Vuoden yliopisto-opiskelujen jälkeen olen alkanut havaita tiettyjä erikoislaatuisuuksia tässä joukossa. Ammattikorkeakoulussa opiskellessani opiskelijat juhlivat joka keskiviikko. Muutamilla opiskelijoilla homma karkaili hieman kädestä ja keskiviikosta tuli pidennetty viikonloppu. He kuitenkin hoitivat velvollisuutensa määräaikoihin mennessä. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta työt olivat ennen huvia.

Yliopistossa olen saanut kurkistaa hieman toisenlaiseen opiskelija- ja juhlimiskulttuuriin. Yliopistossa opiskelu on vapaampaa, tiukkoja määräaikoja ei ole kuin vasta työelämässä. Vapaudesta nautitaan, mutta toisaalta sitä ei ehkä aina osata oikein arvostaa. Useat opiskelijoistahan siirtyvät hyvin nuorella iällä yliopisto-opiskelijoiksi, kenties ilman aiempaa työhistoriaa tai ylipäätään hyvin vähällä elämänkokemuksella. Vaikka opiskelu on vapaata, kaikesta huolimatta huomattavasti suurempi osa opiskelijoista käyttää aikansa "raskaan työn jälkeiseen" irrotteluun. Keskiviikoista tulee pidennettyjä viikonloppuja, mutta selkeä ero on asenteessa. Huvit saattavat joissakin tapauksissa tulla ennen työtä, ja joidenkin nuorten ajattelua leimaa jonkinasteinen pinnallisuus.

Siitä huolimatta, että esimerkiksi kaupallisella alalla ulkonäköön panostetaan, yliopistossa ulkonäkö on osa statusta. Siihen ei ainoastaan panosteta, vaan ulkonäöstä tulee menestyksen symboli. Joukossa on kauniita ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan panosta ulkonäköönsä, vaan ovat mitä ovat. Näitä ihmisiä toisaalta harvemmin näkee istumassa pitkää iltaa humalassa. He kuuluvat joukkoon, jotka joko eivät käytä lainkaan tai juovat muutaman oluen tai viiniä. Toisaalta sitten joukkoon mahtuu niitä, jotka pitävät itseään sivistyneinä siemaillessaan viiniä, pukeutuessaan kuten intellektuellien pitää ja keskittävätkin kaiken huomionsa juuri tietynoloisiin ihmisiin. He eivät suinkaan etsi viisasta seurusteluseuraa, vaan ihmisiä, joiden joukossa voidaan päteä. Osa ihmisistä tuntuukin elävän roolissa, josta luovutaan vasta yksinäisyydessä.

Uskon kaikkien ihmisten olevan perimmiltään älykkäitä. Meillä on kaikilla jotakuinkin samanlaiset aivot ja sama kapasiteetti käytössämme. Olemme vain oppineet elämässä erilaisia asioita ja sitä kautta meidän tietotasomme, tietomme sovelluskyky ja sitä kautta viisaus vaihtelevat. Olen pyörinyt erilaisissa joukoissa aina ammattikoulua käyneiden porukasta ammattikorkeapiireihin, mutta vasta nyt vanhemmalla iällä yliopisto-opiskelijoiden joukossa. Näistä kaikista eräät yliopisto-opiskelijat vaikuttavat elävän statustaan, sitä että he ovat todellakin harvojen joukossa, he ovat valtakunnan eliittiä, yliopisto-opiskelijoita ja mahdollisesti tulevaisuudessa professoreita ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Elämä ja muiden ihmisten ymmärrys sikseen, tiedolla mennään. Jos viisaus on syvällisyyttä ja hengellisyyttä, yliopisto näyttää ruokkivan muita koulutasoja enemmän ajatusta eliitistä, joka on pinnallinen ja ulkoisiin asioihin keskittyvä. Vasta tutkimustyössä ihminen saattaa keskittyä perusteellisemmin syvällisiin asioihin, mutta valitettavan harva edes siinä vaiheessa uskaltaa tulla kuorestaan ulos ja kirjoittaa, mitä ajattelee. Yliopisto pyrkii vaientamaan mielipiteet ja pitäytymään tutkituissa tosiasioissa.

Mitä tähän voi sanoa sen jälkeen, kun on itse rämpinyt elämää läpi hampaat irvessä. Olin jo menettänyt toiveeni ylipäätään yliopistoon pääsystä enkä lähes viiteentoista vuoteen kyseiseen opinahjoon hakenut. Yliopistotasolla ihmisiä runtataan liian kovalla temmolla tiettyyn pakettiin. Mahdollisuus keskusteluun on olemassa, mutta harvat sitä käyttävät. Opiskelijat ovat toisaalta hyvinkin individualistisia, heidän meriittinsä merkitsevät jotakin, toisaalta he haluavat kuulua joukkoon, joka vie heidät sinne, missä muut ihmiset ovat. Opiskelijabileet, ravintolat ja erilaiset intellektuaalit seurueet vetävät osaa puoleensa. Kun minä lähden baariin, en välitä ihmisten koulutustasosta tai ulkonäöstä. Toisaalta en välitä alkoholista, vaan välitän siitä, mitä ihmiset sanovat ja mitä baarissa koen. Jos siellä on tylsää tai alan ahdistua, poistun. Todennäköisesti, jos painaisin ahdistukseni alas ja olisin vähänkään alkoholinkäyttöön taipuvainen, joisin pääni täyteen ja unohtaisin, mitä baarissa tapahtui. Pidemmän päälle ajattelisin yhä harvemmin selkeästi ja imisin yhä vähemmän elämää sellaisena kuin se on. Lopulta saattaisin minäkin keskittyä enemmän ahdistukseni hallintaan muilla kuin keskustelun ja kirjoittamisen keinoin. Miten se käytännössä sitten vaikuttaisi minuun yliopisto-opiskelijana ja ihmisenä, miten se vaikuttaisi minun pinnallisuuteeni tai syvällisyyteeni?