Megalomaninen pohdintavaihde päällä. Katsoin elokuvan The Ringer, joka on melko huoletonta pöhköilyä. Pääosassa Johnny Knoxville, joka esittää itseasiassa kohtuullisen vakavan roolin verrattuna Jackassiin. Elokuva kertoo hyvätahtoisesta miehestä, joka saa ylennyksen ja ensitöikseen hänen on annettava potkut toiselle hyväsydämiselle miehelle, nyt alaiselleen. Hän ei kykene antamaan potkuja, vaan palkkaa alaisensa hoitamaan pihaa ja pitämään paikat puhtaina. Alainen tai jo tässä vaiheessa puutarhuri leikkaa sormensa irti ruohonleikkurilla. Koska minkäänlaisia vakuutuksia ei ole kummallakaan Knoxvillen esittämä epeli lupaa kustantaa leikkauksen, jotta alaisensa saa sormensa takaisin. Tämä johtaa lopulta siihen, että hän osallistuu vammaisten olympialaisiin. Samaan aikaan hänen setänsä, velkainen mies, lyö vetoa siitä, ettei hallitseva mestari voita. Voittorahoilla on tarkoitus kustantaa leikkaus.

Kysymyksenasettelu on melko pinnallinen, mutta hyväsydämisyys ei aina näyttäydy kaikille puhtaasti. Elokuvan käänteissä Knox menee ripittäytymään papille ja pappi sanoo, ettei huolta ole, mikä ikinä mieltä painaa sen saa anteeksi. Pappi heittää Knoxin ulos kirkosta. Näinhän se aika usein menee, jokaisella on rajansa anteeksiannossa. Joitain asioita voimme antaa anteeksi, mutta kaikkea emme millään. Mutta liekö sittenkään kysymys anteeksiannosta tai edes -pyytelystä. Keneltä ihmiset ylipäätään pyytävät anteeksi?

Kuinka moni meistä tiedostaa milloin loukkaa toisia ihmisiä ja miksi? Kuinka moni meistä todella tietää, miltä toisesta ihmisestä tuntuu ja onko ylipäätään anteeksipyytelylle tarvetta? Kuinka usein lopulta käykin niin, että kuin itselle tulee paha olo, on helpompi projisoida paha olo ikäänkuin muihin ihmisiin tarttuvaksi. Kun on paha olla, maailma on paha ja paha olo leviää meistä muihin. On tietysti parempi osata pyytää anteeksi, mutta joskus ihmisen olisi hyvä tiedostaa oma paha olonsa ja, miten se saa käyttäytymään. Mitä eniten pelkäämme, sitä kohti huomiomme suuntaamme. Lopulta, jos pelkomme on, että satutamme muita ihmisiä, emme koskaan pääse samalle tasolle heidän kanssaan. Meidän pelkomme aiheuttavat itsellemme sen verran pahan olon, että mitä useammin se pelko iskee, sitä ueammin puristamme huuliltamme sanan: "anteeksi".

Äärimmäisen tärkeää olisi tietää itse, mistä ne tunteet tulevat ja, mitä tunteita ylipäätään tunnemme. Toisen ihmisen huomioonottaminen ei vaadi niinkään paljon anteeksipyytelyä kuin asioiden tekemistä toisin. Ei ihmistä sanoilla huomioon oteta, vaan käytöksellä.Usein ihmisellä on enemmän anteeksipyydettävä itseltään ja -annettavaa itselleen kuin kenellekään muulle.

No, eipä tuo lopulta ollut se, mikä pisti mietityttämään. Se vain jotenkin kelautui tuota leffaa katsellessa. Komediasta herännyt ajatus. Voisin helposti kuvitella, että joidenkin mielestä mietin liikaa. Kelaan asioita, joilla ei ole tämän maailman kanssa mitään tekemistä. Itse taas ajattelen, että asiat, joita käsittelen käsittelevät elämää sellaisena kuin sen koen. Aiheet eivät ole helppoja kaikille tai edes ymmärrettäviä, mutta sitähän elämä on: ei helppoa ja helposti ymmärrettävää. Joko sitä ymmärtää tai sitten ei. Sama juttu ihmisen itsensä kanssa. Jännää on kuitenkin se, että niin elämää kuin muita ihmisiä voi ymmärtää vain ymmärtämällä ensin itseään. Jotta ei muuta kuin harjoittelemaan itsetuntemusta, niin ehkä ne portit toisenlaiseen ymmärrykseen avautuvat. Tämä monologi kuitenkin päättyy tähän, jatkan leffojen tihrustelua.