Alustus

Omaelämäkerrallisen tarinan kirjoittamisessa on aina haasteensa. Kenties yksi haastavimmista on ihmisen muisti ja sieltä muistojen ammentaminen. Toinen selkeä haaste on se, millä tavalla näkökulman rajataan, ja mitä lopulta karsitaan tarinan ulkopuolelle.

Pyrin seuraavassa kokoamaan elämäni tärkeimpiä hetkiä ja sisältöjä sikäli kuin muistan, ja nuo hetket limittyvät tavalla tai toisella isääni sekä ajan kuluessa syntyneisiin rituaalinkaltaisiin tapoihin toimia. Nämä rituaalinkaltaiset käyttäytymismallini tulkitsen riippuvuuskäyttäytymiseksi, sillä niillä olen pyrkinyt pitämään elämäni siedettävänä, ja tarpeen mukaan miellyttävänä.

Tiedän, etten välttämättä muista aivan kaikkia yksityiskohtia. Lisäksi muistan ja tulkitsen tiettyjä elämänvaiheita luonnollisesti omasta näkökulmastani. Jonkun toisen läheiseni näkökulma voisi olla hyvin erilainen. Pyrin kuitenkin osoittamaan tarinallani, millä tavalla isäni on vaikuttanut elämääni, tunne-elämääni ja millaisilla mekanismeilla on epämiellyttäviä tunteita pyrkinyt säätelemään.

Tämä tarina ei ole tunnustuksellinen tai terapeuttiseksi tekstiksi tarkoitettu. Olen pyrkinyt purkamaan tarinani erilaisiksi elämäntilanteiksi, joissa olen alkanut käyttäytyä eri tavoin tai oivaltanut tiettyjä seikkoja omassa käyttäytymisessäni. Tarinani on kulkee aika järjestyksessä lapsuudestani nykyhetkeen. Keskityn tarinassa isäni elämään ja hänen vaikutukseensa minuun, mutta tarinassani on lukuisia sivuhenkilöitä, jotka piipahtavat mukana vain siltä osin, missä minun reaktioni ovat olleet erilaisia kuin toisen henkilön, tai toisen henkilön olemassaolo on jollakin tavalla vaikuttanut käsitykseeni itsestäni ja ihmisistä.

Olen pyrkinyt kirjoittamaan tarinani puhtaasti sitä silmällä pitäen, että ihmiset, niin tavalliset lukijat kuin tutkijat, voisivat löytää tarinastani punaisen langan, millä tavalla riippuvuussuhde voi kehittyä, ja millä tavalla se voi hallita elämää läpi elämän. Tarkasteluni kohteena ei ole aineriippuvuus, koska en ole koskaan aineita käyttänyt. Sen sijaan esittelen systeemi- eli toiminnallisten riippuvuuksien anatomiaa omalla kohdallani.

Tarkoitukseni ei ole ahdistaa ihmisiä nurkkaan moralisoimalla. Minusta ei ole juurikaan moralisoijaksi, vaikka voisin ihmisten henkisen hyvinvoinnin puolesta puhuakin. Minä olen kokenut omat toimintatapani paikoin erityisesti itselleni, mutta joissakin tilanteissa myös sosiaalisen vuorovaikutuksen kannalta ongelmallisina ja epämiellyttäviä tunteita (ahdistusta) voimistavina tai ylläpitävinä. Jokainen, joka löytää tarinastani yhtymäkohtia omaan elämäänsä ja käyttäytymiseensä tai alkaa pohtia, millä tavalla he ovat tietyissä elämänsä vaiheissa reagoineet tai millaisia tapoja he ovat itselleen kehittäneet, voinevat kenties ymmärtää, ettei yksikään ihmisen tavoista - ovat ne riippuvuuskäyttäytymistä tai eivät - loppuen lopuksi synny sattumalta, vaan niille on aina yhtäältä sosiaalinen, toisaalta yksilöllinen syy.

Lapsuus

Synnyin rakastavaan kotiin, tai sikäli kuin varhaisesta lapsuudestani mitään muistan, mutta minulla on käsitys, että rakastava ilmapiiri ympäröi minut. Olin toivottu ja pidetty lapsi, enkä ehkä vähiten siitä syystä, että olin nauravainen ja helppohoitoinen. 

Kasvoin nopeasti ikään, jolloin muistan alkaneeni aistia ilmapiiristä asioita. En välttämättä ymmärtänyt kaikkea näkemääni ja kuulemaani, mutta muistan painostavan tunteet. Parisuhteissa syntyy usein ennemmin tai myöhemmin jonkinlaista erimielisyyttä. Nuo erimielisyydet alkoivat koskea isäni alkoholin- ja rahankäyttöä. Hän käytti rahansa mieluummin alkoholiin kuin perheensä elättämiseen, siitäkin huolimatta, että hän oli perheessä paremmin ansaitseva. 

Kuljin serkkujeni pieniksi käyneissä vaatteissa, koska uusiin vaatteisiin ei ollut varaa. Isäni välinpitämättömyys perheen taloudellisesta hyvinvoinnista alkoi raastaa äitini hermoja. Niiden kiristyessä isäni syytti kuukautisia. Lautasten ja lasien lentäessä isäni kysyi minulta lähdetäänkö ajelulle. Pakenimme tuota raivoavaa, kuukautisvaivaista naista. 

Lapsuudessani isäni harvoin nautti alkoholia meidän matkoillamme. Toisinaan kuitenkin hän niin teki. Olimme autolla liikkeellä. Oli myöhäinen syksy ja jääkiekkokausi oli alkanut. Olimme isäni vanhempien luona, kun kiekkokierroksen summaava Urheiluruutu oli alkamassa. Meidän oli lähdettävä kotiin. Isäni oli juonut jonkin verran, mutta auton ratissa hän oli kuin Markku Alén. Auto kiisi mutkittelevaa, kapeaa hiekkatietä yhdeksääkymppiä ja isälläni oli taatusti veressä alkoholia enemmän kuin laki olisi sallinut. En muista mitä tunsin. 

Isäni käyttäytymiseen puututtiin aika ajoin. Muutkin olivat havainneet hänen käytöksessään pieniä, hälyttäviä piirteitä. Äitini ei ollut ainoa, mutta minä en pienenä poikana ymmärtänyt yhtään, mistä puhutaan. Mihin liittyivät ne kaikki omituiset sanat, kuten suuruudenhullu ja narsisti. Vielä vähemmän olisin ymmärtänyt, millainen ihminen on alkoholisti. Sellaista sanaa en muista missään mainitun. 

Koin oloni turvalliseksi. Se johtui varmasti siitä, että isäni oli aina minua kohtaan rakastava. Erimielisyydet liittyivät aivan muihin henkilöihin. Humalapäissään hänen hallitsemattomat tunteensa, vihansa ja pelkonsa saattoivat lyödä läpi. Ne osuivat muihin ihmisiin ja minulle jäi nähtäväksi sekä kuultavaksi lopputulokset. Niitä pyrittiin peittelemään muilta perheenjäseniltä, niitä peiteltiin minultakin. Mutta läheisen ihmisen kasvot kertovat pienellekin lapselle hyvin paljon. Vaikka puhe olisi vakaata, mutta ääni olisi itkuinen, lapsi tietää. 

Turvallisuuden tunteeni saattoivat johtua myös siitä, että sain kristillisen kasvatuksen. Vaikeina hetkinä aloin rukoilla. Pienen pojan hento ääni pyysi apua taivaan isältä, jotta perhe-elämässä kaikki alkaisi olla paremmin. Nuo yksinäisyydessä lausutut sanat helpottivat hieman oloani, koska luotin siihen, että joku jossakin kuulee. Tuo luottamus oli osa lapsuuden turvallisuuden tunnettani, joka alkoi hiljalleen kuitenkin murtua.

Perheen sisällä harjoitettu peittely ja salailu eivät olleet omiaan pitämään sitä yllä. Toinen puoli oli se, miten isäni käyttäytymiseen suhtauduttiin ja toisaalta, miten isäni käyttäytyi. Isästäni tuli silmissäni epäluotettavampi, vaikka hän pyrki olemaan silmissäni luotettava. Olisin halunnut aloittaa jääkiekkoharrastuksen. Siihen olisi tarvittu rahaa, jota isälläni oli. Rahat kuluivat viinaan tai mihin ikinä, minulle jäi vain maalivahdin kypärä. 

Koko lapsuuteni ajan tunnistin humalaisen isäni samaksi isäksi, joka hän oli selvin päin. Olin kasvanut tunnistamaan hänet samaksi niin selväpäisenä kuin humalassa. Ne eivät tehneet minulle eroa. Hän alkoi kuitenkin muuttua jo elämäni ensimmäisen kymmenen vuoden aikana. Alkoholista oli kaiken aikaa tulossa yhä suurempi osa hänen elämäänsä, humalaisesta isästäni yhä suurempi osa koko hänen lähipiirinsä elämää. Ei vähiten minun. 

Hänen alkoholinkäyttönsä aiheutti ongelmia. Äitini pyysi isääni hakemaan apua. Painostuksen jälkeen isäni teki työtä käskettyä ja kävi pari kertaa keskustelemassa ammattilaisen kanssa. Tuon painostuksen seurauksena isäni taisi menettää suuren palan kunnioituksestaan vaimoaan kohtaan. Ainoa asia, jonka hän ”terapiaistunnoillaan” oppi oli: vaimoni on hullu. 

Näihin aikoihin kävin ahkerasti isäni vanhempien luona. Talon alakerrassa oli hyllyjä, joilla oli tyhjiä viinapulloja, mikä niistä mistäkin maasta. Vuosia vanhempi serkkuni oli jo tulossa siihen ikään, kun ensimmäisiä kokeiluja tehdään. Niin hän ojensi minullekin tilkkoja noita väkeviä nesteitä. Ne olivat pahanmakuisia. Silti pieniä hörppyjä otettiin korkeista useampia kertoja, kunnes totesin ne jäivät. Juoma oli pahaa ja siltä pohjalta tein omat päätelmäni. Sen lisäksi, että alkoholi saa ihmiset toimimaan oudolla tavalla, heidän täytyy juoda tuota pahanmakuista nestettä valtavan paljon päästäkseen siihen tilaan. 

Kävimme serkkujen ja isäni kanssa paljon vesillä. Isäni oli harrastanut purjehdusta ja opetti taitoa myös minulle. Saatoimme ottaa veneen ja suunnata kulkumme kohti ulappaa. Nuo hetket ovat mielessäni positiivisia. Samoin kaikki kalastusreissut joita teimme. Mutta elämä oli aina toisenlaista, kun päädyimme takaisin kotilaituriin. 

Riidat olivat pahentuneet ja isäni alkoholinkäyttö riistäytyi yhä enemmän hänen käsistään. Muistan yhä voimakkaammat riidat ja oman reaktioni niihin. Pienenä minulla ei ollut tietokonepelejä, alkoholia, seksiä tai mitään muuta tapaa paeta, kuin konkreettisesti. Huusin täyttä huutoa. Itkin ja raivosin. Silppusin sanomalehtiä, joita käsiini osui. Paiskasin oven perässäni ja kävelin pyjamassa kadulle. Olinpa ainakin vapaa. Kunnes äitini haki minut takaisin kotiin. 

Olin pahoinvoiva lapsi. Naapurit olivat huomauttaneet huutavasta lapsesta ja osoittaneet huolestuneisuutensa. Meillä kaikki on ihan hyvin, kiitos vain. Suljettujen ovien takana riidat jatkuivat aina siihen pisteeseen, että äitini alkoi uhkailla erolla. Läpi käytiin vuoden asumusero, mutta se vain pahensi tilannetta. Pari vuotta myöhemmin isäni joutui nöyrtymään. Hän kävi polvilleen keittiön pöydän ääressä ja rukoili: ”Anna vielä yksi mahdollisuus. Olen hankkinut meille asunto-osakkeen.” Uusi asunto-osake ja kaikki. Asioiden täytyi olla menossa parempaan. 

Vuosi uudessa kodissa oli helvettiä. Se ei ollut sitä niin voimakkaasti minulle kuin se oli läheiselle ihmiselle: äidilleni. Aistin ilmapiiriä kaiken aikaa. Pääasiassa silloin kun se oli sanatonta. Sanalliset välikohtaukset saivat minut pelkäämään nukkumaanmenoa. En kyennyt nukahtamaan enää samalla tavalla kuin ennen. Olin jatkuvassa valmiustilassa, jos riita puhkeaisi. Aloin esittää nukkuvani. Jos jompikumpi vanhemmistani tuli huoneeseeni tarkastamaan, että kaikki on hyvin, pidin silmiäni kiinni ja olin katsovinani maisemia. Kun oven takana vanhemmat lopettivat puheen tai supinansa, saatoin nukahtaa oikeasti. 

Joinakin iltoina en kuitenkaan nukahtanut silloinkaan. Saatoin tuntea, että oven takana tapahtuu jotakin, mitä ei pitäisi. Tunsin, ettei kaikki ollut hyvin useampana iltana ja nousin sängystäni ikään kuin hakemaan vettä. Joskus vanhempani olivat jo nukkumassa, mutta eräänä iltana katsoin parhaaksi palata takaisin sänkyyn. Humalassa kotiin tullut isäni teki jotakin, mitä hänen ei olisi pitänyt, ja mitä yhdenkään pienen lapsen ei pitäisi nähdä. Palasin nopeasti sänkyyni. Suljin silmäni, mutta näkemäni jäi verkkokalvoille ja muistiin. 

Isäni toi kotiin kavereitaan. Naapurissa oli sauna, jossa tapasin heitä ja sain itse jääkiekkolegendoilta nyrkkeilykoulutusta. Tunteeni alkoivat kiertää kehää. En kyennyt tunnistamaan niitä tuossa tilanteessa. Saatoin vain kokea epämääräistä painetta, aloin olla yhä epävarmempi maailman ja ihmisten suhteen. Muutto uuteen kotiin oli jo osittain katkaissut suhteeni vanhoihin koulukavereihini. Jäljellä olivat enää sukulaiset, joista ei ollut aina leikkimään kanssani. Aloin kirjoittaa ja leikkiä yksin. 

Äitini sai tarpeeksi isästäni vuoden jälkeen uudessa asunnossa. Hänen pelokkuutensa tarttui minuun. Olin edelleen isän poika, mutta alkoi tulla aika, jolloin pienen pojan, tässä vaiheessa noin 10-vuotiaan täytyi alkaa tehdä valintoja: olinko isän vai äidin poika. Selkeä valinta oli jälkimmäinen. 

Näihin aikoihin kävelin serkkuni kanssa metsätietä. Keskustelumme oli tavallista nuorten poikien juttua, mutta jostakin syystä tuolla kerralla keskustelumme siirtyi Jumalaan. Uskoin vilpittömästi Jumalan olemassaoloon ja uskoin hänen vaikuttavan kaikessa inhimillisessä elämässä. Katsoin metsää, jonka yllä paistoi aurinko ja lipui pilviharso. Hetkellisesti näin yhtäkkiä puut ilman minkäänlaista köynnöstä tai punosta, joka olisi yhdistänyt ne taivaan isään. Mitä jos... mitä jos Jumalaa ei ole, vaan on vain luonto, elämä tällaisena kuin se on? Jumalan olemassaolo kyseenalaistui ensimmäisen kerran.

Avioeron jälkeinen nuoruus 

Muutin äitini kanssa vuokra-asuntoon. Riidat jatkuivat ja isäni kävi edelleen luonamme kylässä. Rajat tuntuivat häilyviltä. Koska en edelleenkään kyennyt käsittelemään tunteitani, kuin kenties kirjoittamalla ja leikkimällä, huutoni jatkui. Se jatkui aina siihen pisteeseen, että eräänä iltana nenästäni katkesi verisuoni. Tämän jälkeen vuosin verta lähes päivittäin vuosikausia. 

Isäni oli vaikea niellä eroa. Se oli hänen omalletunnolleen ja imagolleen haitaksi. Hän muutti ensin yhteen paikkaan ja sitten toiseen. Hänestä tuli viikonloppuisä, jonka luona kävin. Nuo paikat eivät olleet erityisen hohdokkaita, mutta ne olivat isäni koti. Hän kysyi usein äidistäni, oliko äitini löytänyt uuden miehen. Vastasin kiltisti sen mukaan, mitä tiesin. 

Olin alkanut kuunnella musiikkia ja toivoin isältäni joululahjaa. Jouluna hän toimitti minulle stereot. Vanhat ja käytetyt, mutta toimivat. Musiikista tuli toinen pakopaikkani. Aloin äänittää musiikkia radiosta, tanssia ja laulaa mukana. Kun musiikki soi, kaikki muu ympärillä tapahtuva vaikutti minuun vähemmän. Olin kuitenkin omissa oloissani. Minä ja musiikki. 

Vanhempani olivat hiljattain eronneet ja olin muuttunut ennen iloisesta ja touhukkaasta vesselistä pelokkaaksi, araksi ja vakavaksi. Yläasteaikani alkoi. Aiemmin läheiset koulukaverini olivat muuttuneet kaikki etäisiksi. Ehkä vain omassa pienessä mielessäni, mutta jäin kaikkien ryhmien ulkopuolelle. Yksinäinen ja vakava pieni poika on kenelle tahansa helppo kohde. Sain useampia kiusaajia niskaani. Heidän joukossaan oli kaverini, jonka olin aiemmin mieltänyt parhaaksi ja läheisimmäksi kavereistani. 

Kotioloissa paras ystäväni oli äitini äiti. Hän oli hiljattain saanut aivoinfarktin ja hänen mielessään sanat olivat menneet sekaisin. Vietin paljon aikaa isoäitini kanssa, pelasimme korttia, harjoittelimme oikeinkirjoitusta ja –lausuntaa ala-asteikäisenä käyttämieni askartelukorttien kanssa. Isoäitini opittua vihdoin noin vuoden harjoittelun jälkeen, hän kuoli. 

Näihin aikoihin suhteeni kristinuskoon alkoi muuttua jyrkemmäksi. En tiennyt muista uskonnoista tai toisenlaisista suhtautumistavoista elämään. Rukoukseni kaikuivat kuuroille korville. Toivoin nöyrästi apua lähimmäisilleni, jotta myös minun olisi helpompi olla. Isäni alkoholinkäyttö aiheutti ongelmia, riidat jatkuivat edelleen ja olin koulukiusattu. Aloin pitää itseäni ateistina, mutta vaikenin äidiltäni vielä tässä vaiheessa uskossani tapahtuneesta muutoksesta.

Kiusaaminen jatkui toiselle yläastevuodelle. Lopulta kerroin tunteistani ja kiusaamisesta äidilleni. Kävimme keskustelua luokanvalvojani kanssa, joka puuttui tilanteeseen. Tuon jälkeen sain rauhan ja hiljalleen aloin palautua edes jollakin tavalla omaksi itsekseni, kuka sitten enää olin. Kaiken tämän myllerryksen keskellä, alkaen äitini lähdöstä isäni luota koulukiusaamiseen ja isoäitini kuolemaan aloin kuunnella yhä enemmän musiikkia. Samaan aikaan kuitenkin teini-ikäinen poika alkoi kiinnostua naisista. 

Olin ollut myös ahkera lehtien kerääjä. Minulla oli ollut kokonaisia vuosikertoja Teräsmiestä, joitakin sarjoja Lepakko- ja Hämähäkkimiestä sekä muita yksittäisiä sarjakuvia. Antikvariaattikäyntien sivussa päädyin miestenlehtiosastolle. Teini-ikäiselle ei juurikaan miestenlehtiä myydä, joten ne lähtivät mukaan laittomasti. Ne päätyivät kirjahyllyni lukittujen ovien taakse. 

Aloin kehittää itselleni kolmatta tapaa hillitä käsittelemättömiä tunteitani. Kuten kirjoittaminen saattoi viedä minut omiin maailmoihini, loitontaa ympäröivästä maailmasta ja sen ilmapiiristä, pois käsittelemästä muodottomia tunteitani, myös musiikki salli minun tehdä niin. Musiikin täyttäessä mieleni, saatoin vain hyräillä mukana sanoja. Rakastuin musiikkiin, lähes riippumatta siitä, mitä se oli, ja pääsääntöisesti se oli poppia. Lopulta rakastuin myös tunteeseen, joka minulle tuli miestenlehtiä selaillessa ja niistä tyydytyksen saadessani. Keskittyminen kuviin toimivat teleporttina johonkin täysin toiseen todellisuuteen. Kenties vielä voimakkaammin kuin kirjoittaminen ja musiikki koskaan. 

Jossakin fantasian keskellä oli yhteys isääni muuttunut. Hän oli poistunut paikkakunnalta omille teilleen. Hän kiersi maakuntia tekemässä töitä, kunnes hän ilmoitti lähtevänsä Norjaan. Muutaman vuoden ajan olimme pääsääntöisesti yhteydessä vain puhelimitse. Hän ei enää vaikuttanut minun elämääni niin voimakkaasti ja riitaisuudet olivat vähentyneet. 

Kerran kävin tapaamassa isääni Norjassa. Hän vietti aikaansa ja teki töitä yhdessä muiden suomalaisten työmiesten kanssa. He asuivat parakissa Oslon itäpuolella. Olot eivät olleet kaksiset, mutta isäni ei tuntunut valittavan. Hän oli kasvattanut pidemmät hiukset ja ajeli rämällä Volvolla, joka kulutti 20 litraa sadalla. Joka ilta olimme joukolla terassilla. Kaikki joivat maltillisesti, mutta varmasti itsensä pieneen humalaan. Tuo ryhmä piti minusta ja minä pidin heistä. Yhdeltä heistä sain lopulta jalkapallon, johon jokainen kirjoitti nimensä. Pidin tuota palloa aarteenani vuosikausia. 

Miesten parakki oli poikamiesten luola. Sellaisista luolista löytyy paljon miestenlehtiä. Niitä päätyi lopulta minunkin käsiini. Osa niistä päätyi mukanani Suomeen. Niistä ei tullut koskaan minulle muuta kuin kulutustavaraa. Kulutus puolestaan teki minusta armotta alastoman naiskauneuden ystävän.

Vointini oli paranemassa, mutta herkkyyteni oli tallella. Olin ujo ja kartoin muiden ikäisteni seuraa. Minua ahdisti ajatus humaltumisesta ja humalaisten näkemisestä. Muiden ikäisteni alettua kokeilla alkoholia, etsiä itselleen seuraa, kehittää ensimmäisiä parisuhteitaan tai vain kerätä ympärilleen lisää tuttavia sekä kavereita, minä sulkeuduin musiikin, kirjoittamisen, leikkien, miestenlehtien ja yhä useammin elokuvien maailmaan. 

Koulu oli välttämätön paha, johon en kaikkina aamuina edes halunnut. Luin kokeisiin viimeisenä iltana, siten kuin parhaaksi näin ja koin. Usein huonolla menestyksellä. Keskiarvoni pysyivät kuitenkin keskivertoina. Yläasteen viimeisellä luokalla kuitenkin myös koulumenestyksessäni näky vointini, mutta myös keskittymiskykyni parantuminen. Sain peruskoulun päästötodistukseen koko koulu-urani parhaan keskiarvon: 8,1. 

Lukioon mennessäni aloin haaveilla olevani jotakin suurta. Halusin näyttää kiusaajilleni ja koko maailmalle, etten ole turha poika. Halusin elokuvaohjaajaksi tai –käsikirjoittajaksi. Luin alan kirjallisuutta silloinkin, kun minun olisi pitänyt keskittyä koulukirjoihin. Tein muistiinpanoja enemmän elokuvista kuin opiskelemistani aineista. Elokuvien parissa saatoin kokea jälleen uudenlaisia tunteita. Ammensin tarinoista käsitystä maailmasta ja ihmisistä. Tarinoista aloin luoda käsitystäni siitä, mikä elämässä on tärkeää. 

Uppouduin tarinoihin myös ollessani ihmisten kanssa. Olin sosiaalisesti täysin kypsymätön ja minulle kuuntelu oli luonnollinen valinta. Kun erehdyin puhumaan saatoin päästää suustani ties minkälaisia ankkoja tai sammakoita. Lisäksi aloin sepittää omia tarinoitani. Halusin olla hyväksytty, joten aloin valehdella. Valehtelin jopa täysin arkisista ja mitättömistä asioista, jotka liittyivät kouluun, tunneilla olemiseen tai erilaisissa tapahtumissa käymiseen. Tiesin valehdelleeni, mutten kyennyt estämään noita tilanteita, vaan ajauduin kerta toisensa valehtelemaan ja toivomaan, etteivät valheeni paljastuisi. 

Ihastuin ensimmäisen kerran 18-vuotiaana. Valmiuteni tunteiden kohtaamiseen olivat rajalliset. Pyöritin mielessäni useita iltoja, pitäisikö minun soittaa tytölle vai ei. Lopulta rohkaistuin ja soitin. Hän vastasi: ”Anteeksi, mutta mulla on muuta tänä iltana…” Jalat ja kädet tutisten laskin luurin. Olin saanut pitkän mietinnän jälkeen kielteisen vastauksen. Ihastus ei laantunut. 

Isäni oli palannut Norjasta Suomeen. Hän oli soittanut minulle joutuvansa hetkeksi pois. Tuolla poissa, työleirillä, hän kärsi muutaman kuukauden tuomion pahoinpitelystä, jonka hän oli tehnyt vain hieman ennen Norjaan lähtöään, linnatuomion pelossa. Hänen palauduttuaan hän asettui Helsinkiin. Hän jatkoi työtään rakennuksilla ja seuraavaksi kesäksi hän kutsui myös minut luokseen. Suostuin. 

Työ oli raskasta, mutta se oli samalla nautittavaa. Työilmapiiri oli kevyt ja humoristinen. Vaikka jouduin heräämään aamuisin viideltä ja tekemään pisimmillään 16-tuntisia päiviä, se ei häirinnyt minua. Yleensä juuri illat olivat niitä aikoja, jolloin tunnelma ei enää ollutkaan niin kevyt. Isäni halusi tietää paljon äidistäni. Hän ei ollut tuona aikana kertaakaan humalassa. Puhuimme ja keskustelimme, kävimme katsomassa elokuvia ja kiertelimme Helsinkiä. Lopulta jatkuvat äitiini kohdistuvat kysymykset alkoivat ahdistaa minua ja halusin pois. 

Kesän aikana taas purin omaa ahdistustani kyseenalaisella tavalla. Kirjoitin ihastukselleni kirjeitä, joissa ei varmasti ollut sen enempää päätä kuin häntää tytölle, joka tuskin tunsi minua, ja jota itse en tuntenut alkuunkaan. Tunteeni olivat muodoton möykky, joka vaati jonkinlaista purkautumista. Kirjoittaminen oli minulle paljon luonnollisempaa ja helpompaa kuin puhuminen. Kun vihdoin kohtasin tytön, hän ei sanonut minulle mitään, vaan katseltiin. En kyennyt ottamaan häneen minkäänlaista kontaktia. Sen sijaan minun oli huomattavasti helpompaa lähestyä kaikkia muita tyttöjä. Erityisesti niitä, joiden tiesin seurustelevan. 

Olin lisäksi kehittämässä mielessäni päähänpinttymää: halusin isäksi. Lukiosta valmistuessani olin aivan varma siitä, että minusta tulisi hyvä isä. Toisenlainen kuin oma isäni oli ollut. Olin kuitenkin niin syvällä omissa fantasioissani, etten löytänyt niistä minkäänlaista irtiottoa suhteessa ikäisiini tyttöihin. Kun minkäänlaista kontaktia ei ollut, eikä syntynyt, oli erityisen vaikeaa lopulta edes harkita isyyttä. Saati, että vanhemmuus tuona aikana tai edes myöhemmin olisi ollut viisas ratkaisu. 

Aikuisuuden kynnyksellä 

Lukion jälkeen jäin työttömäksi. Arkeni täytti lähinnä pilluralli kotikaupunkini keskustassa. Pillurallia tuo ralli oli kuitenkin lähinnä muille. Minulle se oli pakoa kotioloista. Saatoin palata kotiin vasta aamuyön tunteina ja herättyäni oli lähes välittömästi aika jatkaa matkaa. 

Tutustuin edelleen pääasiassa miespuolisiin ihmisiin, vaikka olin kodin ulkopuolella. Autoilevassa kansassa miehet istuivat ratissa ja tytöt olivat heidän vierellään, pelkääjän paikalla. Tytöistä ja heidän haluistaan en ottanut koskaan selvää. He tuntuivat etäisiltä ja heidän valintansa käsittämättömiltä. Itse en olisi koskaan valinnut seuralaisekseni ihmistä vain sen perusteella, että hänellä on auto, vapauden tunne ja karvanoppa. 

Pillurallien jäätyä aloin pitää itsestäni fyysisesti huolta. Minulla ei ollut kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen ja kokemattomuuteni varmasti heijastui ulospäin. Sen lisäksi ulospäin heijastuivat sosiaaliset rajoitteeni. Sulkeuduin kodin sijasta nyt kuntosaleihin ja pelikentille. Pumppasin rautaa, hakkasin sulka- ja squashpalloa sekä pyöräilin. Kuntosuoritukset saivat minut voimaan paremmin. Rakastin hikoilemista ja tunnetta, joka kovan kuntorääkin jälkeen tuli. Hävisin tai voitin peleissä, sillä ei ollut enää niin suurta merkitystä. 

Hoikistuin ja olin kohtuullisen hyvässä fyysisessä kunnossa. Ujouteeni sillä ei ollut vaikutusta. Pelasin ahkerasti rahapelejä. Saatoin hukata vähistä rahoistani tuntuvan osan veikkaukseen. Ihastuin lievästi yhteen R-kioskin myyjättäreen. Olisin halunnut pyytää häntä ulos. Kiertelin kioskin ympäristössä useampia kertoja päivässä, mutta kertaakaan en saanut halaistua sanaa suustani. 

Olikin ehkä onneni, että varusmiespalvelu kutsui minua. Jouduin miesten kouluun, jossa pyrin tekemään parhaani. Kuntoni oli hyvä, mutta lopulta armeijan kengät tekivät selvää jaloistani. Olin ollut ulkonäköni suhteen epävarma, mutta lopulta murtuneet luut pitivät huolen siitä, etten enää varusmiespalvelun viimeisenä seitsemänä kuukautena liikkunut. 

Varusmiespalveluun mennessäni painoin noin 72 kiloa ja pidin itseäni ulkoisesti epämiellyttävänä. Vapautumiseni aikaan painoin 88 kiloa. Kehooni oli ilmestynyt pallo. Muistan heränneeni tuohon palloon vasta nähtyäni itsestäni mustavalkoisen valokuvan, joka ei jätä juurikaan mitään tulkinnanvaraa. Siirsin syyn itsestäni ja liikkumattomuudestani armeijalle. Puupohjaiset maihinnousukengät olivat tehneet tehtävänsä. 

Jalkojeni petettyä aloin myös yhä enemmän ahdistua armeijailmapiiristä. Jo muutaman kuukauden taistelun jälkeen halusin pois. Keskustelin asiasta isäni kanssa, joka oli siviiliarvoltaan luutnantti, myöhemmin yliluutnantti. Hän kannusti minua jatkamaan armeijassa loppuun asti, vaikkei se miellyttävältä tuntuisikaan. Hän piti ajanhukkana sitä, että jättäisin sen kesken ja koettaisin toisena aikana uudelleen. Arvostin isääni näistä neuvoista ja keskusteluista. Ne saivat minut jatkamaan.

Palvelusaikana tutustuin moniin ikäisiini miehiin. Keskustelut pyörivät ympyrää. Käytännössä mistään ihmiselämää syvemmin koskettavasti ei puhuttu. Huoneeseeni saapui säännöllisesti lomilta humalaisia miehiä. Heistä yksi oksensi useamman kerran sänkyynsä ja heräsi oksennuksestaan. Tämä kuului ikään kuin asiaan. Samoin muita varusmiestovereitani siirrettiin suoraan lomilta putkaan. Kuka heistä oli juonut mistäkin syystä, ei kenties vähiten sen vuoksi, että heidän nuoret parisuhteensa olivat heidän armeija-aikanaan koetuksella. Niistä koettelemuksista vaiettiin pääsääntöisesti aina siihen asti, kun eräs tovereistani jätti tulematta lomilta takaisin palvelukseen. Hänen tyttöystävänsä oli jättänyt.

Varusmiespalvelun päätteeksi olin hyvässä lihassa, mutta uhkuin tarmoa ja halua opiskella tai tehdä töitä. Vain pari viikkoa toukokuisen vapautumiseni jälkeen löysin itseni töistä paikalliselta radioasemalta. Pääsin kehittämään sellaisia taitoja, joita minulla ei tuohon päivään mennessä ollut. Sain puhua.

Minusta tuli puoleksitoista vuodeksi aseman pääasiallinen mainosääni. Tein liukuhihnalta mainoksia paikallisille yrittäjille. Tunsin kuuluvani toimittajien joukkoon. Ääneni radiossa ei suuresti viehättänyt minua, vaan aloin suhtautua siihenkin kriittisesti. Osan mainoksista jouduin tekemään aivan liian lyhyessä ajassa tai puheelleni oli varattu liian lyhyt aika, jotta mainos olisi ollut selkeä ja korvaa miellyttävä.

Olin alkanut osoittaa omaa tahtoa perheoloissa. Halusinkin pian armeijan jälkeen muuttaa omiin oloihini. Oma koti löytyi kohtuullisen pian äitini avustuksella. Uusi elämä koitti, kun ei ollut enää valvovia silmiä. Tunsin oloni kohtuullisen hyväksi, ja kaikkien itselleni tärkeiden asioiden rooli elämässäni pieneni huomattavasti.

Uskonnottomuuteni alkoi heijastua myös perheoloihin. Kykenin mutkitta kuuntelemaan hartaan uskovan, isäni äidin tarinoita uskosta ja Jumalasta, mutta minun otin ne enää vain tarinoina. Muutoin olin hyvinkin jyrkkä ja pessimistinen kristinuskon vaikutuksen suhteen. Rakkaus ja toivo olivat kadonneet. Tästä seurasi myös jyrkkiä erimielisyyksiä äitini kanssa, joka edelleen piti kiinni kristillisestä sanomasta. Olin alkanut hakea tietoa muista uskonnoista, ja kerännyt luettavakseni eri uskontojen pyhiä tekstejä. Mikään vaan ei tuntunut oikealta. Olin varma ainoastaan siitä, että rukousteni kohde, kristillinen Jumala oli Friedrich Nietzschen sanoin kuollut.

Syksyllä aloitin koulun. Pääsin sisään ammattikorkeakouluun opiskelemaan kaupallista alaa. Työni kautta olin kiinnostunut markkinoinnista ja kouluaikana kiinnostuin hyvin pian tietotekniikasta. Koska en enää syksyllä voinut jatkaa radioasemalla kokopäiväisenä, aloin tehdä radioasemalle keikkoja perjantaisin.

Uusi kotini oli toki hyvä asia. Siitä huolimatta perjantaisin päädyin viettämään aikaa radioasemalla. Työpaikkani oli ollut sopiva vapaa-ajanviettopaikka jo kesällä, ennen opintojani, mutta nyt perjantaiden ohjelmaksi vakiintui toimittajille seuran pitäminen. Itseäni huomattavasti vanhemmat ja kokeneemmat toimittajat saattoivatkin vain ihmetellä, mitä ihmettä teen perjantai-iltaisin asemalla. Minun ikäiseni miesten olisi pitänyt olla tuohon aikaan baanalla bongaamassa misuja.

Koin työn ja työilmapiirin tärkeämmäksi kuin misujen bongaamisen tai opiskelun. Itse asiassa opiskeluni eivät sujuneet kovinkaan hyvin. Havaitsin nimittäin hyvin pian, etten oikein ymmärrä, mistä puhutaan ja miksi minun pitäisi olla kaikista opetetuista asioista kovinkaan perillä tai kiinnostunut. Tein kuitenkin käytännössä jo markkinointityötä.

Ensimmäisen opiskeluvuoteni puolivaiheissa, hieman ennen joulua olimme opiskelemassa tietotekniikkaa. Meille kerrottiin internetistä. Eräs koulukavereistani kertoi reaaliaikaisesta keskusteluohjelmasta, jonka nimi oli IRC – Internet Relay Chat. Tuon ohjelman avulla kuulemma oli mahdollista keskustella ihmisten kanssa eri puolilla maailmaa. Ensikosketus oli hämmentävä, mutta se vei minut välittömästi mukanaan.

Isäni oli hankkinut työtarkoitukseen niin itselleen kuin minulle tietokoneen. Pian minun oli hankittava itselleni modeemi, jotta saatoin päästä sillä yhteyteen kouluni serveriin ja sitä kautta IRC:iin. Aloin jättää oppitunteja väliin, koska olin alkanut tutustua ihmisiin, todellakin eri puolilla maailmaa ja heistä oli tullut minulle läheisiä.

Jo muutaman kuukauden sisällä olin löytänyt kontaktin vastakkaiseen sukupuoleen. Olin saanut itsestäni käsityksen ihmisenä, joka puhuu hyvin eri tavalla kuin muut miehet. Minua pidettiin mielenkiintoisena ja hauskana veikkona, jonka kanssa oli miellyttävä keskustella. Kaikki positiivinen palaute antoi minulle yhä useammin syyn hakeutua siihen seuraan, jossa koin itseni hyväksytyksi. IRC:stä tuli nopeasti pakoväylä todellisuudelta.

Isäni ote oli jälleen kiristynyt. Tietokone oli tullut kotiini työtarkoituksessa, joka tarkoitti lähinnä sitä, että isäni toivoi – kun nyt opiskelin kaupallista alaa ja taloutta – minun työskentelevän hänelle. Tarkoitus oli, että tulisin hoitamaan hänen kirjanpitoaan. Kirjanpitotunneilla olin nukahtamaisillani, enkä kokenut olevani sen enempää kovin kyvykäs kirjanpitotöihin kuin halukas.

Isän ja pojan pesäero

Isäni muutto Helsinkiin oli tuonut hänet jälleen lähemmäs minua. Yhdessä viettämämme puolitoista kuukautta oli lähentänyt meitä, vaikka olinkin halunnut pois hänen luotaan. Aloin välttelemään hänen luonaan käymistä, koska tiesin ahdistuvani. Saatoimme kokea yhteisiä, mukavia hetkiä lähinnä hänen vanhempiensa luona, johon tullessaan hän oli yleensä aina selvin päin, äitinsä painostuksesta.

Isäni oli yrityksen omistaja ja johtaja. Erinäiset verotekniset syyt ja lähinnä veronkierto sai aikaan sen, että hänen oli tekeydyttävä täysin rutiköyhäksi. Kaikki omistuksensa hän siirsi läheisilleen. Minun omistuksessani oli parhaimmillaan kaksi hänen autoistaan, vaikkei kumpikaan niistä ollut välttämättä käytössäni. Lisäksi omistukseeni tuli osa hänen osakeyhtiöistään.

Keplottelulla ja kovalla työllä hän onnistui haalimaan omaisuutta. Hänellä oli oma, pieni osake ja toimistotila Helsingin keskustassa. Lisää hän pyrki haalimaan trokaamalla pirtua Virosta Suomeen. Virossa hän oli tutustunut prostituoituihin, joita oli pian myös Suomessa. Hänen oli tehnyt elämässään selvän kurssinmuutoksen ja hänen itsevarmuutensa alkoi hiipiä taivaisiin. Jos hän oli osoittanut suuruudenhulluutta jo lapsuuteni päivinä, hänen persoonallisuutensa oli muuttumassa entistä enemmän, varsinkin hänen ollessa humalassa.

Vaikka muistan asian niin, ettei hänen persoonallisuutensa enää selvin päin tai humalassa olleet niin jyrkästi toisistaan eroavia, luulen kuvitelleeni. Hän oli säilyttänyt tietyn herkkyyden edelleen ollessaan humalassa, mutta rikastuminen, naisten seura ja onnistuminen töissä oli hämärtänyt hänen käsitystään omista kyvyistään.

Hänen ristiriitainen käyttäytymisensä sai minut entistä voimakkaammin takajaloilleni. Minut oli kytketty hänen bisneksiinsä ja se ahdisti minua. Vaikka olin hänen poikansa, olin samaan aikaan eräänlainen välikappale, pelimerkki. Suhteemme muuttui yhä jyrkemmin siihen suuntaan, että kieltäydyin täydellisesti kaikista hänen ehdotuksistaan, jotka liittyivät tavalla tai toisella hänen luokseen menemiseen, kauppoihin, rahaan ja työhön.

Immuuniksi hänen vaikutukseltaan en siltikään tullut. Hänen elämänsä käydessä kaikkein hektisintä vaihetta hän kutsui minut ja vanhempansa luokseen. Hän majoitti vanhempansa hotelli Strandiin, lähelle asuntoaan. Vanhemmilleen hän tarjosi yön ja kaiken, mitä he halusivat syödä tai juoda. Hänen äitinsä oli vastahakoinen siitä hetkestä kun hän kohtasi isäni. Isäni oli nauttinut alkoholia ja isoäitini valtasi levoton olo, jota en tuossa vaiheessa pystynyt kovin pitkälle hänen kanssaan käsittelemään. Isäni isä puolestaan oli nauttinut alkoholia, joten hän nautti olostaan.

Isäni pyysi minut mukaansa. Hänen vanhempansa jäivät hotellille. Isälleni oli tärkeää se, että hänen poikansa osoittaisi olevansa mies. Hän vei minut ravintola Kirjaan, jossa oli tanssimassa virolaisia strippareita. Seuraamme liittyi minulle täysin tuntematon, isäni tuttava. Katselimme tanssivia naisia, kunnes isäni päätti, että me kaikki kolme menisimme privaattiin yhden tanssijan kanssa.

Tyttö tuli tanssimaan syliini. Voimassa oli kielto, ettei tanssijoihin kosketa, mutta syystä tai toisesta se ei pätenyt isäni seurassa. Työnsin sormeni tytön sisään. Se oli ensimmäinen kosketukseni vastakkaiseen sukupuoleen. Olin lähinnä omasta käytöksestäni hämilläni. Olin toki ollut jo teini-iästä utelias siitä, miltä nainen tuntuu, mutta en halunnut olla isäni kaltainen. Privaatin päättyessä isäni jäi tytön kanssa. Tyttö makasi selällään pöydällä jalat levällään, isäni nuoli häntä.

Isäni oli sellaisessa humalassa, joka korosti hänen tietynlaista suuruudenhulluttaan ja vääristynyttä käsitystään itsestään ja kyvyistään. Hän saisi kenet tahansa 18-vuotiaan, mutta lähinnä vain sillä ehdolla, että hän maksaisi heistä. Tuo ei tuntunut haittaavan häntä millään tavalla, koska lopulta naiset olivat pelkkiä fyysisiä objekteja, joihin seksuaaliset himot ja halut voisi purkaa. Naiset olivat hänen leikkikalujaan.

Minä pakenin hänen ja hänen tuttavansa seurasta. Olin hämilläni, mutta täysin tietoinen siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Palasin isovanhempieni huoneeseen ja kerroin, ettei Helsinkiin olisi mitään mieltä jäädä. Illallista ei tulisi, ja vaikka tulisi, heistä kumpikaan tuskin nauttisi sillä illallisella olemisesta. Sain isoäitini vakuuttumaan hyvin nopeasti. Hän kertoi pelänneensä jotakin tapahtuvan jo sillä hetkellä, kun oli nähnyt isäni. Isoisäni oli omissa maailmoissaan. Häntä ei maalliset murheet paljoa painaneet.

Otin auton avaimet, olin ainoa henkilö porukassa, joka ei ollut nauttinut siemaustakaan alkoholia ja toisaalta isoäitini ei koskaan oppinut ajamaan autoa. Jätimme Helsingin lopulta noin kahden aikaan yöllä. Isästäni ei enää kuulunut, vaan hän oli kadonnut omia menojaan. Hän ei yrittänyt tavoitella edes minua, eikä ilmeisesti ymmärtänyt minun kadonneen. Hänellä oli tärkeämpää tekemistä.

Ajoin isovanhempani takaisin kotiin, ja sen jälkeen itseni. Olin yön tapahtumista hämilläni ja ahdistunut. Olin niin varma siitä, että jos ikinä lähtisin isäni mukaan, enää yhteenkään kokeiluun tai kutsuun, saattaisin katua sitä. Tämä alkoi päteä kaikessa kanssakäymisessä hänen kanssaan. Omasta käytöksestäni olin huolestunut ensimmäistä kertaa. Kirjoitin tytölle anteeksipyyntöä. Olisin pahoitellut käyttäytymistäni, mutta jälleen olin tilanteessa, jossa olisin ollut kirjoittamassa itselleni täysin vieraalle ihmiselle täysin vieraita asioita.

Maailmanmatkaaja

Aloin viettää päiviä tietokoneella. Kouluun päädyin tunneille, mutta välittömästi tuntien päättymisen jälkeen päädyin tietokoneluokkaan ja IRC:iin. Käyttäytymiseni varmasti herätti kummastusta läheisissäni, sillä aloin olla entistä vetäytyneempi, koska tietokoneelle pääsy käytännössä alkoi sanella koko arkipäiväistä elämääni. Aloin käyttäytyä levottomasti ja hermostuneesti.

Hiljalleen opin puhumaan perhetaustastani IRC:ssä. Hiljattainen avautuminen johti lukuisiin mielenkiintoisiin keskusteluihin, joiden kautta lopulta aloin oppia ihmisistä enemmän kuin olisin oppinut psykologian kirjoista, jotka olivat aikanaan kiinnostaneet minua. Avautumiseni sai muut ihmiset avautumaan ja aloin löytää yhtymäkohtia, kipupisteitä, joita monilla ihmisillä on.

Tutustuin ihmisiin, jotka olivat elämässään kärsineet insestistä, pedofiliasta, alkoholismista, henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. He elivät pelossa ja häpeässä, kuten kenties itsekin olin elänyt, mutta tuossa vaiheessa kohdistin kaikki tunteeni lähinnä isääni ja hänen käyttäytymiseensä. Isäni oli elämäni suuri paha, jota vastaan taistelin. Monet keskustelukumppaneistani tunnistivat tunteitani, ja ottivat tiedon vastaan enemmän tai vähemmän murheissaan, peilaten omiin kokemuksiinsa tai kokemattomuuteensa.

Pysyttelin kaikesta huolimatta jossakin määrin etäällä erityisesti naiskeskustelukumppaneistani. He toki olivat alkaneet kiinnostaa minua välittömästä kontaktin synnyttyä. Aloitettuani IRC:n käytön, ihastuin hyvin nopeasti useisiin naisiin sillä seurauksella, että pääni ja sydämeni olivat aikalailla pihalla siitä, mitä tapahtuu. Ihastukset olivat viattomia. Olin ihastunut näihin ihmisiin vain heidän läsnäolonsa vuoksi.

Pian kuitenkin tilanne muuttui. Keskustelin vastaavalla viattomalla tavalla erään yhdysvaltalaisen naisen kanssa, joka eli Las Vegasissa väkivaltaisen poikaystävänsä kanssa. Hän oli onneton ja peloissaan. Minä olin varma vain siitä, ettei hän ehkä tulisi yhtään onnellisemmaksi ja vähemmän pelokkaaksi, jos hän jäisi poikaystävänsä luokse. Keskustelimme asiasta pitkään ja lopulta kehotin häntä lähtemään. Poikaystävällä on omat ongelmansa hoidettavanaan, hänen piti pitää itsestään huolta.

Muutamien keskustelujen jälkeen hän katosi. Hän oli kuitenkin jäänyt mieleeni ja olin utelias tietämään, mitä tapahtui. Hän ilmaantui joidenkin kuukausien kuluttua takaisin IRC:iin ja kertoi jättäneensä poikaystävänsä minun neuvojeni mukaan. Hän piti minua herättäjänään, mentorinaan, pelastajanaan. Minulle tuli näistä sanoista hyvä olla. Koin tehneeni elämässäni jotakin, jolla on ollut jollekulle jossakin merkitystä.

Keskustelujemme jatkuessa hän alkoi osoittaa kiinnostusta seksikeskusteluun. Hän halusi tietää minusta enemmän. Mitä minä seksistä tiesin? Tietämykseni rajoittui lähinnä pornografiaan ja yksittäiseen kokemukseen, josta saatoin kiittää isääni. Näistä en voinut edes kertoa hänelle, vaan olin alusta lähtien viaton ja kokematon nuori mies, jota seksi kiinnosti. Varovaiset keskustelut avasivat eteeni uuden maailman. Täysin toisenlaisen kuin pornografiset kuvat. Olin vuorovaikutuksessa ihmisen kanssa sen sijaan, että olisin nähnyt pelkän kuvan. Kun sain tietää kiihottavani naista, koko maailmani mullistui.

Olin jo pahasti koukussa IRC:iin. Kaveripiirini oli jotakuinkin ennallaan, mutta sosiaalinen kanssakäyminen oli alkanut vähetä, koska lipsuin oppitunneista, koulunkäynnistä ja käytännössä aiemmin harrastamistani urheilulajeista. Seksin tultua kuvioon, uteliaisuudellani ei enää ollut pohjaa. Kenties viattomuuteni ja herkkyyteni sai aikaan sen, että sain kohtuullisen helposti naiset avautumaan kokemuksistaan tai kokemattomuudestaan.

Pahoinvointini alkoi kohdistua jälleen toisaalle. Olin tullut täysin vakuuttuneeksi siitä, että onni on ulkomailla. Olin jo pienenä aloittanut tekstien kirjoittamisen englanniksi, ja keskustellessani nyt pääasiassa yhdysvaltalaisten kanssa, aloin kokea suunnatonta kaipausta Yhdysvaltoihin. Aloin ahdistua siitä, millainen ilmapiiri Suomessa on, ja miltä minusta Suomessa tuntui. Tämä tuskin johtui vähiten siitä, että tunteeni isääni kohtaan olivat ristiriitaisia.

Tutustuin lukuisiin yhdysvaltalaisiin naisiin enemmän tai vähemmän viattomissa merkeissä. Lopulta oltuani IRC:n pauloissa jo pitkälle toista vuotta rohkaistuin pyytämään isältäni rahaa. Halusin Yhdysvaltoihin. Hän suostui, vaikka pyysi edelleen minua tekemään töitä tuon rahan eteen. Itse tiesin, etten tulisi niin koskaan tekemään. Toivettani ja käyttäytymistäni hallitsi tuo sanaton tarve lähteä pois Suomesta. Elämä olisi parempaa muualla.

Olin alkanut kirjoittaa kirjaa nuoresta miehestä, joka jätti Suomen opiskellakseen Yhdysvalloissa. Siellä hän kohtasi toisenlaisen maailman, joka ei ollut aivan niin valoisa, kuin hän oli uskonut. Sen sijaan mukana seurasi lukuisia ongelmia. Vaikka hän vihdoin sai haluamiaan ystäviä, aloittaa ikään kuin tyhjältä pöydältä, hän oli edelleen se sama ihminen kuin hän oli lähtiessään. Lopulta uusi kaveripiiri alkoi muuttaa häntä ihmisenä. Se vähäinen ujous alkoi karista, hän alkoi käyttää alkoholia ja muuttua seurapiirikauhuksi. Elämä toisaalla ei ollut välttämättä vienyt häntä ihmisenä eteenpäin.

Isäni antoi rahaa matkaa varten. Poistuin Suomesta mukanani kasa vaatteita ja kasetteja, suklaata yms. tuomisia IRC-tutuilleni. Ensin kuitenkin majoittauduin Helsinkiin isäni kanssa. Hän oli varannut meille hotellista vierekkäiset huoneet. Hän kysyi haluaisinko naista. En halunnut, vaikka kenties olisinkin halunnut. En vain halunnut maksullista naista, enkä yhtäkään naista isältäni. Yön tullessa minä kävin makaamaan sänkyyni. Kuuntelin seinän takaa kuulunutta hihittelyä ja naurua, sen jälkeen raskasta panemista ja teennäistä voihkintaa. Nukuin huonosti.

Olin lentokoneen noustessa matkalla vieraaseen päämäärään ja täysin omilla ehdoillani. Juuri niillä ehdoilla, joilla olin alkanut halua elää. Astuttuani ensimmäisen kerran Yhdysvaltoihin, vastassa oli kuuma henkäys, joka löyhkäsi kumilta ja pakokaasulta. Tapasin ensimmäistä kertaa IRC-tuttujani. He ottivat minut lämpimästi vastaan ja ajoivat minut pieneen motelliin New Jerseyn Bellevillessä.

Filippiiniläiset tuttavani halusivat minut välittömästi mukaansa Manhattanille. He olivat menossa karatetreeneihin. Lähdin heidän mukaansa. Metromatka aivan New Yorkin sydämeen oli vain ohikiitävä hetki. Kävin kääntymässä heidän dojollaan, katselin hetken aikaa heidän treenejään, kun päätin lähteä kiertelemään yksin Manhattania.

Olin ollut Yhdysvalloissa reilu kolme tuntia, kun kävelin jo syrjäkujilla eksyneenä. Lopulta näin eräällä seinällä kyltin, jossa mainostettiin alkuperäisiä julisteita. Mietin, mitähän tuo tarkoittaa, ja voisivatkohan siellä olevat ihmiset jollakin tavalla auttaa minut lähtöpisteeseeni, dojolle. Kapusin melko ankean oloisen tiilirakennuksen seinustaa metallisia portaita ovelle, josta avautui huolellisesti sisustettu ja viihtyisä tila. Galleriassa törmäsin tummaihoiseen mieheen, joka kutsui minua veljeksi ja kysyi, miten hän voisi auttaa. Kerroin olleeni mantereella vain muutamia tunteja ja tulleeni lähinnä ihmettelemään, mitä galleriasta löytyisi. Hän ojensi minulle katalogeja, joissa oli valokuvia gallerian originaaleista julisteista, jotka olivat kaikki käsinmaalattuja. Hinnat liikkuivat kymmenissä ja sadoissa dollareissa. Jätin ostamatta julisteita, mutta mies ojensi minulle yhden silmääni osuneen valokuvan, jossa mainostettiin konserttia Finnish Hallissa. Lopuksi kerroin eksyneeni ja kysyin, mihin suuntaan minun tulisi lähteä. Sain suulliset ohjeet ja toivotimme toisillemme hyvää päivänjatkoa, veljeksinä.

Kokemus jäi mieleeni positiivisena ja miehen suhtautuminen minuun, ihmisenä, jonakin aivan toisenlaisena kuin mihin olin tottunut Suomessa. Ensikosketus maahan oli kaiken kaikkiaan positiivinen. Palasin tuttavieni luokse ilman enempiä eksymisiä, ja lopulta jatkoimme matkaa takaisin New Jerseyn puolelle.

Tuttavani kutsuivat minut seuraavina päivinä filippiiniläiseen juhlaan. Se jäi mieleeni positiivisena. Seuraavaksi sain koottua ryhmän useista IRC-tutuistani, johon kuului japanilaisia, kiinalaisia ja filippiiniläisiä. Teimme joukolla matkan Manhattanille, Empire State Buildingiin, Trump Toweriin, Hard Rock Cafeen, Rockefeller Centeriin ja lukuisiin muihin kohteisiin. Kaikki nämä paikat jäivät mieleeni paikkoina ja kuvina, eivätkä ne ole antaneet minulle mitään suurempaa tarvetta kertoa kokemuksestani. 

Sen sijaan mieleeni painui matka kohti Hard Rock Cafeeta. Oli Puerto Ricon kansallispäivä. Paraati alkoi kiertää Manhattanin katuja ja ihmiset kerääntyivät katsomaan kulkuetta. Tie oli täynnä soittajia, tanssijoita ja esiintyjiä. Jalkakäytävä puolestaan täyttyi uteliaista ihmisistä. Pyrin pysymään seuralaisteni perässä, sillä olisin varmasti eksynyt joukosta, jos olisin jäänyt jälkeen, ihmettelemään muiden ihmisten tavoin kulkueen etenemistä. Lopulta katsoin kohti taivasta, sillä edessäni oli vain vieraita ihmisiä kukin kulkemassa omaan suuntaansa tai etsimässä omaa paikkaansa. Paikka hävisi. Näin korkeat lasiset ja metalliset rakennukset yläpuolellani, ilman kunnon otetta taivaasta tai maasta. Mietin ensimmäistä kertaa, missä todella olin. Ja miksi olin tänne päätynyt. Koin sanatonta yksinäisyyden tunnetta. Olin ikään kuin yksi eksynyt tähti valtavassa maailmankaikkeudessa, muurahainen käsityskykyä suuremmassa muurahaiskeossa. Hetki kiisi ohitse yhtä nopeasti kuin mikä tahansa jäljessä kulunut tai tulevaisuudessa tuleva.

Olimme Hard Rock Cafessa. Seura oli iloista, mutta tunteeni oli ristiriitainen. Ihmisten seura sai minut unohtamaan ajatukseni ja tunteeni. Nauroin muun joukon mukana, jotka selvästi ottivat uudet tuttavuudet vastaan ilman sen kummempaa pohdintaa. Kaikki olivat toistensa ystäviä, vaikka vain harva meistä tunsi toisensa. Kenties parhaiten, kukin IRC-tuttavistani tunsi sen hiljaisen suomalaisen, joka hymyili ja oli mukana.

New Yorkista jatkoin matkaani El Pasoon, jossa tapasin tytön, joka oli paennut Las Vegasista poikaystäväänsä. Hän oli nyt töissä ja koulussa. Hänen päivänsä täyttyivät ahkeroinnilla ja meidän kohtaamisemme oli kohtuullisen viileä. Hänen perheensä oli kaiken aikaa hänen kanssaan, eikä meillä ollut yhtäkään hetkeä, jona olisimme olleet täysin kahden. Kenties hän oli epävarma minun toiveistani, tai hänen perheensä katsoi parhaaksi suojella tyttöä.

Hänen meksikolais-amerikkalainen perheensä oli kenties lämminhenkisin kaikista tapaamistani perheistä. Sain lahjoja, ruokaa, makeisia ja vaatteita. He veivät minut rullaluisteluradoilla, vielä tuolloin Suomessa hieman tuntemattomampaan laser-taisteluradalle, New Mexicon puolelle ranchille syömään, eläintarhaan ja kohteisiin, joilla oli oma, suuri merkityksensä villin lännen tarinoissa.

Olin ihastunut tyttöön jo keskustellessamme. Yhteistä säveltä ja aikaa emme kuitenkaan löytäneet noina päivinä, kun vihdoin olimme kasvokkain. Keskustelumme jäivät rullaamaan totuttua rataa. Tiesimme molemmat taustoistamme, mutta kasvokkain emme puhuneet niistä sanaakaan. Olin edelleen ihastunut häneen. Hän oli kaunis ja juuri sellainen kuin millaiseksi hänet olin kuvitellut. Lähtöni hetkellä hänen serkkunsa halasi minua, mutta hän itse oli lähdössä. Sain pyytää halausta, joka jäi viimeiseksi kontaktiksemme.

Jatkoin matkaani Phoenixiin, Arizonaan. Ihastumisen tunteeni olivat voimakkaana pinnalla. Phoenixissa tapasin naisen, jonka kanssa olin keskustellut pitkät tovit seksistä. Hänen kanssaan olin kovassa seurassa. Hän oli uranainen, jolla oli perhe. Hänen päivänsä kuluivat töissä, joten minulla oli aikaa kierrellä läheistä ostoskeskusta ja tutustua Scottsdaleen. Kiertelin hänen tuttavansa kanssa Phoenixin läheisyydessä olevia paikkoja, jotka olivat jollakin tavalla tunnettuja.

Yhtenä päivänä kävimme Phoenixin eläintarhassa, joka oli huomattavasti karumpi kuin yksikään aiemmin näkemäni. Kaupungin sijaintini erämaassa, jota ympäröivät vuoret tekivät retkestä todella rankan. Kuumuus pakotti varjoon niin ihmiset kuin eläimet. Matkan jälkeen palasimme yhtä matkaa motellille, vilpoisaan huoneeseeni. Avasimme television ja hän kävi makaamaan sängylle viereeni. Hän kysyi haluaisinko kosketella häntä. Kokematonta ja uteliasta nuorta miestä tuskin tarvitsee kahta kertaa kehottaa.

Tein sen minkä mies tekee: kuuntelee luontoaan. Välisemme seksi oli kaukana mistään tunnepohjaisesta. Minun kohdallani se oli vain uteliaisuuden tyydyttämistä, puhdas fyysinen akti. Hän otti sen samalla tavalla. Ongelmani taisi olla, että olin sängyssä väärän ihmisen kanssa. Hän nautti toiminnasta ja kehui mitä kehuttavissa oli. Mutta minä en ollut enää tunnepuolisesti läsnä. Oli vain kehoni ja tarve tyydyttyä. Tyydytystä en saanut.

Kerroin hänelle ristiriitaisista tuntemuksistani seuraavana iltana. Kerroin jääneeni ajattelemaan  tyttöä El Pasossa. Hän sanoi, että minun pitäisi soittaa El Pasoon ja mahdollisuuksien mukaan muuttaa matkaohjelmaani. Soitin El Pasoon, kerroin tunteistani, mutta tyttö piti ajatuksia täysin mahdottomina. Hän sanoi, että välimatkamme on aivan liian suuri, jotta hän voisi ajatella välillemme yhtään mitään. Hän pyysi kirjoittamaan. Ja kuten ihastuneena oli tähänkin asti tehnyt, minä kirjoitin nuo tutut, sekavat säkeet.

Jatkaessani matkaani Minneapolisiin kohtaamaan suomalaissukuista IRC-tuttuani, kohtasin jälleen toisenlaisen maailman. Tuttuni asui nimittäin opiskelija-asuntolassa, dormissa, jonka alakerrassa oli yhtyeen treenikämppä ja huumeidenvälittäjä. Vähääkään epäröimättä kuljin jälleen mukana. Otin kaikki eteen tulevat asiat, niin uusina ja kiinnostavina asioina, enkä osannut pelätä. Tuttavani kysyi, olinko aina yhtä rauhallinen ja läsnä. Sanoin, että olin tuossa tilanteessa juuri sellainen kuin normaalisti olen.

Tuttavani kävi koulua ja päivät haahuilin ympäri Minneapolisin keskustaa. Katselin ja kuuntelin amerikkalaista elämää. Seurasin liikenteen ja elämän tahtia. Ihmettelin tuota oudolla tavalla suunniteltua keskustaa, joka oli lähes yhtä betoninen, teräksinen ja lasinen kuin oli ollut keskusta New Yorkissa. Vain pilvenpiirtäjät puuttuivat. Tapasin jälleen amerikkalaisia, joiden kanssa päädyin pintapuolisiin keskusteluihin ja päädyin lopulta matkaamaan Mall of Americalle. Tuohon aikaan suurimmaksi markkinoituun amerikkalaiseen kauppakeskukseen. Ostoshelvettiin parhaasta päästä. Matka osoittautui kuitenkin siedettäväksi, sillä olin utelias. Keskelle kauppakeskusta rakennettu huvipuisto ihmetytti, mutta kuin jotakin on tehtävä suuresti, se on tehtävä amerikkalaiseen tyyliin.

Tapasin Minneapolisissa myös muita suomalaisia. Silti Minneapolis jäi jälkeen kenties kaupungeista jollakin tavalla nopeasti. Ajatukseni olivat alkaneet siirtyä jo Suomeen ja paluuseen. En voinut olla enää ajattelematta sitä, mikä kotimaassa odottaisi: opiskelut, isäni ja se arkinen sama elämäni, jota olin lähtenyt pakoon. Yhdysvallat oli olleet tähän mennessä positiivisempi kokemus kuin olin odottanut. En ollut tavannut sitä Amerikkaa, josta minua oltiin peloteltu. Minua ei oltu ryöstetty tai hakattu, enkä ollut tavannut koko matkallani kuin yhden merkillepantavan episodin, jossa olisi saattanut käydä pahemmin: Scottsdalessa, lähellä motelliani oli mies lukittautunut puhelinkoppiin vuorattuna dynamiittiin. Hänellä oli ollut asiaa.

Palasin New Yorkiin ja New Jerseyyn. Tuttavani eivät enää viettäneet samalla tavalla aikaa kanssani kuin olivat viettäneet ensimmäisellä tapaamiskerrallamme joitakin viikkoja aiemmin. Aloin tehdä tuttavuutta motellin meksikolais- ja puolalaislähtöisiin työntekijöihin. He olivat tulleet unelmiensa perässä Yhdysvaltoihin ja jämähtäneet motelliin töihin. Parempi elämä saattoi osua heidän kohdalleen jonakin päivänä, sitä en tiedä. Mutta kuten itselläni toiveet paremmasta elämästä ja menestyksestä, se kaikki voi joutua odottamaan pidemmän aikaa, ja joskus aika loppuu kesken.

New Yorkissa minulle jäi aikaa ajatella. Aloin valmistautua yhä enemmän paluuseeni ja ajatus ahdisti. Lopulta lukittauduin motellihuoneeseeni, avasin television pornokanavat ja löysin yhden niistä monista tavoistani purkaa epämiellyttävää tilaani. Kirjoitin jonkin verran, mutta yhä useammin päädyin pornokanaville.

Lentomatka takaisin oli kohdallani kaikkea muuta kuin toivottava. Lentokoneessa saamani kana-ateria sekoitti elimistöni, enkä tiennyt pystyisinkö pitämään ruokani sisällä vai en. Muiden nukkuessa yöuniaan, minä tärisin ja vääntelehdin. Yritin saada oloni jollakin tavalla järjestykseen, sillä tiesin päivästä tulevan kohtuullisen pitkä, jos joutuisin valvomaan ensin lentomatkan, enkä voinut olla täysin varma siitä, missä kunnossa isäni olisi minua vastassa. Toki toivoin, että hän olisi selvin päin ja voisimme jatkaa matkaa kotiin mahdollisimman pian. Olihan perjantai.

Sinivalkoinen taivas odotti monenkirjavasta maasta palaavaa poikaansa. Kymmenen aikaan aamulla lentokentällä vastassa oli isäni kuljettajansa kanssa. Kuljettaja johdatti meidät ensimmäiseksi isäni työmaille. Olin varautunut siihen, että saattaisin joutua seuraamaan isääni päivän mittaan jonkin aikaa, ennen kuin pääsisimme jatkamaan matkaa kohti kotia. Lopulta kahden maissa kuljettajan työ oli tehty, avaimet siirtyivät isälleni, vaikka hän oli edelleen humalainen. Jatkoimme matkaamme hänen toimistolleen. Hän ehdotti, että voisimme käydä syömässä ennen paluuta kotiin. Siirryimme hänen kantapaikkaansa, jossa hän tapasi tuttujaan. Minä söin varovasti oman annoksensa ja hän ahnehti omaansa, kuten hän yleensä humalassa teki. Pian hän vain oli entistä enemmän sekaisin.

Toivoin, että voisimme lähteä. Sanoin asiasta isälleni, mutta hän suhtautui minuun ylimielisesti. Avain oli hänen hallussaan, joten menimme hänen ehdoillaan. Lopulta noin kymmenen aikaan illalla, valvottuani edellisaamun kello kahdeksasta itärannikon aikaa, sain käteeni auton avaimet. Hän istuutui pelkääjän paikalle ja sammui välittömästi. Minun tehtäväni oli hoitaa hänen vanhempiensa luokse viettämään viikonloppua ja itseni turvallisesti kotiin.

Matkalla ehdin jälleen ajatella. Yksi suurimmista ahdistukseni syistä makasi viereisellä penkillä. Hän kuorsasi voimakasäänisesti. Hän ei poistuisi elämästäni vaikken tuota kuorsausta kuulisi. Hänen vaikutuksensa ei poistuisi, vaikka matkaisin maailman ääriin. Elämäni, niin puuduttavaa ja väsyttävää kuin se oli ollut, ei muuttuisi miksikään, ellen minä itse muuttuisi. Unelmani Yhdysvalloista ja kansainvälisestä maailmanmiehen elämästä loppui tuona yönä, yrittäessäni toimittaa meitä turvallisesti omiin sänkyihimme. Yksi pakomatkoistani oli päättynyt.

Ensimmäinen merkityksellinen ihmissuhde ja tunne-elämän hajaannus

Matkani jälkeen IRC-suhteeni alkoivat vähetä. Verkko hajautettiin ja sen seurauksena yhdysvaltalaiset kontaktit siirtyivät aivan toisenlaisten yhteyksien päähän. Käteeni jäivät vain suomalaiset ja eurooppalaiset kontaktit.

Riippuvuuteni hallitsi edelleen elämääni, mutta tunteeni alkoivat tasoittua. Minua ei enää ahdistanut ajatus siitä, että olisin joutunut olemaan päivänkin ilman jonkinlaista sosiaalista kanssakäymistä verkossa. Siitä oli toki tullut kanavani ja tapani käsitellä tunteitani, jotka olivat minulle vaikeita. Saatoin puhua avoimesti ihmisten kanssa juurikin kirjoitetussa muodossa, koska suu-sanallisesti en siihen pystynyt. Eikä ilmeisesti pystynyt kovin moni muukaan lähipiirissäni.

Seksikokemukseni ja uteliaisuuteni sen sijaan alkoivat hallita minua. Seksuaalisesta kanssakäymisestä netissä alkoi tulla pääasiallinen keinoni sulkea ulkomaailma ympäriltäni. Isäni pyynnöt eivät enää koskettaneet minua, vaan sanoin hänelle järjestelmällisesti ”ei”, mitä ikinä hän ehdotti. Kenties aloin jo vaikuttaa sukulaistenikin silmissä hieman erikoiselta, koska onhan se kumma, jos isää ei kuunnella ja kunnioiteta. Kunnioitin toki, mutta vain selvin päin ja ilman minkäänlaista kytköstä hänen työhönsä.

Lopulta päädyin tekemään jälleen yhdenlaista pesäeroa, kun totesin opintojeni junnaavan paikallaan. Motivaationi oli nollassa, enkä ollut saanut opintojani suoritettua eteenpäin edes siedettävää vauhtia. Aloin tuntea itseni melkoiseksi aasiksi ja tyhjäpääksi, koska lähes kaikki onnistuivat saamaan missä tahansa aineessa parempia arvosanoja kuin minä. Sain hylätyn arvosanan jopa englannissa, joka oli sentään jo joitakin vuosia ollut lähes pääasiallinen kieleni. Miten minusta oli tullut niin huono, etten opi edes englantia?

Lopetin kouluni kesken. Se oli nähdäkseni ainoa järkevä tapani edetä edes johonkin suuntaan. Suunnasta minulla toki ei ollut minkäänlaista käsitystä, koska olin jo pahemman kerran eksyksissä. Olin halunnut elokuva-alalle. Olisin halunnut kehittyä kirjoittajana. Kotipaikkakunnallani kummallakaan alalla ei annettu koulutusta ja työpaikat olivat vähissä. Hakeuduin koulutukseen, joka oli tarkoitettu nuorille, joiden päämäärä oli selkiytymätön. Tuon kurssin aikana sain mahdollisuuden kahteen harjoittelupaikkaan. Ensimmäiseen kuului opetustoiminta ja videokuvaus, toiseen visuaalisen media-alan työt yleisemmin. Jälkimmäinen oli minulle huomattavasti läheisempää.

Olin tutustunut edellisen vuoden lopulla puolalaiseen tyttöön. Olimme keskustelleet säännöllisesti ensimmäisistä keskusteluista lähtien, ja kokeneet toisemme mielenkiintoisiksi. Hän oli kansainvälisen kauppaoikeuden opiskelija. Hänen arvomaailmansa oli hyvin erilainen kuin minun, mutta siitä huolimatta saatoimme löytää toisistamme hyvin paljon samankaltaisuutta. Vaikka olimme alkujaan eri mieltä uskonnoista, päihteistä ja työstä (rahasta), löysimme keskustelujemme kautta jonkinlaisen yhteisymmärryksen. Neuvottelut ja yksimielisyys johti lopulta siihen, että hän päätti tulla seuraavana kesänä Suomeen.

Koin olevani tuohon aikaan jyrkkä ateisti ja hän oli puolestaan katolisesta perheestä, jonka konservatiivinen usko ei ollut kuitenkaan tehnyt vaikutusta. Kerroin hänelle eri uskonnoista, uskonnollisista vaihtoehdoista ja hän kuunteli mielellään. Keskustelujemme kuluessa hän kertoi, että hänen on enää hyvin vaikea uskoa Jumalaan, jos hän koskaan oli uskonutkaan. Tuon muutoksen kautta hän tuli entistä läheisemmäksi. Keskustelumme olivat ystävälliseen sävyyn käytyjä, kun taas muutoin saatoin jyristä kristinuskon pahuutta ja sairautta. Samaan aikaan, edelleen epävarmana omasta suunnastani ja oikeista valinnoista, rukoilin satunnaisesti nukkumaan mennessäni. Jos Jumala oli olemassa, ehkä hän voisi sitten auttaa edes isääni.

Oli juhannuspäivä. Olin puolalaista tyttöä vastassa lentokentällä ja jännittyneissä tunnelmissa jatkoimme matkaamme lentokentältä kotiini. Olin hermostunut. Ajoin äitini luokse, jossa meidän oli tarkoitus syödä ja jatkaa matkaa suomalaisiin, perinteisiin juhannustansseihin. Tällä kertaa minun perheeni, äitini, otti ulkomaisen vieraan lämpimästi vastaan. Juhannustanssit tai ylipäätään perinteiset tanssiaiset olivat minulle vieraita, ja niin tuntuivat olevan myös vieraalleni. Yritimme toki tanssia, mutta askeleet haparoivat. Piakkoin hän kertoi olevansa väsynyt ja haluavansa nukkumaan.

Vein äitini ensin takaisin kotiinsa ja jatkoimme sen jälkeen matkaamme kotiini, jossa kaikki se, mistä olimme puhuneet, mitä olimme tunteneet syntyi omanlaiseensa liekkiin. Olin edelleen sama ujo ja epävarma poika, mutta löysimme hyvin nopeasti toisemme, kun olimme istuutuneet vierekkäin. Rakastelimme aamuviiteen jatkaaksemme aamuseitsemältä. Koko hänen vierailuaikansa olimme seksuaalisesti aktiivisia, keskustelimme, tutustuimme ja pidimme hauskaa. Minulla ei ollut tarpeita mihinkään suuntaan, edes kirjoittamiseen. Hän täytti elämäni nuo päivät.

Arvoristiriidat tulivat kuitenkin esiin tapaamisellamme. Sen lisäksi, vaikka olin selvästi sosiaalisempi kuin olin kenties ollut koskaan, minulla oli selvästi vaikeuksia ilmaista mielipidettäni ja perustella näkemyksiäni. Kun hän saatoin hänet takaisin lentokentälle, hän itki. Kyyneleen valuivat pitkin hänen poskiaan ja kaulaansa. Suutelimme ja halasimme. Molemmat olivat varmoja siitä, että tulisimme tapaamaan pian. Hän halusi minut Puolaan.

Koin ensimmäistä kertaa olevani aivan fyysisesti, todellisena ihmisenä, jollakin tavalla tärkeä jollekin muulle ihmiselle kuin perheeni ulkopuoliselle. Hän sai minut kokemaan rakkautta tai ainakin ihastumisen. Pidin meidän kohtaamistamme ensimmäisenä kertana, sillä poikuuteni jääminen Phoenixiin tuntui väärältä.

Ensimmäisen tyttöystäväni poistuttua Suomesta, me emme enää pitäneet alkuun niin aktiivisesti yhteyttä. Hän soitti minulle aika ajoin ja minä soitin hänelle takaisin. Hän toivoi, että tapaisimme Puolassa. Siellä olisi meitä odottamassa mökki, johon hän kutsuisi muitakin tuttaviaan. Kuukausien epäröinnin ja suunnittelun jälkeen hän ilmoitti, että hän on tunnepuolisesti täysin rikki ja hajalla. Hän itki puhelimessa sanoessaan, ettei enää ikinä halua tuntea, mitä hän nyt tuntee. Meidän välillämme oli liikaa välimatkaa, ja kenties noiden tunteiden keskellä, liian vähän aikaa.

Olin pysynyt jotakuinkin aktiivisena tehdessäni töitä visuaalisen median parissa. Se oli täyttänyt päiväni ja tarpeeni käydä minkäänlaisia keskusteluja internetissä olivat vähentyneet. Töideni loputtua minulle jäi tuntuvasti enemmän aikaa miettiä ja tuntea. Ahdistukseni pääsi jälleen lähelle ja ne harvat kerrat, kun olin yhteydessä puolalaiseen tyttöön, me emme enää pystyneet keskustelemaan aivan sillä tasolla kuin olimme siihen asti pystyneet. Keskustelut muuttuivat pinnallisemmiksi, nopeiksi ja väistämättä päättyviksi.

Aloin surra menetystäni. Tarpeeni käydä netissä alkoivat jälleen lisääntyä. Tunteeni olivat sekaisin ja mutkalla, kun eräs tuttuni kertoi tarvitsevansa yösijan. Hän tuli luokseni ja keskustelimme. Yön tullen kerroin, että hän voi nukkua sängyssäni, ja minä voin nukkua sohvalla. Hän kertoi, ettei halua nukkua yksin, vaan haluaa, että olen hänen lähellään. Olisin ollut viisas kieltäytyessäni. Mutta seksi oli jo vienyt mennessään. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja himot veivät mennessään.

Suhteeni puolalaiseen oli muuttunut täysin. Emme enää haaveilleet tapaamisesta, emmekä puhuneet toisistamme osana toistemme aktiivista elämää. Siitä huolimatta molempien tunteet olivat edelleen jollakin tasolla keskeneräisiä. En kokenut pettäväni, mutta tiesin rikkoneeni joitakin omia rajojani. Ja jatkoin niiden rikkomista. Tutustuin vain joitakin aikoja myöhemmin seuraavaan tyttöön, jonka kanssa jälleen, seuraavana juhannuksena tapasimme. Se, mihin olin tuntenut niin voimakasta tarvetta teini-ikäisestä lähtien vei jälleen mennessään.

Olin työtön, joten minulla oli aikaa liikkua. Aloin viettää aikaani tytön luona ja kohtasin jälleen toisenlaisen, surullisen todellisuuden. Perheen isän ja äidin välit olivat etäiset. Alkoholia kului ja heidän molemmat lapsensa olivat tuossa ilmapiirissä täysin kiinni. Jätin nuo tunteet jollakin tavalla itsessäni käsittelemättä, pyrkiessäni keskittymään puhtaasti läsnäoloon tyttöystäväni kanssa. Olimme kuitenkin hyvin kaukana toisiamme päämääriltämme. Hän halusi perheen, lapsia, mitä nopeammin sitä parempi. Kun hän alkoi puolen vuoden seurustelumme jälkeen puhua kihlauksesta ja avioliitosta, en ollut millään tavalla valmis sellaiselle muutokselle. Ja tunteeni olivat edelleen pahasti työn alla.

Peräännyin tuosta suhteesta. Jouduin antamaan itselleni tilaa ja aikaa hengittää. Minun oli käsiteltävä jollakin tavalla suhteeni ja tunteeni ensimmäiseen tyttöystävääni. Tein sen lopulta äärimmäisen kivuliaalla, mutta jollakin tavalla itselleni niin perin tyypillisellä tavalla. Pitkän tauon jälkeen olimme jälleen yhteydessä, kun kerroin tarkalleen, mitä oli tapahtunut niinä erossa olomme ensimmäisinä kuukausina, joihin liittyi tuo tuttavani yö luonani. Oli kyseessä pettäminen tai ei, hän otti sen hyvin raskaasti ja alkoi itkeä. Se varmisti ainakin minulle itselleni, etten ollut valmis.

Unettomuusjakso ja etäisyydessä hämärtävä päämäärä

Aloin sekoilla yhä enemmän. Päiväni kiinnittyivät jälleen IRC:iin ja ihmisiin virtuaalisessa todellisuudessa. Enää minulla ei ollut minkäänlaista tarkoitustakaan alkaa solmia suhteita, mutta nettiseksistä alkoi tulla yhä hallitsevampi osa arkipäivääni. Pian tilanne kehittyi siihen suuntaan, että saatoin soitella islantilaisille, ruotsalaisille ja suomalaisille. Minulla oli netti- ja puhelinseksisuhteita suuntaan ja toiseen. Jos isäni oli käyttänyt maksullisia naisia, ei minunkaan harrastuksen tullut halvaksi. Parhaimmillaan puhelinlaskuni olivat 275 euron luokkaa.

Isäni painosti edelleen. Painostavaksi aloin tuntea jälleen työttömyyteni ja päämäärien puuttumisen. Lopulta aloin tuntea, ettei sillä ole loppuen lopuksi mitään väliä, mitä teen tai miten elän. Eräänä keväisenä iltana päädyin sohvalleni nukkumaan. Pistin elokuvan pyörimään. Katsoin yhden elokuvan, jonka jälkeen ajatteli, ettei tee pahaksi katsoa vaikka toista. Lopulta tuijotin lumisadetta. Katsoin kelloa, joka oli ensin viisi, pian seitsemän. Olisiko minulla mitään syytä nukkua? Ei.

Päivällä tapasin tuttujani. Olin väsynyt, mutta siitä huolimatta silmäni pysyivät hyvin auki. Jäseneni olivat raukeat, lähinnä tunnottomat. Pysyin kohtuullisen virkeänä, vaikken ole eläessäni juonut kahvia kuin satunnaisia kupillisia. Olin pirteä edelleen illalla palattuani kotiin. Katsoin elokuvaa, keskustelin IRC:ssä, valvoin toisen yön putkeen.

Jossakin vaiheessa menetin otteeni niin öihin kuin päiviin. Jos minulla olisi ollut töitä, työt olisivat varmasti jollakin tavalla rytmittäneet arkeani. Ehkä olisin kokenut itseni jollakin tavalla tärkeäksi ja tarpeelliseksi, mutta koin itseni vain erinäisten, ulkoisten tekijöiden luomaksi möykyksi, jolla ei ollut omaa tahtoa. Ulkoa tulleet paineet eivät saaneet minua enää toimimaan, vaan pikemmin lannistumaan. Paine, painostus ei tehnyt minusta tärkeää sen enempää itselleni kuin kenellekään muulle. Tähän reagoin kontrolloimalla omaa elämääni, menettämällä täydellisen kontrollin koko arkipäiväiseen olemiseeni.

Unohtelin syödä, siivota, peseytyä ja viime kädessä nukkua. Ne hetket kun lopulta päädyin sängylleni makaamaan sen sijasta, että olisin ollut peittooni kääriytyneenä sohvalla tuijottamassa lumisadetta, lipuivat ohitseni seiniä tai kattoa tuijottaen. Kun aika menetti merkityksensä, en enää tiennyt kauanko lakanani olivat olleet sängyssäni. Ne alkoivat haista paskalle.

Elin elämää, josta en muista jälkikäteen juuri muuta kuin ilmapiirin, yleisen kokemukseni. Kaikkien sanat unohtuivat mielestäni. Tuossa lumetilassa elin noin kolme kuukautta. Nukuin aina silloin tällöin tunnin tai kaksi riippumatta päivästä tai kellonajasta. Saatoin edelleen valvoa pari vuorokautta putkeen tai ottaa itselleni tarpeellisen kahden tunnin unen keskellä kesäistä iltapäivää.

Unettomuusvaiheeni vielä alkuvaiheessa tein viimeisen kerran tietoisen yrityksen vaikuttaa läheisteni hyvinvointiin rukoilemalla. Maatessani selälläni sängyssäni ristin käteni ja suljin silmäni. ”Jos Jumala olet olemassa, anna jonkinlainen merkki. Olen valmis ottamaan sinut sydämeeni. Auta isääni ja auta äitiäni. Auta minua jaksamaan. Aamen.” Odotin merkkiä skeptisesti. Mikään omassa arkisessa käyttäytymisessäni ei muuttunut, eikä mitään muutakaan näkyvää merkkiä näköpiiriin tullut. Se ei yllättänyt minua.Taisteluni Jumalaa vastaan oli ottamassa uuden kurssin.

Läheiseni varmasti ihmettelivät käyttäytymistäni ja jonkinlaista henkistä poissaoloa. Siitä huolimatta sain muistini mukaan hyvin vähän huomautuksia poissaolostani. Olin ikään kuin edelleen se sama mies, joka olin ollut tähänkin asti. Ennen olin ollut vain poissa jossakin toisessa maailmassa, virtuaalisessa. Nyt olin vain kadonnut kokonaan tästä maailmasta. Yritin ottaa ohjia käsiini useamman kerran, mutta lopulta päädyin vain tuijottamaan kattoa pimeään huoneeseen. En antanut itselleni lupaa nukkua, koska aikaa oli rajoitetusti, tehtävää paljon, mitä ikinä se sitten oli.

Tuon kolmen kuukauden kamppailu lopulta päättyi hyvin yksinkertaisella tavalla. Ymmärsin tekeväni kaikella toiminnallani tuhoa vain itselleni ja nukkumiseni olevan vain ja ainoastaan itsestäni kiinni. Minun tulisi ottaa hallinta takaisin, eikä se onnistuisi sillä tavalla, että pitäisin unta tarpeettomana tai pakkopullana. Se ei tulisi takaisin hokemalla itselleni, ettei minusta ole hyötyä nukkuessani. Ei minusta ollut kamalasti hyötyä silloinkaan, kun olin nukkunut normaalisti. Päätin muuttaa päivärytmiäni. Siivosin, pesin asuntoni katosta lattiaan, sanoin itselleni, että klo 22 menen peiton alle, enkä nouse siitä ennen kuin herään.

Kuuden tunnin yöunet olivat kuukausiin enemmän kuin olin nukkunut kolmessa vuorokaudessa. Oloni oli sekava. Samalla kuitenkin olin oivaltanut jotakin. Tämä tieni, jota olin kulkenut, ei johda mihinkään. Tieni oli loppuun kulutettu. Elämäni tarvitsisi uuden suunnan, eikä kukaan muu sitä suuntaa minulle osoittaisi kuin minä itse. Ulkoiset paineet ja toiveet eivät tulisi enää määräämään sitä, mitä tai kuka olen, miten minun tulisi käyttäytyä tai olla. Hakeuduin työvoimatoimistoon katselemaan, mitä koulutusvaihtoehtoja on vapaana ja päätin tarttua sellaiseen, jonka kokisin läheisimmäksi itselleni.

Olin antanut itselleni aikaa parantua parisuhteistani ja tunne-elämän ongelmistani. Isäni oli kuitenkin edelleen lähellä, kuten olivat kaikki muut merkitykselliset läheiseni. Olin tekemässä ensimmäistä omaa valintaani, joka olisi puhtaasti minua varten. Vaikken ollut päämääristäni niin tietoinen, törmäsin vanhaan unelmaani lukiessani työvoimatoimiston ilmoitustaululta hakuilmoituksen kirjoittajakoulutukseen Orivedelle. Olin vasta saanut jollakin tavalla unirytmini kokoon ja hiljattain selvitettyä itselleni unen, ruoan ja puhtauden merkityksen itselleni, kun aloin kirjoittaa näytetöitä koulutukseen hakua varten.

Yllätyksekseni minut hyväksyttiin koulutukseen ja olin ensimmäistä kertaa edes jossakin määrin innoissani tulevasta. Kohtasin ohimennen myös ensimmäisen, vakavamman ihastukseni, jolle kerroin aikeistani. Hän kysyi, että tulisiko minusta kirjailija, ja vastain itsevarmuutta puhkuen: ”Tulee.”

Näihin aikoihin käsiini tarttui lastenkirjastossa asioidessani kirja Nalle Puh ja Tao. Hengellinen etsintäni oli alkanut teini-ikäisenä ja uteliaisuuteni uskontoja kohtaan oli ollut kaiken aikaa kasvava. Etsintäni päättyi tuohon kirjaan. Se päätti taisteluni Jumalaa vastaan. Jumalan kadotessa näköpiiristäni, ymmärsin yksinkertaisella tavalla kaikkien ongelmien alkusyyksi ja lähtökohdaksi ihmisen. Tuo oivallus tuli kirjan hahmojen sanoista, jotka opettivat minulle ensimmäistä kertaa elämän olevan todella yksinkertaista. Niin, elämä on yksinkertaista, mutta entä ihmiset?

Olisivatpa asiat ihmisille, kuten minulle, niin yksinkertaisia kuin ne loppuen lopuksi ovat. Luotin toki taitoihini ja sain kirjoituksistani rakentavaa, hyvää ja positiivista palautetta, mutta jokainen kirjoittamani tarina tuntui jollakin tavalla väärältä. En ollut varma halusinko sittenkään tulla esiin ensimmäiseksi niillä tarinoillani vai joillakin toisilla. En tiennyt halusinko tulla tunnetuksi tieteistarinoiden, humorististen tekstien vai synkempien elokuvakäsikirjoitusteni kautta. Enkä myöskään kokenut kovinkaan tärkeäksi sitä, tulisinko ylipäätään koskaan julkaistuksi, mutta toki minua viehätti ajatus tekstini siirtymisestä valkokankaalle.

Päädyin lopulta myös uudessa koulussani, kaukana kotoa, kiertämään vanhaa kehää. Etäisyys kotikaupunkiini oli kuitenkin saanut isäni luottamaan minuun ja aikomuksiini mennä omaa tietäni. Hän oli alkanut arvostaa sitä, että olin niin järjestelmällisesti kieltäytynyt hänen ehdotuksistaan. Hän alkoi nähdä, että minulla on tyystin erilainen polku kuljettavanani, ja että minua kiinnostavat tyystin erilaiset asiat kuin häntä. Lopulta hän antoi periksi ja tuli esiin enemmän ystäväni, tukijana sekä läheisenä. Hänen humalassa soittamansa puhelut ja siinä ohessa hänen puoleltaan tullut painostus alkoivat vähetä.

Tutustuin uudessa ympäristössä muihin kirjoittajakokelaisiin, olin sosiaalinen, mutta edelleen myös sosiaalisesti arka. Vietin aikaani mieluummin tietokoneluokassa kirjoittamassa ja keskustelemassa koulun ulkopuolisten, vieraiden ihmisten kanssa. Lopulta ihastuin erään opiskelijatoveriini ja samoihin aikoihin vielä toiseen, netissä tapaamaani ihmiseen. Kerroin opiskelijatoverilleni ihastuksestani, koska sanoin haluavani käsitellä tunteeni ja toisaalta tuodakseni vain hänelle julki ne. Hän kertoi, että hänellä on jo yksi tärkeä ihminen, ja asia oli sillä selvää. Kävelimme joitakin kertoja yhdessä, kävimme kirjastossa, järjestin hänelle ja hänen kaverilleen elokuvailtoja, mutta lopulta jouduin nielemään tunteeni.

Toinen ihastukseni osui jälleen kovien arvojen ihmiseen, jolla oli vakavia ongelmia itsensä kanssa. Hänen anoreksiansa ja bulimiansa olivat minulle täysin uusi ilmiö, mutta luotin siihen, että ne ovat jollain tavalla hoidettavissa. Minusta tuli hänelle korvat ja tuki, jonka henkiset kyvyt olivat lopulta melko rajalliset. Koko kuviota hajotti tai sävytti meidän välillemme syntynyt seksuaalinen lataus. Kun lopulta olimme tavanneet ja suunnitelleet asioita edes jonkin matkaa eteenpäin, hän poistui maasta kuukaudeksi. Tuona aikana sain häneltä kortin ja toisenkin. Tunteeni eivät kuitenkaan pysyneet kasassa ja aloin epäillä hänen sanojaan. Kävi ilmi, että hän oli solminut ”leikkikihlauksen” kaverinsa kanssa, ja ettei hän tulisi pitämään kiinni, mitä ikinä olimme edes alustavasti sopineet.

Tunteeni olivat kiinnittyneet häneen. Vaikka arvomaailmamme olivat tyystin eri maata, me olimme löytäneet toisemme. Olimme luottaneet ja toivoneet samoja asioita, mutta palapeli hajosi kerralla. Ehkä kyse oli kuitenkin pikemmin siitä kaikesta tunnelatauksesta, jonka olin häneen kohdistanut. Minulle jäi henkisesti hyväksikäytetty tunne, eikä se ollut asettuakseen kovin helpolla.

Seuraava päämäärä ja isäni kuoleman kohtaaminen 

Kävin tunteitani ja tapahtunutta läpi vähin erin seuraavan kesän aikana, kun olin jättänyt Oriveden. Minulla oli kesä aikaa miettiä ja suunnitella tulevaa. Olin kuitenkin edelleen täysin pihalla siitä, mitä elämälläni tekisin. Seuraava askel oli hakea lisäkoulutusta. Löysin mahdollisuuden televisiokoulutuksesta Turun läheisyydessä. Vaikka koulutus sinällään oli minulle hyvinkin helppoa, minun oli rakennettava sosiaalinen piiri uudessa kaupungissa alkutekijöistään. 

Tutustuin nyt muihin televisio- ja elokuva-alasta kiinnostuneisiin. Olin heidän mukanaan niiden aktiivisimpien ja toiveikkaimpien joukossa. Osoitin kykyni myös tällä alalla, enkä pelkkänä kirjoittajana. Kun oli tarpeen valita yhdessä tehdyille makasiiniohjelmille toimittaja, olin ikään kuin luonnollinen valinta rooliin. Käännyin ja väännyin roolista toiseen. Kehityin toimittajana enkä pelännyt kameroita. Uskalsin. 

Kävin aika ajoin kotikaupungissani. Isä kävi noutamassa minut ja suuntasimme yhdessä muihin maisemiin. Vietimme aikaa isovanhempieni sohvalla maaten. Hänen päänsä toiseen suuntaan kääntyneenä, minun sukkani hänen takaraivollaan tai suussaan. Halailimme, kunnioitimme, pelasimme, kävelimme, teimme sellaisia asioita, joita isän ja pojan on tarpeen tehdä. Kuulin hänestä enää hyvin harvoin humalassa. Koska vietimme aikaamme vielä tyystin eri paikoissa, minun tarvitsi nähdä häntä humalassa vielä harvemmin. Silti hän käytti edelleen alkoholia, mutta jossakin sisimmässäni tiesin jotakin alkaneen muuttua

Minä käsittelin edelleen tunteitani IRC:ssä ja seksillä. Ne olivat olleet niin pitkään mukana. Ne olivat tulleet niin salakavalasti osaksi arkeani ja sitä kannaltani hyväksyttävää elämää, josta en kokenut olevan itselleni minkäänlaista haittaa. Pystyin kuitenkin opiskeluaikoina keskittymään vain ja ainoastaan opintoihini. Toinen elämä ja maailma odotti aina kotona. Tuohon maailmaan isäni tuli vielä kerran eräänä päivänä helmi-maaliskuun vaihteessa 2000.

Olin asunut pari kuukautta uudessa kodissani aivan Turun ytimessä. Hän ei ollut käynyt asunnollani aikoihin. Hän halusi nähdä, miten ja millaisissa oloissa hänen poikansa elää. Vietimme leppoisaa iltapäivää, kun hän tuli kylään. Hän halusi katsoa elokuvaa ja nukahti nahkatuolille. Minä nukahdin omaan sänkyyni. Tyypillinen isän ja pojan iltapäivä. Elokuva ja uni loppuivat. Lähdimme syömään ja hän kertoi seuraavalla viikolla odottavasta uniapnealeikkauksesta. Hänen rankka ylipainonsa ja alkoholinkäyttönsä olivat tehneet hänen kuorsauksestaan sietämätöntä. Se haittasi hänen elämäänsä naisten kanssa, kun kukaan ei enää kestänyt nukkua hänen vierellään. Lääkärit olivat neuvoneet häntä pudottamaan painoaan, koska muuten leikkaus tulisi olemaan aivan liian riskaabelia. Isäni tiesi riskit, hän oli kykenemätön laihduttamaan ja elämäntapaansa. Hän oli jännittynyt. Hän ei tunnustanut pelkäävänsä, mutta tuon pelon saattoi aistia. Hän oli nöyrä ja toivoi, että leikkauksen jälkeen seuraavalla viikolla me tapaisimme. Hänen lähtiessään, minä olin luottavaisella mielellä hänen ja tapaamisemme suhteen.

Olin tietoinen isäni leikkauksesta ja sen ajankohdasta. En osannut pelätä mitään, vaan luotin siihen, että isäni tulisi leikkauksesta kurkku kipeänä. Tämä luottamus osoittautui vääräksi. Äitini soitti myöhään illalla ja kertoi isäni isän ottaneen yhteyttä. Isäni oli kuollut leikkauksessa. Otin tiedon vastaan tyynesti, vaikka tunsin tunteideni alkavan pettää. Olin kuitenkin suunnannut keskittymisenä seuraavaan päivään ja opiskelujeni edistymisen kannalta merkittävään kokeeseen. Tiesin surun ajan olevan edessä. Tiesin murtuvani, mutta ei aivan vielä.

Äitini ei kuitenkaan uskonut voivani hyvin, vaan lähti tätini kanssa keväisen ajamaan keväisessä loskalumimyrkyssä tapaamaan minua. Huolestuin enemmän äitini turvallisuudesta kuin omasta hyvinvoinnistani tuolla hetkellä. Hänen saapumisensa paikalle herätti uusia tunteita ja osanottoja tekevät ihmiset eivät juurikaan parantaneet tilannettani. Heidän poistuttuaan pystyin jälleen jollakin tavalla ottamaan tunteeni hallintaani. Siirsin ajatuksen isäni kuolemasta pois mielestäni. Pystyin tekemään sen. Keskityin lukemiseen, kunnes olin valmis unille.

Olin jo sängyssä kun serkkuni soitti. Hän oli ollut kenties läheisempi isäni kanssa viimeisinä vuosina, koska heidän arvonsa kohtasivat paremmin. Minä olin ollut isälleni se, jonka kanssa oltiin pystytty puhumaan myös peloista ja jonka kanssa fyysinen läheisyys oli ollut tärkeää. Serkkuni kuitenkin oli alkanut jo läpikäydä isäni kuolemaa, miten muuten kuin humalapäissään. Puhelu kesti toista tuntia, jonka aikana hän vuodatti tunteitaan ja minä pyrin pitämään omani koossa. Kohdistin kaiken tekemiseni ja kokeeseen, joka minua odotti. Olin valmistunut siihen viikkoja, enkä kokenut minkäänlaiseksi vaihtoehdoksi sitä, että olisin jättänyt sen väliin.

Puhelun vuoksi yöuneni jäivät kenties toivottua lyhemmiksi. En tiedä olisinko muutenkaan saanut erityisen hyvin nukuttua, mutta tunteeni olivat pinnassa jo heti aamulla. Kyytini saapuessa olin väsynyt. Koululla odotti pienelle ryhmälle tarkoitettu koe, joka suoritettiin osissa. Kahdeksan tuntia kestäneessä kokeessa oli useampia väliaikoja, joiden aikana keskittymiseni koevastaukseen alkoi lipsua. Koska jouduin olemaan omissa oloissani, enkä halunnut yhdenkään koulututtavani näkevän tunteideni olevan pinnalla, jotta en joutuisi puhumaan tapahtuneesta ja alkaa käsitellä tunteitani, siirryin televisiostudiotilaan, pimeään pehmustettuun koppiin ja annoin kyynelten valua.

Kokeen aikana kerroin tapahtuneesta kahdelle ihmiselle: läheiselle koulutoverilleni ja vastuuopettajalleni. Koulutoverini oli lähinnä huolestunut jaksamisestani kyseisellä hetkellä ja kokeen suorittamisen kannalta, mutta olin varma kyvyistäni jatkaa eteenpäin. Vastuuopettajani oli puolestaan huolissaan koulutuksen jatkumiseni kannalta, sillä koulutus oli suhteellisen lyhyt ja hän tiesi suruprosessiin menevän aikaa. Totesin jatkavani, mutta kohdallani tulevan pienen tauon opiskelussa, koska olin isäni ainoa jälkeläinen ja hänen ainoa perillisensä. Kontolleni oli tulossa huomattava määrä asioita, jotka tulisivat vaikuttamaan ylipäätään siihen, miten tulin olemassa Turussa.

Suoritin kokeen loppuun asti juuri sillä luottamuksella ja sen hetkisellä taidolla, mitä minulla oli. Itseluottamukseni kasvoi siitä, että kaiken tunnemyllerryksen keskellä suoritin kokeeni hyvin arvosanoin. Olin ryhmäni parhaita, jopa paras yhdessä osiossa. Kokeen jälkeiseen aikaan sen sijaan en ollut aivan yhtä hyvin valmistautunut. Siihen ei ole olemassa minkäänlaista manuaalia, opasta tai ennustajaa, millä tavalla tunteet purkautuvat läheisen kuoltua.

Pidin itseni koossa koetta seuranneeseen päivään, jolloin minun oli tarkoitus kohdata isäni perhe. En tiennyt kuinka paljon sukulaisiani minun oli tarkoitus kohdata. Minua jännitti ja pelotti. Minut noudettiin linja-autoasemalta ja olin edelleen hyvin tolpillani. Kun saavuimme isovanhempieni pihaan, olin edelleen tolpillani. Kun ovi oli auki edessäni ja astuin ovesta sisään, tunteeni vyöryivät päälleni tsunamin lailla. Raahauduin keittiön pöydän ääreen. Tunsin muiden sukulaisteni läheisyyden ja kaikki aiemmin alas painamani tunteet pääsivät pintaan. Itkin kykenemättä sanomaan juuri sanakaan seuraavat kaksi tai kolme tuntia. Kunnes sain suuhuni isoäitini leipomaa pullaa.

Suruaika oli vasta edessä. Koko seuraava kolmesta kuuteen kuukautta on pääasiassa hämärää aikaa. Muistan vain satunnaisia kohtia matkoilta isäni asuinpaikoille, toimistolle, tapaamaan hänen tuttaviaan, käymään läpi hänen oikeudellisia sotkujaan, hänen kuolemaansa johtaneita syitä ja hautaustaan.

Olin selvästi ollut pitkään poissa tekemisistä hänen kanssaan, sillä en ollut nähnyt niistä paikoista ensimmäistäkään, joissa hän oli viimeiset elinaikansa pitänyt majaansa ja toimitilojaan. Asuinpaikat olivat edelleen niitä vanhoja tuttuja. Asunnot olivat huonosti hoidettuja ja hän oli elänyt homeisissa tiloissa hyvin tietoisena siitä, että hänellä oli kohtuullisen vakava allergia. Hän ei ollut kiinnittänyt huomiota juurikaan siihen, miten hän terveydestään huolehti. Hänen jälkeensä jäi kymmeniä lääkepurkkeja, joista jokainen oli toiminut vain hätäapuna milloin mihinkin vaivaan.

Hänen toimistonsa olivat nekin tutunlaisia. Hänen kirjanpitonsa, tietokoneensa ja paperinsa olivat  kohtuullisessa järjestyksessä. Näistä tiloista kuitenkin löytyi ensimmäisiä merkkejä hänen todellisista tunteistaan. Kenties niitä osaa itse kukin tulkita hieman eri tavoin, mutta tietoisena hänen peloistaan, heikkouksistaan ja historiastaan, tulkitsin niitä omalla tavallani. Tuo kova mies, joka oli niin itsevarma itsestään, antoi itsestään hyvinkin voimakkaan ihmisen kuvan, oli sitä vain siinä määrin kuin hänellä oli erilaisia kättä pidempiä asioita ympärillään. Alkoholi oli ollut hänen pitkäaikainen ystävänsä, kannabis oli hänen toinen tuttunsa, käsiase, rautapamppu ja sähköpiiska ne muut – kenties uudet tai vanhat tuttavuudet.

Hänen isänsä ja kummitätini uuden miesystävän istuessa noilla etsintämatkoilla etupenkillä, minä olin omissa oloissani auton takapenkillä. Katselin maisemia, jotka johtivat kerta toisensa jälkeen joidenkin oivallusten lähteille. Kävin kuitenkin läpi pääasiassa ristiriitaisia tunteitani isääni kohtaan. Hän oli elämäni tärkein yksittäinen ihminen kaikkine ristiriitaisuuksineen, heikkouksineen ja ongelmineen. Hän oli jättänyt minuun stigman, jota minä olin kantanut mukanani ja jota tulisin kantamaan aina. Olin hyvin suurelta osin juuri isäni poika, joka oli halunnut valita elämässään toisin. Isäni oli antanut esimerkkiä elämäntavoista, joita en olisi halunnut seurata. Ilman noita esimerkkejä, ilman isäni läsnäoloa, olisin päätynyt todennäköisesti hyvin erilaisiin valintoihin.

Toivoin isäni kuolemaa, kun hän oli kietonut minut osaksi hänen kauppojaan ja taloussotkujaan. Olin ahdistunut pahasti ja ajan mittaan kokenut unettomuusjakson, jolloin minun oli todella vaikea saada elämäni juonesta minkäänlaista otetta. Viimeisen elinvuotensa aikana meidän suhteemme oli muuttunut. Toivoin hänelle aina parasta, mutta tiesin, etten koskaan pystyisi antamaan muuta kuin tukeni niille valinnoille, joita hän olisi oman itsensä eteen voinut tehdä. Kun hän päätti lopettaa alkoholinkäytön tai tupakoinnin, en voinut muuta kuin kannustaa häntä toimimaan niin. Kannustuksellani ei kuitenkaan ollut minkäänlaista vaikutusta hänen kuolemaansa asti.

Hän oli eläessään uhkaillut juovansa itsensä kuoliaaksi. Hän oli pyytänyt minua olematta huolehtimasta hänestä, mutta hän tiesi varmasti hyvin, että oli mahdotonta. Hän halusi osoittaa juuri kovuudellaan sitä, että hän oli heikko ja tarvitsi läheisyyttä. Sitä annoin hänelle. Osoitin hyväksyväni hänet sellaisena kuin hän on. Hänen kuolemansa ei voinut jättää minua kylmäksi, eikä myöskään tapa, jolla hän kuoli. Niin paljon kuin hän oli tehnyt oman terveytensä tuhoamiseksi, hän oli päättänyt riskeerata henkensä vielä kaikkien niiden naisten vuoksi, joiden kanssa hän toivoi voivansa nukkua yönsä.

Hänen uniapnealeikkauksensa oli sujunut hyvin, mutta elvytysvaiheessa hän oli alkanut yskiä. Sairaalahenkilökunta oli tässä vaiheessa vetänyt hänen kurkustaan letkun, joka takasi sen, että hän sai happea. Letkun poistuttua nielusta, nielunpää ärsyyntyi ja meni kramppiin. Nielun sulkeuduttua hän ei enää saanut happea. Tukehtumiskuolema oli ironinen loppu henkilölle, joka oli kärsinyt uniapneasta ja happikadosta. Hänen kuorsauksensa vaikeni lopullisesti.

Kuolemansa jälkeen isäni tuli uniini, joissa hän pyysi anteeksi tekojaan. Noissa unissa näin ihmisiä, jotka tuomitsivat hänet tai korottivat häntä jalustalle. Isäni pahoitteluja seurasivat hänen sanansa: ”Anna heille anteeksi. Sinä tiedät, kuten minä tiedän, etteivät he tiedä, mistä he puhuvat. Anna tuomitsijoiden tuomita, sinä tiedät, etteivät ne pidä paikkaansa.” Tiedän mieleni tuottaneen nuo sanat. Tiedän niiden olleen kangastuksia ja toiveita sanoista, joita en koskaan kuullut. Noiden sanojen myötä pystyin antamaan isälleni anteeksi kaiken sen, mistä olin hänen elämänsä aikana kärsinyt. Pystyin ymmärtämään jatkumossa, johon liittyi sukuni ajoista ennen syntymääni ja ennen isäni syntymää. Vaikka hänen tuli kantaa vastuu teoistaan, hän ei kuitenkaan tehnyt mitään aivan ilman muiden ihmisten vaikutusta, niistä johtuvia tunnepuolisia ongelmiaan ja elämänkokemuksiaan.

Ymmärsin isäni vaikutusta minuun paremmin. Hän oli tullut kuolemansa kautta minulle vielä tärkeämmäksi ja läheisemmäksi ihmiseksi. Samaan aikaan kuitenkin oma elämäni oli edelleen käymistilassa. Eheytyminen isäni teoista ei vielä auttanut minua jättämään niitä tapojani, jotka olivat elämääni alkaneet hallita pyrkiessäni vähentämään milloin mitäkin painetta. Vain isäni oli poistunut tuota painetta kasaamasta, muut paineet olivat entisellään, samoin tapani.

Isäni kuoleman jälkeen vietin paljon aikaa isäni vanhempien kanssa. Hänen äitinsä alkoi väsyä nopeasti. Isoäitini oli ollut pitkään sairaana, isäni oli ollut hänen lapsistaan kenties kaikkein eniten päänvaivaa aiheuttanut, mutta omalla tavallaan myös rakkain. Isäni oli hänen viimeinen lapsensa, nuorimmaisin. Isoäitini kuolema asetti minut uuteen tilanteeseen: minusta tuli isäni jälkeen isänäitini perillinen.

Kävin koulutukseni loppuun, kuten olin suunnitellut. Herkkyyteni oli voimissaan. Päädyin tekemään edelleen suruprosessin keskellä dokumenttia anoreksia nervosasta. Keräsin haastateltavia ja lähdin toteuttamaan haasteellista projektia ensi alkuun täysin yksin. Materiaalista tuli kelvotonta. Mieleni alkoi nyt täyttää erinäiset hapuilevat ajatukset, jotka varmasti osaltaan tyynnyttivät isäni kuoleman aiheuttamaa stressiä. Pidin opinnoissa itseni kiireisenä, ja aloitin dokumentinteon seuraavaksi opiskelukaverini avustuksella. Jälki oli paljon parempaa, mutta minun oli ollut kaikessa huumassa vaikea saada kunnollista käsitystä anoreksian todellisesta luonteesta. Dokumentista tuli pikemmin runollinen kuin millään muotoa ymmärrettävä ja anorektista maailmaa avaava. Työn saaminen alta pois oli kuitenkin elämässäni yksi välietappi. Tiesin kykeneväni tuottamaan itsenäisesti dokumentaarista materiaalia. Läpäisin koulutukseni ansioikkaasti, mutta jälleen oli edessäni jonkinlainen seinä.

Samaan aikaan isoisäni ja isäni sisarukset kävivät omaa taisteluaan isovanhempieni talosta. Erimielisyydet perinnönjaosta saivat ravan roiskumaan, ja jouduin sotkuun osalliseksi. Tilanne olisi ollut paljon yksinkertaisempi, jos isäni olisi ollut hengissä. Hän kun ei olisi voinut periä mitään. Myin perintöosuuteni pois ja käsiini tupsahti enemmän rahaa kuin olin koskaan pidellyt. Olin elänyt jo pidempään jogurtilla ja ranskanleivällä, nyt minulla oli varaa jo voihinkin.

Sen sijaan, että olisin osannut pitää rahasta kiinni, toimin kenties pitkälti samalla tavalla kuin isäni oli eläessään toiminut. Mikä tilillä näkyy, sen sieltä myös poistuu. Ostin auton, ostin tietokoneen, ostin videokameran, ostin pesukoneen, sohvan, tuoleja, työtasoja ja siinä sivussa päätin muuttaa. Osa hankinnoista oli harkittuja ja sitä myöten perusteltuja, mutta suuri osa hankinnoistani oli lopulta sekundaa, jotka myöhemmin heitin menemään.

Yksi harkituista hankinnoistani oli videokamera. Se liittyi oleellisesti koulutukseeni ja unelmiini. Tarkoitukseni oli tehdä sillä dokumenttia tai mitä tahansa, mitä mieleeni tuli. Loppuen lopuksi mieleeni tuli hyvin vähän. Aloin ottaa videokameralla kuvia itsestäni. Vaikkei kehostani oltu pahaa sanaa sanottu, minua kai edelleen kalvoi jonkinlainen epävarmuus sen suhteen. Riisuuduin alasti, kiihotuin, otin itsestäni kuvia, joita sitten jaoin valituille naispuolisille, jotka olivat minusta kiinnostuneita. Myönteinen palaute ei kuitenkaan suuremmin vaikuttanut minun minäkuvaani. Pikemmin nuo alastonkuvat alkoivat peilautua oman ahdistuskäyttäytymiseni kautta. Niistäkin tuli osa seksuaalista rutiiniani, jonka pääasiallinen sisältö oli saada ajatukset pois epämiellyttävistä asioista.

Rahat valuivat käsistäni, eikä tilannetta auttanut yhtäkkinen neronleimaus oman yritystoiminnan aloittamisesta. On vaikea ymmärtää syitä, mitkä tilanteeseen johtivat tai millä ihmeen itsevarmuudella olin alkanut toimia. Joka tapauksessa aloin täyttää ilman minkäänlaista itsekritiikin sävyä päivänä yritystoiminnan suunnittelulla. Tuossa mielenhäiriöisessä tilassa lähdin tapaamaan suurten osakeyhtiöiden edustajia ja tunnustelemaan mahdollisuutta yhteistyölle. Olin kenties tässä kohdassa saanut päähäni jotakin sellaista, josta isäni oli tullut tunnetuksi: suuruudenhulluus. Olisiko minusta ollut osakeyhtiön toimitusjohtajaksi, oman yhtiöni ansioituneeksi luotsiksi?

Kun vihdoin sain kosketuksen maahan totesin, ettei minusta ole aivan yhtä yltiöpäisiin temppuihin kuin isästäni. Raha, jota sain sai minut käyttäytymään itselleni täysin vieraalla tavalla. Siinä ohessa tuo raha hupeni hupenemistaan. Hitaasti ja varmasti palasin itselleni huomattavasti tutumpaan, taloudellisesti vaatimattomampaan elämään, mutta sitä ennen oli kohdattava uusia haasteita.

Mikä sinua vaivaa?

Palauduin ajoittain maan pinnalle. Kulutin nyt aikaani hyvin paljon itselleni tuttuja muita esineitä keräillen. Elokuvat ja musiikki alkoivat jälleen täyttää arkipäivääni. Siinä ohessa taiteilin tunteideni keskellä. Tein jälleen paluuta seksiharrastuksiini ja etsin itselleni aktiivisesti kauniimpaa osapuolta. Jätin epätoivoissani ilmoituksen City-lehteen. Eräänä iltana minulle soitettiin.

Puhelimen toisessa päässä oli lähellä minua asunut nainen. Hän kertoi minulle olevansa aivan kiimoissaan ja puhelusta päätellen myös hieman humalassa. Hän alkoi hyväillä itseään ja toivoi, että tulisin ja panisin häntä. Mitä mies tässä tilanteessa tekisi? Pahoittelin ja sanoin, ettei toimi.

Niin netti- kuin puhelinseksiharrastukseni jatkuivat kuitenkin aika ajoin aktiivisesti. Ne riippuivat pitkälti omista oloistani ja siitä, millä tavalla ylipäätään kykenin hallitsemaan tunteitani. Kun minulla oli tarpeeksi muuta tekemistä ja ajateltavaa, seksiajatukset eivät päässeet edes liki. Ajan lisääntyessä ja ahdistuessani yksinäisyydessäni, ne alkoivat painaa yhä useammin päälle. Ja niillä hetkillä taivuin vanhoihin tuttuihin tapoihini.

Aloittelin jälleen työttömän arkipäivää. Koetin löytää itselleni televisioalalta töitä, mutta tuloksetta. Olisin tarvinnut ihmisiä, jotka olisivat antaneet suosituksensa tai ottaneet minut harjoitteluun, mutta paikkoja oli harvassa ja harvoille. Niin minulle jäi aikaa. Tuon ajan käytin nyt tasaisesti erilaisiin harrastuksiin, eikä niistä vähäisimpänä kirjoittaminen. Harrastuksiani ei ilmeisesti ollut riittävästi, kun päädyin kerta toisensa jälkeen IRC:iin ja kohtasin jälleen ihmisen, joka tuli vaikuttamaan itseeni.

Ihastuin nuoreen naiseen, joka oli selvästi visuaalisesti lahjakas ja luova. Hän esitteli taiteestaan niitä osia, jotka olivat kenties jokaiselle jokseenkin siedettävää. Mutta toinen puoli oli materiaalia, josta moni voisi huolestua. Raskaana oleva nainen viiltämässä vatsaansa auki, nuori nainen lasinsirpaleilla täytetyssä kylpyammeessa verta vuotavana ja muut visuaalisesti shokeeraavat, mutta samanaikaisesti häiriintyneet kuvat puhuivat omaa kieltään. Tiesin jotakin tapahtuneen, jota hän käsitteli. Keskustelumme kuitenkin polveilivat laidasta laitaan, musiikkiin, elämään ja ties minne. Kerroin hänelle, että mitä ikinä oli tapahtunut, hän voi kertoa minulle.

Kuukausien jälkeen hän kirjoitti minulle sähköpostia. Siinä hän kertoi tarinansa, jossa hän puhui itsestään pienenä naisena. Mitä pienelle naiselle oli tapahtunut, oli traagista luettavaa. Hänen isänsä oli hyväksikäyttänyt häntä teini-iästä lähtien. Isä oli tullut hänen huoneeseensa humalapäissään ja kutsunut tytärtään pikkuhuoraksi, samaan aikaan kun oli kajonnut tähän. Äiti ei tiennyt tapahtumista tai oli sulkenut silmänsä niiltä. Lopulta tytär oli saanut isästään ja kotioloistaan tarpeeksi, pakannut reppunsa ja suunnannut lumiseen hankeen, tarkoituksenaan vain päästä kotoaan pois.

Pakomatka oli vienyt hänet useisiin epäonnisiin suhteisiin. Hänet oli raiskattu useita kertoja vielä tuonkin jälkeen. Hän oli omaksunut itselleen käsityksen isänsä pikkuhuorasta, eikä ollut itseensä millään muotoa tyytyväinen. Hän kärsi anoreksiasta, peloista ja häpeästä. Viimeisenä niittinä kaiken päälle oli öinen raiskaus, jonka seurauksena hän oli tullut raskaaksi. Hänet oli otettu sairaalaan, mutta hän oli pitänyt suunsa kiinni siitä, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Sairaalahenkilökunnalle se tuskin oli epäselvää.

Raiskaajalleen raskaaksi tuleminen ei tuntunut tätä naista häiritsevän yhtä paljon kuin se, että hän lopulta päätyi ottamaan abortin. Tuolla hetkellä hän alkoi tuntea itsensä tappajaksi, lapsen murhaajaksi, jota hän käsitteli kuvissaan. Olin toiveikas hänen suhteensa, kun hän avautui kokemuksistaan. Otin hänet vastaan ihmisenä, jolle oli tapahtunut yhtä ja toista, mutta jolla oli joka tapauksessa elämä edessään. Se sielujen toveruus, mitä meidän välillämme oli arvojemme, musiikkimakumme ja lukuisten muiden asioiden suhteen, piti minut luottavaisena.

Minä olin kenties jälleen kerran luottavainen asioiden sujumiseen. Pidimme taannehtivasti yhteyttä. Muutama kuukautta tarinansa lähettämisen jälkeen, hän oli sairaalassa. Häneltä oltiin mitattu veriarvoja ja ilmeisesti tarkastettu hänen fyysinen kuntonsa anoreksian jäljiltä. Hän lähetti minulle kesken noiden sairaalassa viettämiensä päivien viestin, jossa hän kertoi rakastavansa minua, tapahtui mitä tapahtui. Soittelimme, viestittelimme, muttemme enää keskustelleet internetissä. Hänen koulunsa oli syksyn tullen alkanut ja olin luottavainen. Hän tuntui saaneen uusia kavereita ja uutta energiaa elämäänsä. Kenties uutta toivoa. Käsittelimme yhdessä World Trade Centerin turman ja vielä vuoden lopussa ilmestyneet Taru Sormusten Herrasta-trilogian ensimmäisen osan odotukset. En kuitenkaan elätellyt minkäänlaisia toiveita sen suhteen, että meistä tulisi koskaan pari, vaikka puhuimme mahdollisuudesta nähdä trilogian aloitusosa yhdessä.

Luottamukseni koki kovan kolauksen, kun hänen pikkusiskonsa lähetti tekstiviestin. Viestin sisältö oli pohjimmiltaan se, että tuo läheiseksi tullut pieni nainen oli ottanut lääkkeitä ja viiltänyt itseltään ranteet auki sekä kuollut kylpyammeeseensa, ennen kuin sen enempää sisko kuin kukaan muukaan oli ennättänyt paikalle. Haamut alkoivat pyöriä elämässäni. Vaikkemme lopulta olleet fyysisesti erityisen läheisiä, hän ei jättänyt minua rauhaan muutamaan kuukauteen sen enempää sängyssäni kuin kaupassa kuin missä ikinä.

Isäni kuolemasta oli kulunut hieman yli puolitoista vuotta, kun sain käsiteltäväkseni huomattavasti vieraamman ihmisen poismenon. Siinä ohessa viimeistään kyseenalaistui kykyni olla kenellekään tueksi ja avuksi. Aloin käsitellä tuoretta kuolemaa, kuten olin vain hetkeä aiemmin käsitellyt isäni poismenoa: kirjoittamalla.  

Koska en kyennyt aivan ymmärtämään kaikkea tapahtunutta, eikä lähipiirissäni ollut juuri ketään, jonka kanssa olisin voinut käsitellä läheisen kuoleman, päädyin keskustelemaan tapahtuneesta IRC:iin. Tämä oli viimeinen kerta, kun purin tunteitani samalla intensiteetillä internetissä. Tutustuin välittömästi itseäni huomattavasti vanhempaan mieheen, jonka taustat olivat hyvin erilaiset kuin minulla. Hänen kiinnostuksensa tapahtunutta kohtaan kuitenkin tyynnytti minua. Saatoin puhua asiasta ilman avoimesti.

Vanhemman miehen kautta tutustuin nuoreen naiseen, jonka tausta oli hieman samankaltainen kuin itsemurhan tehneet pienen naisen. Tutustuimme viimeistään miehen syntymäpäivillä, jolle meidät oli kutsuttu. Syntyi parisuhde, joka kesti huomattavasti pidempään kuin yksikään aiempi. Se lepäsi kuitenkin edelleen väärillä perustuksilla: huolenpidolla ja seksillä. Tämä suhde meni omia menojaan, mutta meillä oli omat hyvät hetkemme. Henkisesti se kävi alusta alkaen minulle raskaaksi, kuten se toisaalta oli hänellekin raskas. Tarjosin olkapään ja sylin, johon saattoi hukuttautua, mutta kaikki mutkistui kun tuo samalla turvallisella ja auttavalla sylillä oli samaan aikaan omia pieniä ongelmiaan seksuaalisuutensa kanssa.

Suhteemme vielä kestäessä enoni kuoli. Hänen jäämistöstään löysin materiaalia, joka jollakin tavalla limittyi omaan käyttäytymiseeni, samaan aikaan kun se shokeerasi koko muuta sukua. Enoni oli ollut myös alkoholisti, herkkä ja ujo mies. Hänen ujouttaan pidettiin syynä siihen, ettei hän koskaan löytänyt itselleen naista. Kuoleman jälkeen ainakin minulle valkeni, että hänen sinkkuuteensa syy ei kenties sittenkään ollut hänen ujoudessaan, vaan hänen seksuaalisessa suuntauksessaan, jota hän ilmeisesti jonkin verran myös häpesi. Hänen jäämistöstään löytyi tuhatpäin alastonkuvia teini-ikäisistä pojista. Joissakin kuvissa hän esiintyi itsekin. Kuvien aktiivinen keräily oli loppunut jo 1980-luvulla, mutta internetin myötä se oli jälleen jatkunut. Kuultuani enemmän enoni tarinasta ja siitä, mitä hän oli juovuspäissään puhunut ja pyydellyt anteeksi, tulin johtopäätelmään, että lopulta hänen seksuaalinen suuntauksensa ja häpeä siitä, saattoi olla hänen alkoholismiaan ylläpitävä tekijä. Enoni oli sairastunut diabetekseen, mutta se ei ollut suuresti hillinnyt hänen alkoholinkäyttöään tai pienentänyt hänen kodistaan löytynyttä makeisvarastoa.

Totesin tuolloin oman kuvaharrastukseeni, keräilyni ja toisaalta itsestäni kuvaamisen olleen läheistä sukua sille, mitä enoni oli omassa elämässään tehnyt. Olimme kuitenkin eläneet eri aikakautta, täysin riippumattomina toisistamme ja toistemme tavoista. Siitä huolimatta olimme löytäneet kohdallemme samankaltaisen harrasteen, jotka samanaikaisesti kenties helpottivat oloamme, mutta aiheuttivat samanaikaisesti hyvin voimakkaan, ristiriitaisen sisäisen tunteen. Ainoa erottava tekijä oli lopulta se, että olin onnistunut välttämään alkoholinkäytön, kun taas enoni käytti alkoholia kenties vaimentaakseen omatunnon moitteita.

Parisuhteessani ajoitukset olivat kauttaaltaan vääriä. Enoni kohtalo nosti myös puolisoni pintaan tunteita. Kun en suoranaisesti tuominnut enoni toimintaa, vaan pyrin jollakin tasolla ymmärtämään sitä, tunnuin ajautuvat hivenen enoni puolelle. Näin ei kuitenkaan käynyt. Haluni ymmärtää hänen toimintaansa ei ollut hänen toimintansa hyväksyntää, vaan tapahtuneiden asioiden hyväksymistä sellaisenaan. Tästä seurasi kuitenkin pitkälliset keskustelut, jotka alkoivat nakertaa sekä parisuhdettani että toisaalta ahdistaa. Ennen pitkää tuo syvin ja syvällisin suhteeni toiseen ihmiseen kariutui. Ei vähiten sen vuoksi, että olin jämähtänyt viihteeseen (IRC, pelit, musiikki), enkä käytännössä kyennyt tai edes halunnut edetä millään tavalla omassa elämässäni. Minusta oli tullut täysin vieras myös itselleni, sillä en tiennyt enää, mitä todella halusin. Minulle tuntui riittävän se, että puolisoni tulee kotiin, jonka jälkeen saattoi miettiä, mitä sitten tehdään.

Eron myötä jouduin tekemisiin näiden asioiden kanssa. Samalla vihdoin alkoi kyseenalaistua käyttäytymiseni todelliset ”rakenteet”. Ahdistus vyöryi päälleni. Enää ei riittänyt hetken itkut, vaan nyt kaivautuivat esiin aggressiot ja pettymys itseeni. Aloin oivaltaa, miten teini-iässä aloittamani pornografiaharrastus ja myöhemmin aloittamani nettiseksiharrastus, vaikuttivat edelleen käytökseeni. Olin vain sulkenut siltä silmäni ja suhteessa olin hautautunut omiin oloihini, ikään kuin millään käytökseni piirteellä ei olisi mitään tekemistä itseni kanssa.

Pettämispyrkimyksiä minulla ei ollut, mutta edelleen käsittelin suhteen aiheuttamaa ahdistusta samalla tavalla kuin olin oppinut ahdistusta käsittelemään teini-iässä. Tulin tietoiseksi siitä tästä ja samalla alkoi purkautua useampi käyttäytymistäni hallinnut piirre. Ei kuitenkaan niin, että olisin osannut lopettaa tapani. Tulin niistä vain tietoiseksi.

Seuraavina kuukausina ihastuin kahdesti ja molemmilla kerroilla ihastukseni seurasivat jotakuinkin samaa mallia kuin mikä tahansa viimeisistä suhteistani. Kaikki olivat repaleisia ja tunnepuolisesti syvästi loukattuja. Osalla heistä oli paremmat eväät käsitellä repaleisuuttaan kuin toisilla, mutta minä aloin hiljalleen perääntyä. Se ei tapahtunut kivuttomasti, vaan huutamalla. Tällä kertaa huutoni ei kuitenkaan kaikunut seinille, vaan se huuto kasvoi sisälläni. Minun täytyi alkaa muuttua, jos aioin kehittää itselleni minkäänlaista toimivaa parisuhdetta. Tämän seurauksena kuolletin tunteeni. Annoin ihastusten ja kaikkien toisiin ihmisiin kohdistumieni tunteiden hiljalleen unohtua.

Toinen päätökseni oli rajoittaa IRC:n käyttöä. Rajoitukseni oli yhtä jyrkkä kuin alkoholistin kohdalla päätös lopettaa alkoholinkäyttö. Se oli kertakaikkisesti loppu. Edelleen häilyin aina silloin tällöin muualla internetissä olevien keskustelupalstojen tai chattien välillä. Ahdistuin kuitenkin hyvin nopeasti kaikissa niissä. Tämän seurauksena aloin keskittyä muihin asioihin. Aloin siirtää toiveitani pois internetistä ja keskittyä omaan elämääni. Virtuaalinen elämä oli taaksejäänyttä.

Internetistä tuli minulle työväline, jossa kohtasin itselleni tuttuja ihmisiä ja verkostuin. Toisaalta pidin yllä kiinnostusta siihen, mikä oli saanut minut toimimaan niillä tavoilla kuin olin toivonut. Tätä tarkoitusta varten pysyin mukana sellaisille keskustelupalstoilla ja muilla areenoilla, joilla saatoin olla ikään kuin ulkopuolisena tarkkailijana. Haluni ymmärtää veti minua lopulta myös uusiin ympyröihin.

Olin elätellyt toiveita yliopistourasta viimeksi lukiosta pääsyni jälkeen. Olin hakenut kolmena lukion jälkeisenä vuotena yliopistoon ja todennut, etten ole lähelläkään yliopistotasoa. Omaksuin tuon mielikuvan itsestäni helposti, sillä olin kuitenkin kaikissa opinnoissani ollut keskitasoa ja kaiken lisäksi äärimmäisen laiska lukemaan mitään. Hain kuitenkin nyt enää yhtä alaa lukemaan, keskityin kirjoihin ja otin aiheen käsiini aivan uudella motivaatiolla. Haastoin itseni kulkemaan eteenpäin ja etsimään omaa lajiani, sillä kotonani olin ollut jämähtäneessä mielentilassa jo tarpeeksi pitkään.

Unohdin hiljalleen kaikki toiveeni parisuhteesta. Keskityin vain ja ainoastaan itseni kehittämiseen ja hyvinvointiini. Olin kuitenkin tullut eron myötä siinä määrin tietoiseksi tunteistani, että jokainen vastaantuleva pienikin tunnepuolinen ’niiaus’ saattoi rysähtää kovemmin kuin olin toivonut. Niin helppoa kuin lopuksi eheytymisen kuvittelisi olevan, ihmisen on vaikea päästä eroon niistä toimintamalleista, arvoista ja asenteista, jotka hän on elämänsä varrella oppinut ja omaksunut. Voin edelleen toimia vanhan kaavan mukaan kuin aiemmin, mutta vuosien varrella työkaluarsenaalini on kasvanut siinä määrin, etten enää tunteideni tiedostamisesta huolimatta ala henkisesti kontata.

Olen saavuttanut tukevan otteen elämään. Olen kasvanut itsetietoiseksi ja –tuntoiseksi. Tunnen vahvuuteni kumpuavan ymmärryksestä ja erinäisistä selvitetyistä kriiseistä. Siitä huolimatta voin edelleen esittää itselleni kysymyksen: miksen osaa tietyissä tilanteissa toimia toisin. Vastauksen voisin antaa saman tien. Pinttyneet tavat eivät juurikaan kirkastu sillä, että niihin tapoihin kerta toisensa jälkeen päätyy. Mutta tapojensa muuttamiseksi ihmisen on tehtävä radikaaleja muutoksia. Niin asenteiden, arvojen kuin uskon on muututtava. Toistaiseksi omalla kohdallani ongelma on ollut se, etten ole täysin ymmärtänyt, miksi näin pitäisi tapahtua. Enhän kuitenkaan satuta ketään. Vai satutanko?