Kulutuskulttuurin logiikan mukaan kulutus on itseisarvo. Talousjärjestelmästä riippumatta, on kyseessä sitten kapitalismi tai kommunismi, kulutus on määritelty luonnolliseksi – kuten se on - ja se on sosiaalisesti hyväksyttyä – mitä se ei luonnostaan ole. Säästäväisyys kuuluu lopulta niille, joilla ei yksinkertaisesti ole varaa, jotka ovat jääneet järjestelmän ulkopuolelle ja haluavat pitää kiinni laeista, itsensä, muiden ihmisten ja luonnon kunnioituksesta. Säästäväinen elämänasenne on kulutuskulttuurissa hämmentävä siitäkin syystä, että säästelemällä ja rajoittamalla omaa kulutusta, tuotantovoimatkin kyseenalaistetaan. Säästäväiset kysyvät: ”Tarvitsemmeko me todella tätä kaikkea? Jos tarvitsemme, kuinka paljon on tarpeeksi?”
Kulutus ruokkii tuotantoa ja tuotanto ruokkii kulutusta. Tähän liittyvät ns. kulutuksen ja tarjonnan lait. Kun jotakin asiaa tuotetaan rajallisista resursseista, niiden molempien hinta nousee. Tässä ei kysytä, tarvitsemmeko näitä asioita ja tarkalleen mihin. Vastaus kun on jo annettu: tuottamalla ja myymällä joku osapuoli varmistaa elinkeinonsa ja toinen osapuoli käyttää elinkeinollaan ansaitsemaansa materiaalista hyvää. Tuotantovoimien voidaan ajatella syytävän markkinoille erilaisia kulutushyödykkeitä, joilla on erilaisia arvoja. Osa on täysin käyttökelvotonta, mutta saattaa pitää sisällään symboli- tai statusarvoa. Yhtä kaikki, kaikki kulutus ja tuotanto on hyväksi. Niin kauan kuin raha vaikuttaa omistajaa, varsinkin markkinataloudessa kulutuksella ja tuotannolla ylläpidetään kulutusta ja tuotantoa, varmistetaan rahavirran sopiva soljuminen.
Jo ennen markkinatalouden aikaa kisailtiin, niin sodassa kuin rauhassa. Sodassa etsittiin voittajia ja pahimmassa tapauksessa häviäjäosapuoli koki hävityksen tai täydellisen hävityksen. Rauhassa imitoitiin sodan mekanismeja. Roomassa gladiaattorit imitoivat taisteluita ja ansaitsivat tarpeeksi monella voitolla itselleen vapauden. Tuosta vapaudesta taisteltiin myös urheilukentillä. Menestyksekkäimmät ansaitsivat kunnioitusta ja arvostusta, jolla he nousivat eriarvoiseen asemaan suhteessa häviäjiin. Vain voittajat muistettiin, ainakin jonkin aikaa.
Teollisen ajan ja markkinatalouden nousun myötä niin sodassa kuin rauhassa kisailusta syntyi uudenlaisen taistelun kenttä. Syntyi taloudellinen kilpailu, jossa voittajat ansaitsivat jälleen enemmän rahdun enemmän kuin ne, jotka kuuluivat taloudellisiin häviäjiin. Samalla syntyi tarve paikata häviöitä. Niillä joilla ei ollut mitään tai ei ollut tarpeeksi, oli aina mahdollisuus kykyjensä mukaan otettava haluamansa tai varmistettava toimeentulonsa muiden kustannuksella. Mikä kenties oli jossakin vaiheessa ollut puhtaasti luonnollista taistelua olemassaolosta ja eloonjäämisestä, muuttui tässä uudessa järjestelmässä taisteluksi resursseista. Luonnossa ei armoa annettu, jokainen toimi kykyjensä mukaan ja ansaitsi tappamallekin itselleen etuoikeuden elää. Tässä uudessa, luodussa järjestelmässä ei myöskään armoa ole pahemmin annettu. Jokainen toimii edelleen kykyjensä (resurssiensa) mukaan, mutta tappamista, addiktioita ja rikollisuutta pidetään pahana asiana. Miksi? Järjestelmähän itse luo edellytykset ja tarpeen niille.
Tarve tappaa, kuluttaa yli oman tarpeen ja varastaa liittyvät kaikki kuluttamisen logiikkaan. Yksilöiden on yksinkertaisesti vaikea kuluttaa, jos ei ole (myös mahdollisuutta ja resursseja saada), mitä haluaa/tarvitsee. Yksilön kärsimys on puolestaan järjestelmän toimijoiden kannalta hyvä asia. Jonkun tarve käyttää rynnäkkökiväärejä, sotilashelikoptereita, joukkotuhoaseita työllistää useampia ihmisiä ja luo massana tarpeen kokonaiselle teollisuudelle. Koska teollisuus vain tuottaa, on luotava uusia elinkeinohaaroja, kuten kuljetusala ja ne portaat, jotka mahdollistavat jakelun.
Kilpailu näkyvyydestä ja kuluttajien suosiosta on jatkuvaa. Kuluttajat omaksuvat tarpeen ja halun erilaisille asioille, joita he eivät tosiasiassa tarvitse. Mediakriittisessä tutkimuksessa puhutaan ”luoduista tarpeista”, jotka ovat aivan yhtä kovia tarpeita kuin mikä tahansa tarve. Ero on siinä, että järjestelmän piirissä on luotu halu käyttää asioita, joita ilman ihmiset tulisivat aivan hyvin toimeen. Vai tunteeko joku polttavaa tarvetta ampua juuri nyt kaikki urbaanit elostelijat? Juuri siksi, että tuo tarve ampua joku/joitakin jossakin luo mahdollisuuden sille, että joku saattaa hyvinkin saada käsiinsä rynnäkkökiväärin ja toteuttaa ”tarpeensa”. Asevalmistajat kiittävät ja valtio on tyytyväinen: varsinkin laillisesta asekaupasta osa kaupanalan tuotoista päätyy verotuloina valtion kassaan. Yksilöt kärsivät.
Samankaltainen mekanismi toimii kaikilla elinkeinojen aloilla, joilla on hyvä mahdollisuus tuhota ihminen. Päihteet ovat toinen hyvä esimerkki. Laillisista päihteistä ropsahtaa aina jotakin myös valtion kassaan, kun taas lailliset päihteet rikastuttavat jotakin muuta jossakin. Valtiot voivat olla tällaisesta toiminnasta suivaantuneita vain siksi, kun heidän haluamansa ja tarvitsemansa raha menee jonkun toisen taskuun. ”Vittu,” murahtaa Valtio, ”ja luo säädökset, joiden mukaan he voivat halutessaan takavarikoida kaiken laittoman ja sulkea moiset laittomasti toimivat törkimykset vuosiksi laitoksiin.” Eikö Valtio parempaan pysty?
Kilpailun ja kulutusmekanismin myötä on syntynyt kulttuuri, jossa tehdään tarkasti organisoidusti erilaisia (työ)suorituksia. On kyse laillisesta tai laittomasta toiminnasta, lopputuotteen päätyminen markkinoille vaatii organisoitua toimintaa, jossa jokainen suorittaa jotakin, jokaisella on tehtävä. Näin oli jo ennen teollista aikaa, mutta suoritukset olivat lopulta luonteeltaan hyvin erilaisia. Tuolloin ymmärrettiin myös, ettemme me tarvitse aivan kaikkea, mitä haluamme – ja silloin ei kenties vaihtoehtojakaan ollut kuin murto-osa nykypäivän vaihtoehdoista. Vaihtoehtojen lisääntyessä, joudumme tekemään valintoja jokaisena valveillaolon hetkenä. Jos aiemmin ihmiset istuivat kylmät illat tuvan pöydän ääressä ja joivat jotakin lämmintä, juttelivat jos oli juteltavaa, ja voivat hyvin, tänä päivänä moinen hiljainen hetki saattaa kuulostaa ahdistavalta. Seuratessani omia lähimmäisiäni ja omaa käyttäytymistäni havaitsen hyvin helposti, että hiljaisuus on tukahdutettava. Hiljaisia ja toimettomia hetkiä saa olla, kunhan niitä on mahdollisimman vähän
Toimettomuuden hetkiksi en laske sellaisia, joissa käytetään kulutushyödykkeitä. Jos meidän rentoutumisemme ja tyytyväisyytemme elämäämme riippuvat siitä, voimmeko katsoa televisiosta haluamaamme saippuaoopperaa, ampua Playstation-pelissä rikollisia tai poliiseja, juoda viiniä tai vodkaa tilkan tai kaksi, tai tehdä matkan Ranskaan tai Thaimaaseen, ensinnäkin me teemme kaiken aikaa kulutusvalintoja. Valinnanteko ei suoranaisesti ole rauhoittumista ja kuluttaminen on kuluttamista. Kuluttaminen kuluttaa myös meitä. Toiseksi, jos meillä ei ole resursseja tai kykyä toteuttaa itseämme haluamallamme tavalla, tulemme olemaan aina stressaantuneita ja tyytymättömiä. Saippuasarjajakson livahtaminen ohi on yhtä helvettiä. Kielto pelata Playstationia nyt on yhtä helvettiä, on keksittävä jotakin muuta, mutten nyt keksi mitä voin. Ehkä sitten juon viiniä tai viinaa, sehän rentouttaa huomattavasti, mutta mitä jos niitäkään ei ole tarjolla. Kai se on lähdettävä sitten kauppaan, mutta Ranskassa ja Thaimaassa ne ovat varmasti halvempia. Sinne. Rahankulumisesta välittämättä, jos meillä varaa on, me myös matkan teemme, koska se on nykyään niin halpaa.
Voi ajatella niin, että jos emme pysty olemaan toimettomia ja kuluttamatta tai tavoittelemasta, emme osaa koskaan rentoutua. Emme enää tunnista stressiä ja millä tavalla se vaikuttaa meihin. Saatamme kuvitella rentoutuvamme millä tahansa ”kivalla” tavalla. Ampumalla tai dokaamalla, jos vain pidämme niitä meille hyvinä vaihtoehtoina. Me kuvittelemme kaiken olevan mahdollisimman hyvin silloin, kun me olemme taloudellisesti (miksei rikollisesti, sitähän ei lasketa) turvanneet haluamamme elämän. Silloin kun meillä ei ole puutetta mistään, ei televisiosta, Playstationista, alkoholista tai matkoista – tai ensimmäiseksi esimerkkinä käyttämistäni aseista. Mutta meidän on suoritettava, luotava ne puitteet, meidän on ajettava takaa palkintohevosta, kunnes voimme olla tyytyväisiä. Meidän on unohdettava oma historiamme ja tultava itsellemme vieraiksi, koska jos jonakin päivänä ymmärrämme, että meitä on kusetettu lapsuudestamme lähtien asiat voivat muuttua. Kulutustaloudessa ja ”luotujen tarpeiden” maailmassa, me emme saa olla tyytyväisiä, koska tyytymättömyys pitää meidät liikkeessä, tekemässä kulutusvalintoja ja kuluttamassa. Uskomassa sokeasti järjestelmään, jota meidän ei ole koskaan ollut tarkoituskaan ymmärtää tai tuntea.
Kulutus ruokkii tuotantoa ja tuotanto ruokkii kulutusta. Tähän liittyvät ns. kulutuksen ja tarjonnan lait. Kun jotakin asiaa tuotetaan rajallisista resursseista, niiden molempien hinta nousee. Tässä ei kysytä, tarvitsemmeko näitä asioita ja tarkalleen mihin. Vastaus kun on jo annettu: tuottamalla ja myymällä joku osapuoli varmistaa elinkeinonsa ja toinen osapuoli käyttää elinkeinollaan ansaitsemaansa materiaalista hyvää. Tuotantovoimien voidaan ajatella syytävän markkinoille erilaisia kulutushyödykkeitä, joilla on erilaisia arvoja. Osa on täysin käyttökelvotonta, mutta saattaa pitää sisällään symboli- tai statusarvoa. Yhtä kaikki, kaikki kulutus ja tuotanto on hyväksi. Niin kauan kuin raha vaikuttaa omistajaa, varsinkin markkinataloudessa kulutuksella ja tuotannolla ylläpidetään kulutusta ja tuotantoa, varmistetaan rahavirran sopiva soljuminen.
Jo ennen markkinatalouden aikaa kisailtiin, niin sodassa kuin rauhassa. Sodassa etsittiin voittajia ja pahimmassa tapauksessa häviäjäosapuoli koki hävityksen tai täydellisen hävityksen. Rauhassa imitoitiin sodan mekanismeja. Roomassa gladiaattorit imitoivat taisteluita ja ansaitsivat tarpeeksi monella voitolla itselleen vapauden. Tuosta vapaudesta taisteltiin myös urheilukentillä. Menestyksekkäimmät ansaitsivat kunnioitusta ja arvostusta, jolla he nousivat eriarvoiseen asemaan suhteessa häviäjiin. Vain voittajat muistettiin, ainakin jonkin aikaa.
Teollisen ajan ja markkinatalouden nousun myötä niin sodassa kuin rauhassa kisailusta syntyi uudenlaisen taistelun kenttä. Syntyi taloudellinen kilpailu, jossa voittajat ansaitsivat jälleen enemmän rahdun enemmän kuin ne, jotka kuuluivat taloudellisiin häviäjiin. Samalla syntyi tarve paikata häviöitä. Niillä joilla ei ollut mitään tai ei ollut tarpeeksi, oli aina mahdollisuus kykyjensä mukaan otettava haluamansa tai varmistettava toimeentulonsa muiden kustannuksella. Mikä kenties oli jossakin vaiheessa ollut puhtaasti luonnollista taistelua olemassaolosta ja eloonjäämisestä, muuttui tässä uudessa järjestelmässä taisteluksi resursseista. Luonnossa ei armoa annettu, jokainen toimi kykyjensä mukaan ja ansaitsi tappamallekin itselleen etuoikeuden elää. Tässä uudessa, luodussa järjestelmässä ei myöskään armoa ole pahemmin annettu. Jokainen toimii edelleen kykyjensä (resurssiensa) mukaan, mutta tappamista, addiktioita ja rikollisuutta pidetään pahana asiana. Miksi? Järjestelmähän itse luo edellytykset ja tarpeen niille.
Tarve tappaa, kuluttaa yli oman tarpeen ja varastaa liittyvät kaikki kuluttamisen logiikkaan. Yksilöiden on yksinkertaisesti vaikea kuluttaa, jos ei ole (myös mahdollisuutta ja resursseja saada), mitä haluaa/tarvitsee. Yksilön kärsimys on puolestaan järjestelmän toimijoiden kannalta hyvä asia. Jonkun tarve käyttää rynnäkkökiväärejä, sotilashelikoptereita, joukkotuhoaseita työllistää useampia ihmisiä ja luo massana tarpeen kokonaiselle teollisuudelle. Koska teollisuus vain tuottaa, on luotava uusia elinkeinohaaroja, kuten kuljetusala ja ne portaat, jotka mahdollistavat jakelun.
Kilpailu näkyvyydestä ja kuluttajien suosiosta on jatkuvaa. Kuluttajat omaksuvat tarpeen ja halun erilaisille asioille, joita he eivät tosiasiassa tarvitse. Mediakriittisessä tutkimuksessa puhutaan ”luoduista tarpeista”, jotka ovat aivan yhtä kovia tarpeita kuin mikä tahansa tarve. Ero on siinä, että järjestelmän piirissä on luotu halu käyttää asioita, joita ilman ihmiset tulisivat aivan hyvin toimeen. Vai tunteeko joku polttavaa tarvetta ampua juuri nyt kaikki urbaanit elostelijat? Juuri siksi, että tuo tarve ampua joku/joitakin jossakin luo mahdollisuuden sille, että joku saattaa hyvinkin saada käsiinsä rynnäkkökiväärin ja toteuttaa ”tarpeensa”. Asevalmistajat kiittävät ja valtio on tyytyväinen: varsinkin laillisesta asekaupasta osa kaupanalan tuotoista päätyy verotuloina valtion kassaan. Yksilöt kärsivät.
Samankaltainen mekanismi toimii kaikilla elinkeinojen aloilla, joilla on hyvä mahdollisuus tuhota ihminen. Päihteet ovat toinen hyvä esimerkki. Laillisista päihteistä ropsahtaa aina jotakin myös valtion kassaan, kun taas lailliset päihteet rikastuttavat jotakin muuta jossakin. Valtiot voivat olla tällaisesta toiminnasta suivaantuneita vain siksi, kun heidän haluamansa ja tarvitsemansa raha menee jonkun toisen taskuun. ”Vittu,” murahtaa Valtio, ”ja luo säädökset, joiden mukaan he voivat halutessaan takavarikoida kaiken laittoman ja sulkea moiset laittomasti toimivat törkimykset vuosiksi laitoksiin.” Eikö Valtio parempaan pysty?
Kilpailun ja kulutusmekanismin myötä on syntynyt kulttuuri, jossa tehdään tarkasti organisoidusti erilaisia (työ)suorituksia. On kyse laillisesta tai laittomasta toiminnasta, lopputuotteen päätyminen markkinoille vaatii organisoitua toimintaa, jossa jokainen suorittaa jotakin, jokaisella on tehtävä. Näin oli jo ennen teollista aikaa, mutta suoritukset olivat lopulta luonteeltaan hyvin erilaisia. Tuolloin ymmärrettiin myös, ettemme me tarvitse aivan kaikkea, mitä haluamme – ja silloin ei kenties vaihtoehtojakaan ollut kuin murto-osa nykypäivän vaihtoehdoista. Vaihtoehtojen lisääntyessä, joudumme tekemään valintoja jokaisena valveillaolon hetkenä. Jos aiemmin ihmiset istuivat kylmät illat tuvan pöydän ääressä ja joivat jotakin lämmintä, juttelivat jos oli juteltavaa, ja voivat hyvin, tänä päivänä moinen hiljainen hetki saattaa kuulostaa ahdistavalta. Seuratessani omia lähimmäisiäni ja omaa käyttäytymistäni havaitsen hyvin helposti, että hiljaisuus on tukahdutettava. Hiljaisia ja toimettomia hetkiä saa olla, kunhan niitä on mahdollisimman vähän
Toimettomuuden hetkiksi en laske sellaisia, joissa käytetään kulutushyödykkeitä. Jos meidän rentoutumisemme ja tyytyväisyytemme elämäämme riippuvat siitä, voimmeko katsoa televisiosta haluamaamme saippuaoopperaa, ampua Playstation-pelissä rikollisia tai poliiseja, juoda viiniä tai vodkaa tilkan tai kaksi, tai tehdä matkan Ranskaan tai Thaimaaseen, ensinnäkin me teemme kaiken aikaa kulutusvalintoja. Valinnanteko ei suoranaisesti ole rauhoittumista ja kuluttaminen on kuluttamista. Kuluttaminen kuluttaa myös meitä. Toiseksi, jos meillä ei ole resursseja tai kykyä toteuttaa itseämme haluamallamme tavalla, tulemme olemaan aina stressaantuneita ja tyytymättömiä. Saippuasarjajakson livahtaminen ohi on yhtä helvettiä. Kielto pelata Playstationia nyt on yhtä helvettiä, on keksittävä jotakin muuta, mutten nyt keksi mitä voin. Ehkä sitten juon viiniä tai viinaa, sehän rentouttaa huomattavasti, mutta mitä jos niitäkään ei ole tarjolla. Kai se on lähdettävä sitten kauppaan, mutta Ranskassa ja Thaimaassa ne ovat varmasti halvempia. Sinne. Rahankulumisesta välittämättä, jos meillä varaa on, me myös matkan teemme, koska se on nykyään niin halpaa.
Voi ajatella niin, että jos emme pysty olemaan toimettomia ja kuluttamatta tai tavoittelemasta, emme osaa koskaan rentoutua. Emme enää tunnista stressiä ja millä tavalla se vaikuttaa meihin. Saatamme kuvitella rentoutuvamme millä tahansa ”kivalla” tavalla. Ampumalla tai dokaamalla, jos vain pidämme niitä meille hyvinä vaihtoehtoina. Me kuvittelemme kaiken olevan mahdollisimman hyvin silloin, kun me olemme taloudellisesti (miksei rikollisesti, sitähän ei lasketa) turvanneet haluamamme elämän. Silloin kun meillä ei ole puutetta mistään, ei televisiosta, Playstationista, alkoholista tai matkoista – tai ensimmäiseksi esimerkkinä käyttämistäni aseista. Mutta meidän on suoritettava, luotava ne puitteet, meidän on ajettava takaa palkintohevosta, kunnes voimme olla tyytyväisiä. Meidän on unohdettava oma historiamme ja tultava itsellemme vieraiksi, koska jos jonakin päivänä ymmärrämme, että meitä on kusetettu lapsuudestamme lähtien asiat voivat muuttua. Kulutustaloudessa ja ”luotujen tarpeiden” maailmassa, me emme saa olla tyytyväisiä, koska tyytymättömyys pitää meidät liikkeessä, tekemässä kulutusvalintoja ja kuluttamassa. Uskomassa sokeasti järjestelmään, jota meidän ei ole koskaan ollut tarkoituskaan ymmärtää tai tuntea.
Kommentit