää omiaan. Me toimimme syystä niin kuin toimimme. Meillä on oma historiamme, joka painaa niskassamme ja vaikuttaa arvoihimme ja valintoihimme. Todellista empatiaa olisi siksi pikemmin se, että ihminen osaa tehdä itse omalle tilanteelleen jotain. Hän ymmärtää oman hätänsä ja tuntee keinon välttyä lisältä. Uskoakseni näihin oivalluksiin perustuu moni hokema: rakasta lähimmäistä kuin itseäsi, älä tee toiselle mitään mitä et itse haluaisi itsellesi tehtävän tai hyvä kiertää (kun teet toiselle hyvää, ajan kuluessa kaikki hyvä palautuu sinulle). Nämä oivallukset ovat kuitenkin tällaisenaan melko ulkokohtaisia. Ihminen voi toimia ikäänkuin robotinkaltaisena ja päätyä yksinkertaisimpaan vaihtoehtoon eli kohtelee muita niin kuin toivoisia muiden kohtelevan itseään. Se on hokemista ehkä yleisin, vaikka esiintyy eri muodoissa eri kulttuureissa ja samalla helpoin ymmärtää, mutta ymmärtääkö ihminen varmasti sen, mitä hän ei omalle kohdalleen toivoisi? Voimmeko rakentaa lähimmisen ymmärrystämme tälle lauseelle?

On tärkeää, että ihmiset ymmärtävät käyvänsä sanatonta vuoropuhelua. Me vaikuttamme toinen toisiimme tavoilla, joista me emme ole tietoisia, joita emme ehkä edes ymmärrä minkäänlaisiksi vaikutuskeinoiksi. Silti me koemme tietyllä tavalla esiintyvän tai pukeutuvan henkilön vakuuttavammaksi. Meihin vaikuttaa hyvin moninkertaisesti ristiriitainen käytös, rakkaudentunnustukset ja lyönnit ovat yksi esimerkki. Luotammeko vastaavassa tilanteessa enemmän sanoihin vai tekoihin? Jotta ymmärtäisimme muita, meidän on ymmärrettävä omaa käytöstämme ja motiivejamme. Ulkokohtaisesti voimme hyvinkin neuvoa muita sen pohjalta, mitä olemme kokeneet tai nähneet, mutta vaikutus voi olla hyvin pinnallinen tai torjuva. Siksi on muistettava se, että me emme ole toistemme neuvojia, vaan ensisijaisesti meidän olisi osattava auttaa ja neuvoa itseämme. Jos näin osaamme tehdä, meillä saattaa olla selviytymiskeinoja lukuisille muillekin ihmisille, mutta kaikki on osattava kääntää itsestä lähteväksi. Valitettavasti minulla ei ole ollut isänilailla alkoholiongelmaa, joten alkoholiongelmissa en osaa auttaa. Ihmisen on itse ymmärrettävä käytöksensä syy, miksi käyttää alkoholia ylipäätään saati miksi käyttää sitä siinä määrin kuin käyttää. Sen sijaan saatan hyvinkin osata puhua parisuhteista, viestinnästä, erosta selviämisestä ja lukuisista muista ongelmista, mutta ymmärtääkseni muita minun on unohdettava neuvominen ja oltava avoimesti oma itseni. Vain olemalla oma itseni, ymmärtämällä motiivejani saatan päästä edes lähelle sitä, mitä empatia parhaimmillaan voi olla: toisen ymmärtämistä sillä tavalla, että hän oppii itsekin itsestään jotain.

Tämä onnistuu lopulta harvojen ihmisten kanssa. Meillä saattaa olla joskus pakostakin tilanteita, että päädymme neuvomaan tai vain reagoimaan tunnepohjaisesti. Omakohtaisesti tilanne on itselläni näin äitini suhteen. Olen joutunut olemaan hänen turvanaan ja tukenaan niinkin arkipäiväisissä ja hölmöissä asioissa kuin mitä hän pistää päälleen kun lähtee tanssimaan. Koska minulla ei ole aina ollut edes näköyhteyttä häneen olen sanonut: "vaatteet, ellet alasti halua liikkua." Muunlainen neuvonta on jäänyt, koska äitini tuntuu ymmärtävän hyvin huonosti mikä minun ongelmani hänen suhteensa on. Olenkin pyytänyt, että hän ottaisi itsestään selvää ja pitäisi itsestään huolta. Se voi olla ainoa tapa, jolla hän saattaa oppia ymmärtämään, missä hän on ja miksi minä olen ärtynyt. Meidän suhteemme yhteys on tukossa ja molemmat voimme syytellä toisiamme empatianpuutteesta. Lopulta vain siksi, että meillä on ns. käsittelemättömiä asioita ja tunteita.