Tiedän, etten tiedä isästäni loppuen lopuksi kovin paljon. Hän oli 20-vuotias kun synnyin. Tuosta hetkestä lähtien tutustuimme toisiimme hitaasti ja varmasti. Tutustuin nopeasti hänen persoonallisuutensa kahteen puoleen. Erityisesti hänen humalapersoonansa muuttui ajan mittaan paljon. Alkujaan hän oli humalassa siedettävä, mutta myöhemmin, tultuani täysi-ikäiseksi, hän oli minun silmissäni täysin sietämätön ja kauttaaltaan ahdistava.

Uskon isäni rakastaneen minua vilpittömästi sen koko ajan, jonka me toisemme tunsimme. Tätä tukee kaikki se, mitä hän eteeni teki kuolemaansa saakka eteeni pyyteettä, ja se, että minulla on tallella kuva hänestä. Mustavalkoisen kuvan takana lukee: ”Pienelle, t. isi.” Tuo pieni ja lyhyt teksti on paljon puhuva. Se puhuu itse asiassa tunteista paljon enemmän kuin mitä isäni pystyi niistä puhumaan elämänsä viimeisinä vuosikymmeninä. Ne vähätkin tunteelliset hetket saattoivat osuta meidän yhdessäoloomme. Varmuutta minulla ei ole, mutta kenties lopulta kävi niin, että minusta tuli ainoa henkilö, jolle hän pystyi edes jossakin määrin jopa negatiivisia ja hänen heikkoudestaan kieliviä tunteitaan selvin päin ollessaan esittämään. Hän pelkäsi. 

Hänen kyvyttömyytensä kohdata tunteitaan ja menneitä kokemuksia heijastui hänen käytökseensä. Ne kuplahtelivat pääasiassa pintaan silloin, kun hän oli humalassa. Hallitsemattomien tunteiden kohteeksi jäi milloin kukakin henkilö. Minuun hän ei niitä koskaan kohdistanut, vaikka sain niiden vaikutuksia lähietäisyydeltä todistaa. Näin mustia silmiä ja aseita. 

Vaikka olin vain pieni poika, tiesin mitä ympärilläni tapahtuu. Aistin ilmapiiristä. Tapahtuneiden asioiden peittely ei suojannut minua ymmärtämästä, mitä isäni oli tehnyt ja millainen mies hän oli humalassa muita kohtaan. Muilta isäni läheisiltä opin jo hyvin pienenä sanoja, kuten: luonnevikainen, suuruudenhullu, egoisti ja narsisti. Ne tulivat sanavarastooni jo huomattavasti ennen, kuin opin ymmärtämään, mikä on alkoholisti. Noiden sanojen kautta kuitenkin aloin ymmärtää, että isässäni on jotakin vialla. Ja niin pian kuin sen tiesin, aloin toivoa isäni paranevan. 

Avioero oli hänelle paha paikka. Hänelle se oli enemmän maineen ja kunnian asia kuin todellisten tunteiden tyyssija. Hän ajatteli jättävänsä ulospäin itsestään heikon tai huonon kuvan: hän ei pystynyt huolehtimaan vaimostaan ja lapsestaan. Pettymyksensä niellen hän alkoi etsiä itselleen uutta, toisenlaista elämää. Hän jätti hitaasti ja varmasti synnyinkaupunkinsa sekä siirtyi muihin maisemiin. 

Hänen elämänsä muuttui vähä vähältä, yhä enemmän alkoholin ja työn, mutta pian myös naisten täyttämäksi. Hitaasti ja varmasti meidänkin suhteemme ajautui tilanteeseen, jossa en ollut varma siitä, rakastiko hän minua todella pyyteettömästi. Noina hetkinä kyseenalaistui myös minun rakkauteni häntä kohtaan. Hänen hullut työrupeamansa verottivat hänen kykyään hillitä tunteitaan ja ottaa läheisiään huomioon. Hän sotki minutkin liikeasioihinsa, ja pahimpina aikoina olin useamman tulen välissä. Lopulta sain selvitellä omaa osuuttani isäni sotkuissa nimismiehen kansliassa, tietämättä yhtään, mistä minua syytettiin, mitä olin tehnyt tai olinko ylipäätään tehnyt mitään väärää. Painostava tilanne ahdisti. Toivoin isäni kuolemaa. 

Näinä pahimpina aikoina isäni pyrki manipuloimaan minua ja elämääni. Hän puhui heikkoudestani ja toivoi, että olisin vahva, päämäärätietoinen ja lähtisin hänen mukaansa. Kieltäydyin näistä kunnioista järjestelmällisesti. Me emme ymmärtäneet toisiamme kovin hyvin. Hän tuli hyvin erilaisesta perhe- ja kokemustaustasta kuin minä. Lisäksi olin päättänyt tiedostamattani, ettei minusta tule samanlaista miestä kuin isästäni. Meidän erimielisyytemme liittyivät työhön ja rahaan, mutta myöhemmin myös naisiin. Arvomaailmamme erkaantuivat, mutta edelleen ihmisinä saatoimme pitää yhtä. Kaikista erimielisyyksistämme huolimatta, olimme isä ja poika. 

Hänen elämänsä viimeisinä vuosina hän alkoi ymmärtää, etten ole ostettavissa. Soittaessaan minulle hän saattoi enää harvoin pyytää minua luokseen. Hän tiesi vastauksen jo etukäteen. Hän oppi hiljalleen ymmärtämään kieltäytymisiäni ja arvostamaan niitä. Hän sanoi: ”Ymmärrän nyt, että sinulla on oma tiesi, ja mä arvostan sitä, mitä ikinä elämässäsi päätät.”