Kanadalaisen sosiologin Erving Goffmanin dramaturgisen rooliteorian mukaan ihmiset esittävät kaiken aikaa jotakin roolia. Hänen teoriaansa liittyy myös ajatus sosiaalisen poikkeavuuden roolista eli ihmisistä, jotka toimivat jollakin tavoin vastoin odotuksia. Esimerkkeinä erilaisista rooleista voisivat olla esimerkiksi opettajan, papin tai virkamiehen rooli ja esimerkki poikkeavan roolista voi olla homoseksuaalin tai rikollisen rooli. Mikään ei kuitenkaan estä näitä rooleja olemasta päällekkäin.

Koska Goffmanin teoria on sosiologinen eli yhteiskuntatieteellinen, mutta hänen tutkimuksensa liittyvät läheisesti symboliseen interaktionismiin, jota on syytetty mikroteoriaksi eli se ei ota huomioon ihmisryhmiä yhteiskunnassa. Sen ulkopuolelle jäävät ajatukset erilaisista ryhmistä, jotka esittävät jotain roolia. Opettaja esittää omaa rooliaan opettaessaan oppilaitaan ja papit saarnatuoleissaan esittävät roolia seurakunnalleen pitäessään saarnaa, mutta samaan aikaan opettajilla ja papeilla on rooli yhteiskunnassa.

Kiinalaisia houkutellaan Tiibetiin kokemaan vanha kulttuuri ja näkemään vanhaa, elävää tiibetiläistä buddhalaisuutta. Ongelma on siinä, että Kiina on lavastanut tilanteen ja kaiken on sujuttava valtion käsikirjoituksen mukaan. Sosiaalisissa tilanteissa roolit ovat normaaleja, ne eivät ole pakotettuja ja vaikka rooliteoria on syntynyt sen ajatuksen pohjalta, että taustalla on ikään kuin käsikirjoitus, sellaista ei kuitenkaan ole. Roolit lisäksi lankeavat pikemmin sen vuoksi, että ihmiset ovat, mitä ovat kuin sen vuoksi, miten muut haluavat toisen roolin määritellä. Roolit ovat joko saatuja statusrooleja (esimerkiksi sukupuoli ja ikä), joille ihminen ei voi mitään tai ne ovat hankittuja (esimerkiksi koulutuksen kautta hankitut ammatit). Papit eivät ole pappeja, virkamiehet eivät ole virkamiehiä, miehet eivät ole naisia siksi, että valtio niin haluaa.

Valtiolla on usein niin poliittinen, taloudellinen kuin statusvalta. Se kykenee määrittelemään ihmisille rooleja, totuuksia, joiden mukaan muiden tulee toimia. Vanhaan aikaan valtionkirkko saattoi määritellä, mihin ihmiset uskoivat. Ihmisten oli parempi pysyä hiljaa, jos olivat toista mieltä, sillä toisinajattelevilta saattoi pudota pää. Tänä päivänä edelleen joissain maissa on samankaltainen tilanne. Juuret ovat silti poliittisessa päätännässä edelleen samanlaisissa toimintatavoissa. Toisinajattelijoita katsotaan pitkään, ja jos heiltä ei putoa pää, niin ainakin heitä katsotaan karsaasti.

Alkuperäiskansat mielletään kuin luonnostaan toisinajattelijoiksi. Heidän pyrkimyksiltään ja haluiltaan katkotaan terä, jottei siitä tule uhkaa kansalliselle yhtenäisyydelle. Heidän maansa otetaan pois, jotta he eivät saisi missään olosuhteissa liikaa valtaa. Varsinkaan valtaa päättää maa-alueestaan, jolla elävät. Sehän tarkoittaisi sitä, ettei nykyisen taloudellisen kasvun maailmankautena valtiot enää saisikaan tehdä omilla maillaan, mitä lystäävät. Se olisi suuri tappio kansantaloudelle antaa alkuperäiskansoille oikeus päättää, mitä maasta saa ottaa ja mitä ei. Vaikka olen itse urbaani kansalainen, olen sitä mieltä, että alkuperäiskansat osaavat käyttää poikkeuksetta viisaammin maata ja luontoa kuin yhdenkään valtion poliittinen päättäjä. Siitä huolimatta päätösvalta karttaa vanhojen kulttuurien edustajia, meidän esi-isiämme ja -vanhempiamme.

Alkuperäiskansojen rooliksi on langennut "oudon toisinajattelijan" rooli. Ne edustavat sitä osaa kansasta, jota katsellaan pitkin nenänvartta ja heidän sanomisiaan kummastellaan. Lopulta kohautetaan olkapäitä ja todetaan niiden nyt vain olevan sellaisia. Heille ei voi antaa oikeutta päättää asioista, koska sen jälkeen heidän roolinsa muuttuisi radikaalisti ja samalla heidän vaikutuksensa yleiseen mielipiteeseen lisääntyisi. Siinä tilanteessa saamelaiset saisivat yhtäkkiä päättää maastaan, metsistään, kielestään, uskonnostaan ja lukuisista muista asioista, joihin valtio on tähän asti yrittänyt monin eri tavoin kuin vaivihkaa ellei pakottamalla vaikuttaa. Samalla saamelaisten rooli vähemmistökansana Suomessa saattaisi muuttua ja kasvaisi tietoisuus siitä, että suomalaiset ovat nyt vallassaoleva vähemmistökansa saamelaisalueella. Tulisiko saamelaisten päättää meidän eteläsuomalaisten asioista, kun me eteläsuomalaiset päätämme heidän asioistaan pohjoisessa?

Me olemme "outoja" heidän maillaan. Kiinalaiset ovat Tiibetissä aseistautuneita, joten Suomessa asiat tehdään edes jossain mielessä rauhanomaisemmin. Näyttää kuitenkin siltä, ettei valta kykene ottamaan missään päin maailmaa huomioon kaikkia asianhaaroja. Kanadassa on tehty kiinnostava päätös, kun Nunavutin alue annettiin inuuttien autonomisesti hallinnoimaksi. Silti tuokin alue kuuluu edelleen Kanadaan. Se ei ole itsenäinen valtio, mutta inuiitit saavat elää omaan rauhaisaan tapaansa metsästäen ja kalastaen. He rakentavat omia tietoverkkojaan. Tuo on äärimmäisen tärkeä kokeilu maailmassa ja sitä tulisi seurata laajemminkin. Näyttää siltä, ettei ainakaan tuo massiivisen yli kahden miljoonan neliökilometrin alueen poisantaminen ole heikentänyt Kanadan taloudellista asemaa. Ehkä koko poisantamisen ideana oli kuitenkin se, että Kanadan hallitus piti tuota aluetta tyhjänä ja kansantaloudellisesti kannattamattomana. Niin kauan kuin Suomi näkee saamelaisalueen metsät omana varantontaan, alueesta on vaikea luopua. Jos kyse olisikin siitä, että me suojelemme omaa veljeskansaamme, heidän kulttuuriaan ja perinteitään, nuo
alueet voidaan antaa pois.

Sama pätee Kiinaan suhteessa Tiibetiin. Kiinan hallinnolle Tiibet edustaa jotain muuta kuin kulttuurisesti mittaamattoman arvokasta aluetta. Kulttuuri ei kuitenkaan tuo valtion kassaan kolikon kolikkoa. Alueen turismitehtailu perustuu kiinalaishallinnon käsikirjoitukseen, joten käytännössä siellä esitetään vain se, mikä on kiinalaisen kulttuurin kannalta olennaista ja tärkeää. Tiibetin kulttuuri sinällään on heille täysin arvotonta. Mikä siis pitää kiinalaiset Tiibetissä?

Valtioiden hallinnot ovat ottaneet omissa maissaan erilaisia rooleja. Ne käyvät vuoropuhelua vähemmistökansojen kanssa, jotka ovat suhteessa niihin eri roolissa. Jos tämän vuoropuhelun voisi esittää kahden ihmisen välisenä, miltähän se kuulostaisi.