Muistini ei toimi aivan lineaarisesti. Muistikuvat lapsuudenaikaisista tapahtumista voivat olla mielessäni hyvinkin selviä, mutta lopulta tapahtuma-aika saattaa olla väärä, eikä kaikki ole tapahtunut aivan niin kuin muistan. Mutta näin minä muistan erään talvisen illan ja yön tapahtumat.

Isäni oli vienyt minut vanhempiensa luokse merenrantaan. Hän oli lähtenyt tanssimaan. Muistan aika huonosti omia mielikuviani siitä, mitä tarkalleen mahdoin ymmärtää tällä tanssimisella tai mitä ikinä sanaa isäni tässä kohdin käytti. Isäni tuskin edes osasi tanssia. Jäin viettämään iltaan isovanhempieni kanssa ja jäimme odottamaan isäni paluuta "kotiin".

Isoäitini oli siirtynyt jo yöpuulle ja me katselimme isoisäni kanssa televisiota kun taksi toi isäni takaisin. Hän palasi selvästi juopuneena ja otettuaan ulkovaatteet yltään hän istuutui sohvalle, joka oli isäni selän takana. Hän oli alkuun ihan rauhallisesti, mutta jossain vaiheessa hän alkoi puhua isälleen. Hän viittasi selvästi johonkin menneeseen asiaan ja syytti isäänsä jostain, josta minulla ei ollut mitään tietoa.

Isäni sanoista kuitenkin muistan sen, että hän kysyi isältään: "mikset ottanut mua silloin mukaan?" Isoisäni ei vastannut isäni syytöksiin millään tavalla ja hän tuntui olevan kohtuullisen tietämätön siitä, mistä ylipäätään puhuttiin. Isäni vaati selityksiä ja nojasi kohti isäänsä, minä olin jättänyt televisionkatselun sikseen ja katselin pikemmin isääni. Hänen ilmeensä oli humalainen ja vihainen. Hän jatkoi isänsä selälle puhumista kunnes nousi sohvalta ja lähti alakertaan.

Isoisälläni oli tapana käydä metsällä ja hänellä oli alakerrassa lukuisia kivääreitä ja haulikoita. Hän oli aiemmin samana päivänä käynyt metsästämässä ja hän oli jättänyt aseensa eteiseen. Minua alkoi pelottaa se, mitä tuleman pitää, koska isäni ei normaalisti käyttäytynyt niin kuin käyttäytyi. Kun isäni oli poistunut isoisäni nousi tuolilta, sammutti television ja sanoi, että ehkä olisi aika mennä unille. Isoisäni siirtyi eteisen päässä olevaan makuuhuoneeseen, sammutti vielä valot ja minä jäin yksin yläkertaan odottamaan isäni paluuta.

Kun hän palasi hänellä oli edelleen sama vihainen ilme kasvoillaan. Muistini katkeaa tässä kohtaa: oliko hänellä mukanaan ase vai ei? Sen sijaan muistan heittäytyneeni hänen jalkoihinsa ja itkeneeni. Pyysin isääni nukkumaan kanssani alakertaan. Isäni oli edelleen jostain tuohtunut, mutta minun itkuni jollain tavalla vaikutti häneen. Lopulta siirryimme yhdessä omaan makuusoppiimme ja minä jäin odottamaan hänen nukahtamistaan, syvää kuorsausta.

Illasta ei puhuttu koskaan tämän jälkeen. Sen sijaan muistan isäni alkaneen humalassa syytellä samoista asioista joskus jälkeenkin päin. Isäni kuoleman jälkeen otin asian esiin isoisäni kanssa ja hän kertoi, että kaiken takana saattoi olla eräs kalareissu. Isoisäni otti tuolloin veneeseen isäni vanhemman veljen, mutta ei isääni. Aina kun isäni joi tarpeeksi, oli sopivassa mielentilassa ja isänsä läheisyydessä, asia saattoi pulpahtaa jostain esiin.

Minä puolestani olen kantanut tuon illan tapahtumia mielessäni ja muistoissani siitä lähtien. Palautan sen mieleeni nähdäkseni, miten pienestä asiasta voi tulla aina traagisiin mittoihin paisuva asia. Isäni persoona muuttui hänen ollessaan humalassa ja samalla alitajunnasta alkoi syöksyä muistoja, jotka olisi kenties pitänyt osata purkaa ja käsitellä selvinpäin. Saattaa kuitenkin olla, ettei isäni ehkä muistanut tuota asiaa niin selvästi ollessaan selvinpäin. Ja kuten minun muistini on rajallinen, samoihin hänen muistinsa saattoi jossain määrin värittää tapahtumia ja niistä tuli huomattavasti dramaattisempia kuin ne tosiasiassa olivat.

Olivat ne muistikuvat mitä tahansa ja tapahtui mitä tahansa, ahdistus on tosi. Ihmisen omaa kokemus on tosi niin kauan kuin asiasta ei keskustella ja ehkä virheellisiä muistikuvia jollain tavalla korjata. Vaan aina ihminen ei keskustele, eivätkä kaikki läsnäolijat muista tapahtumia.