Riippuvuudet jaetaan yleisesti ottaen kolmeen eri tyhmään: sosiaaliseen, psyykkiseen ja fysiologiseen. Määriteltäessä riippuvuuksia, on helppo havaita, että meillä on jonkinlainen käsitys siitä, mitä on todellinen riippuvuus. Kun puhumme narkomaaneista, alkoholisteista, pilleristeistä tai vaikka suklaahimoisista, viittamme usein fysiologiseen riippuvuuteen. Siitäkin huolimatta, että esimerkiksi alkoholisteilla ainoa näkyvä ja tuntuva fysiologinen vieroitusoire on krapula.

Jouduin keskustelemaan asiasta läheisen tuttavani, lapsuudenystäväni kanssa. Olen itse absolutisti, enkä ole koskaan käyttänyt päihteitä. Tämän nojalla oma tietoni riippuvuuksista joutuu kyseenalaiseksi: minulla kun ei ole ollut substanssiriippuvuutta. Jos tarkkoja ollaan, meistä jokainen on riippuvainen jokaisella edelläkuvatulla tavalla. Meidät vain on opetettu ja kasvatettu hyväksymään se osana ihmisluontoa. Me hakeudumme sinne, mistä me saamme hyviä tuntemuksia, edes hetkittäisen onnen tunteen. Eihän sitä voi pitää millään tavalla riippuvuuden oireena?

Ehkä olisi syytä lähteä ajattelemaan asiaa niin päin, että mitä ihminen tarvitsee elääkseen. Tuon tarpeen kohde luo ihmisen ja kyseisen asian välille riippuvuussuhteen. Ihminen on riippuvainen ruoasta ja juomasta, sillä ihminen ei kauan eläisi ilman niitä. Samoin ihminen on riippuvainen vanhempiensa hoivasta, jota ilman kukin meistä olisi kuolla kupsahtanut jo vauvaiässä. Näitä ei voida pitää millään tavalla sairaalloisina riippuvuuksina, muttei se vielä takaa sitä, etteikö näihinkin asioihin voisi sairaalloisen suhtautumistavan kehittää.

Myöhemmin olemme yhä enemmän riippuvaisia sosiaalisista suhteista. Me kasvamme osaksi yhteisöä. Harva meistä tieten tahtoen kasvattaa itseään erakoksi. Sen sijaan sosiaalisissa suhteissa tapahtuvat skismat, koulukiusaaminen, ankarat olot kotona ja niin edelleen, voivat suunnata ihmisen toimintaa siihen suuntaan, että sosiaalisilla suhteilla ei ole aivan sellaista merkitystä kuin niillä, joiden ympärillä ihmisiä on ollut aina. Voisi sanoa, että kunkin yksilön henkilökohtaiset kokemukset vaikuttavat mm. siihen, miten muihin ihmisiin asennoituu, tarvitseeko heitä paljon ympärilleen vai vähän, tarvitseeko heidän huomiotaan usein vai hyvin harvoin. Tämä asenne on osa ihmisen identiteettiä, joka kasvaa ja kehittyy vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa.

Tämän lisäksi meidän oman hyvinvointimme ja eräänlaisen varmuuden tunteen vuoksi, me kehitämme erilaisia ajatusrakennelmia järjestämään kokemustamme todellisuudesta. Voimme miettiä, miten reagoisimme, jos palattuamme kaupasta, koulusta, töistä tai matkalta kotiin, kotitalomme olisi palanut maan tasalle. Sen mukana meidän vaatteemme, tietokoneemme, levykokoelmamme, kirjanpitomme tai muut kirjoitetut materiaalit olisivat kadonneet. Se tunne on todennäköisesti murskaava. Sillä tunteella on hyvin vähän tekemistä sosiaalisen todellisuuden kanssa emmekä ole fysiologisesti riippuvaisia levyistämme tai kirjoituksistamme. Sen sijaan kaiken meille rakkaan kuollessa tai kadotessa, samalla katoaa jotakin itsestämme.

Läheisen kuolema on hetki, joka pysäyttää. Miten itsestäänselvää on ollut, että se läheinen ihminen on aina vierellä. Me emme ymmärrä hänen elinaikanaan millä tavalla olemme riippuvaisia hänestä, emmekä välttämättä aina halua ymmärtää sitä hänen kuoltuaankaan. Me käsittelemme menetyksen tunteitakin eri tavalla. Kaikkein säästeliäin tapa lienee se, että muistojen, tunteiden ja ajatusten virta halutaan pysäyttää. Mikä onkaan ihmiselle luonnollisempi tapa kuin etsiä tukea lähimmäisistä, seurakunnasta (ne toiset lähimmäiset) ja jumalista (ne perimmäiset toiset lähimmäiset), alkoholista, työstä jne.

Olen itse ollut vakavasti nettiriippuvainen, enkä ole koukustani edelleenkään täydellisen kuivilla. Tietokoneesta ja netistä on tullut osa omaa identiteettiäni, siitä on tullut tapaani viestiä tuttujen kanssa. Samoin tietokoneesta on tullut yhä enemmän työväline. Olen ollut myös peliriippuvainen. Riippuvaisuuksien listaa voisi jatkaa, mutta se ei muuta seuraavaa asiaa miksikään. Jos olisin valinnut riippuvuuteni toisin, olisin saattanut jo juoda itseni hengiltä. Siksi tuntuu oudolta käydä keskustelua substanssiriippuvuudesta kärsivän kanssa, joka ei pidä muita riippuvuuksia minään. Ikään kuin ainoa ja todellinen riippuvuus, jonka pohjalta voisi ymmärtää muita riippuvuuksia on kokaiinikoukku.