Inhimillinen käsityskyky on rajallinen. Ihmisillä on taipumus kiinnittää huomionsa erilaisiin, jo ehkä entuudesta tuttuihin asiakokonaisuuksiin. Tästä esimerkkinä vaikkapa omistusoikeus. Jos tuota asiaa ajatellaan perinpohjaisesti törmäämme väistämättä varsinkin länsimaiselle ajattelutavalle tyypillisiin rakennelmiin, jotka ovat unohtaneet tyystin sen, mistä tuo ajattelutapa on tullut ja miten pettävälle pohjalle se on rakennettu.

Siitä huolimatta länsimainen ajattelu vaikuttaa lähes pettämättömältä. Sehän perustuu rationaaliseen ajatteluun ja toiminnan rationalisoimiseen, kaiken järjellistämiseen. Kun sanon, että inhimillinen käsityskyky on rajallinen, se viittaa suoraan myös siihen, että ihmisjärki on pettävää. Siellä missä on inhimillistä järjestystä, siellä on myös epäjärjestys.

Asian voi havainnollistaa lyhyellä ajatuskimaralla. Asun asunnossa, joka on vuokralla. Tämän talon omistaa joku, asunnon joku toinen. Maksan vuokraa asumisesta yhdelle taholle, joka puolestaan joutuu maksamaan sitten jotakin jollekin toiselle. Asia vaikuttaa kerrassaan hyvältä järjestelmältä meidän kaikkien puolesta, joskin voisin pitää vuokratasoa ja sen jatkuvaa nousemista järjettömänä. No, pohja ei tule suinkaan tässä vastaan. Aiemmin tässä asunnossa asui joku toinen, sitä ennen edelleen joku toinen ja päädytään aikaan, jolloin talo rakennettiin. Tuohon aikaan tämän talon omisti joku eri taho kuin nykyään, vuokria ei kenties maksettu nykyjärjestelmällä, vaan järjestelmä on muuttunut. Kenties se on nykyaikana ajateltuna järkevämpää näin, ehkä se aiempi järjestelmä oli järkevämpi, kuka tietää.

Joku kuitenkin sanoi tähän taloa rakentaessaan, että tässä oli ennen puutalo - ihan hieno sellainen, mutta hieman huonossa kunnossa. Talo purettiin uuden kivisen kerrostalon tieltä. Tuon maa-alueen omisti joku toinen talo ja tuossa puisessa talossa asui joku, jota ei kukaan enää muista. Joka tapauksessa kaikki on itsestään selvää, näin se on ollut. Joku jossakin on maksanut toiselle, voidakseen tehdä tällä maalla jotakin. Edelleen, joku jossakin maksaa maan- tai talon omistajalle siitä, että käyttää tätä maata tai taloa.

Omistusoikeus näyttää kirjoitetun painavin ja suurin kirjaimin sekä tähän maahan että taloon. Puutalon rakentajat näkivät tällä paikalla kalliota ja puita. Maa oli asuttamatonta, mutta he olivat perineet tämän paikan edelleen joltakin taholta, he eivät välttämättä maksaneet siitä, mutta joka tapauksessa ajatus maan omistamisesta oli olemassa. He hakkasivat puut pois talon tieltä, rakensivat vaivalla talonsa pihamaalle pienen pihan, kauniit kukkaistutukset sun muut. Talossa vieraili monia kaupungin tai alueen arvovaltaisia ja he ajattelivat mielessään, että onpa siinä kaunis paikka. Kenties joku heistä ajan mittaan näki talon ränsistymisen ja visioi tälle paikalle uudenaikaisen talon. Hän lunasti maan, kun isäntäväki oli taloudellisesti ahtaalla tai kenties jälleen, joku peri tämän maan.

Niin siinä missä ennen oli puutalo, parkkipaikka tai kauppakeskus, oli metsää ja kalliota. Se kuului alun alkaen valtiolle, sikäli kuin ymmärtämme valtiolaitos oli olemassa. Esimerkiksi Suomen valtiota ei ollut käytännössä olemassa ennen ruotsalaisten tuloa maahan 1000-luvulla. Jos menemme ajassa edelleen taaksepäin, päädymme aikaan, jolloin näillä tyyssijoilla oli kallion ja metsän lisäksi pieniä pelto alueita ja ennen sitä koko alue oli veden peitossa.

Edes villi mielikuvitus ei tuohon aikaan saanut ketään väittämään tätä aluetta omakseen. Vasta, kun alueella oli maata, jolla saattoi elää ja tehdä työtä, joku saattoi ajatella sitä kodikseen. Mutta tuohon aikaan koti määräytyi sen mukaan, että ihmiset asuttivat sitä ja tekivät sillä työtä. Ei sen mukaan, kenen allekirjoitus oli omistuspapereissa.

Ajatus maan tai yhtään minkään maalle asetetun omistamisesta on illuusio. Se on inhimillisen järjen tuote, joka on unohtanut historian ja sen, että lopulta joku jossakin päätti alkaa antaa tälle vedelle, suolle tai kalliolle hinnan. Kun sille oli hinta, yhtäkkiä ihmisillä oli tarve saada tuo vesi, suo tai kallio omakseen. Kun ihminen sitten hankki sen alueen omakseen, hän ajatteli tuossa vaiheessa saavansa tehdä sillä mitä tahansa. Enää ei riittänyt ajatus siitä, että sitä vain asustaisi tai tekisi työtä tuolla maa-alueella, vaan maa-alue oli otettava tehokäyttöön. Se onnistui vain alkamalla myymällä pieniä tilkkuja siitä. Ehkä alueelle tuli muita viljelijöitä, ehkä joku vuokrasi koko alueen tai sitten kuten tänä päivänä, pieniä maatilkkuja on useassa kerroksessa päällekkäin kivisessä talossa, joissa jokainen SAA tai VOI asua, kunhan muistaa maksaa tuosta maatilkustaan jollekin taholle, jonka ensisijainen tarkoitus on kerätä omaisuutta.

Inhimillisen järjestelmän toinen nurinkurinen puoli on se, että kaikki, mistä on kirjoitettu papereita ja lakeja, voivat toisen hallinnon alla olla mitättömiä. Tästä syystä voi hyvin ymmärtää, miksi on niin tärkeää, että suomalaiset ovat suomalaisia suomalaisessa valtiossa. Sillä jos ruotsalaiset tai venäläiset valloittaisivat maan, itsekin asuisin sellaisessa kohteessa, jonka hyvin voisi joku ruotsalainen tai venäläinen haluta itselleen, häätää talosta kaikki suomalaiset ja ottaa tilalle venäläisiä. Suomalaiset ajettaisiin ilman mitään korvauksia muille alueille, vankileireille tai merenpohjaan, eikä siinä katsottaisi sitä, onko suomalainen vain vuokralla vai maanomistaja. Omistusoikeus on rauennut aivan siinä, missä oikeus asua.

Siitä huolimatta vaikuttaa jollakin tavalla tärkeältä ja järkevältä, että elämme nykyisen systeemin mukaan. Olen asiaa ihmetellyt ja palaan sitä ihmettelemään yhä uudelleen. Sillä, jos asiaa aivan perinpohjaisesti ajatellaan, ei tässä tärkeältä ja järkevältä tuntuvassa järjestelmässä ole mitään tolkkua. On toki järkeä sikäli, että jossakin meidän ihmisten joka tapauksessa pitäisi asua ja rahalla voimme lunastaa tarvittaessa oikeuden asua missä haluamme. Mutta kaikki se edellyttää, että meidän järjestelmämme lisäksi kaikki muut järjestelmät noudattavat meidän järjestelmäämme. Rauhan aikana tämä järjestelmä voi toimia ja luoda jokseenkin epäinhimillisiä puitteita köyhemmille, mutta sodan aikana järjestelmän voi unohtaa.

Loppuun kadulla kuultua:

Mies vaimolleen, joka oli pysäköimässä autoa parkkipaikalle: "Muista sitten parkkikiekko."

Vaimo: "Ai, tässä oli ennen parkkimittari."

Mies: "Tässä oli ennen soratie."