Seuraavat kuvat olen tehnyt vuonna 2003 arvioidessani tiettyjä tuntemuksiani lapsuudessa, aikuisuuden kynnykyksellä ja sitten tehdessäni näitä diagrammeja.
Olen tehnyt tarkkaa arviointia tässä kohden sen mukaan, mitä tarkalleen muistan lapsuudestani. Vain muutama vuosi eteenpäin ja olisin todennäköisesti päätynyt hieman toisenlaisiin arvioihin, mutta muistini on rajallinen. Hauskaa on se, että kuitenkin muistini ja arvioni itsestäni vaikuttavat minäkuvaani.
Voisin kommentoida tätä jälkikäteen sanomalla, että syyllisyydentunto tosiaan oli yksi, jota en muista lapsuudessani kantaneeni. Minuun ei myöskään koskaan koetettu lastata syyllisyyttä vanhempieni ongelmista ja tuntui siltä, että molemmat vanhemmat myös näkivät syytä toisissaan - eivät itsessään tai minussa.
Pelko oli vallitsevampi tunnetila. Pelkästään tietty epävarmuus, jatkuvasti muuttuvat olosuhteet vaikuttivat siihen, enkä koskaan ollut lapsuudessani varma, että mukavan aamun jälkeen edes iltapäivällä olisi ollut edes läheskään yhtä hyvä olla. Saattaisin nyt lisätä pelkoon pari pykälää lisää.
Suuttumusta en nyt oikeastaan muista tarkalleen. Pikemmin muistan pettymyksen tunteet, joiden vallassa revin sanomalehtiä. En muista niinkään suuttuneeni lapsena, ainakaan vanhempiini. Molemmat olivat minulle rakkaita ja läheisiä. Pistin pikemmin käteni ristiin ja rukoilin heidän puolestaan, jotta perhe-elämä alkaisi tasaantua ja olla kaikille mukavampaa. Lopulta ehkä suutuin Jumalalle siitä, ettei hän koskaan vastannut.
Tyhjyyden tunne on vaikea määritellä. Häsäsin lapsena sen verran kaikenlaista, leikin ja aloin lopulta myös kirjoittaa, etten ehkä ehtinyt sillä tavalla tyhjyyden tunnetta tunnistamaan. Poistaisin tuosta useita pykäliä.
Yksinäiseksi aloin tuntea itseni peruskoulun aikana. Osaltaan siihen varmasti vaikutti se, että 10-vuotiaana muutimme pois keskustasta ja kaikki kaverit jäivät kauemmas. Ehkä voisikin sanoa, että yksinäisyyden tunteeni pääsivät tuolle kyseiselle tasolle vasta niihin aikoihin.
Olin pieni ja avuton poika, perheen ainoa lapsi, jota äiti paapoi ja vahtasi. Isäni kasvatusmetodit olivat hieman toisenlaisia ja olisivat ehkä opettaneet itsenäistymään vähän nopeammin, mutta toisaalta en kaivannut isääni niin paljoa kasvattajana.
Toivottomuuden tunteita minussa heräsi erityisesti isäni ryyppyputkien aikaan ja juhlapyhinä. Kaikki saattoi muuttua lyhyessä hetkessä ja minä olin täysin vanhempieni armoilla. Esimerkkinä näistä tunteista tulee näin äkkiä mieleen sellaiset juhlapyhät, jolloin olimme koko perheen voimin jossain vierailulla ja isäni alkoi juoda joko yksin tai isäntäväen kanssa. Äitini ehkä mietti lähtöä, mutta hänellä ei ollut ajokorttia ja minullakin oli aika huonot ajotaidot - saati, että meillä olisi ollut autoa. Siten olimme molemmat siinä tilanteessa avuttomia, mutta erityisesti minuun kasautui toivottomuuden tunteita.
Masentunut lapsi? Minun on aika vaikea sanoa tuohon mitään. Olen pistänyt arvoksi yhdeksän pari vuotta sitten, mutten tiedä, mitä olen mahtanut ajatella. Olen ollut kuitenkin pääasiassa leikkisä ja nauravainen lapsi, mutta leikkini ovat olleet kohtuullisen synkänpuoleisia tieteis- tai toimintaseikkailuja. Lapsena minulla oli omat keinoni selvitä stressitilanteista ja ehkä ne olivat silloin huomattavasti luovempia kuin nykyään.
Surullinen ja itkuisa lapsi olin varsinkin peruskoulun ala-asteen puolivälin jälkeen. Vanhempieni jatkuvat riidat hajottivat minua. Tosin saatoin vakavoitua jo aika nuorella iällä, paljon ennen. Muistan erityisen ristiriitaisena tilanteen kun olen vanhempieni eron jälkeen sopimuksenmukaisesti mennyt isäni vanhempien luokse viettämään joulua. Äitini puolestaan halusi minut luokseen ja soitteli perääni. Minua oli siihen asti lähinnä vedetty mukana paikasta toiseen, koska molemmat vanhempani luonnollisesti halusivat minun olevan ja viihtyvän heidän seurassaan. Olin isovanhempieni luona muistikuvani mukaan pukenut jo ulkovaatteet ylleni (voi olla, etten kuitenkaan ollut, vaan seisoin oviaukossa muuten vain) ja isäni äiti kysyi minulta: "haluatko mennä kotiin?" ja vastasin: "entiä." Miten olisin osannut ilmaista omaa tahtoani, koska oma tahtoni oli ollut aina riippuvainen vanhemmistani. Isänäiti vastasi tähän: "kyllä noin ison miehen jo pitää tietää, mitä haluaa." Minun oli hyvin vaikea olla hymyilevä ja iloinen iso mies.
Vanhempieni yhdeksi meriitiksi on kyllä sanottava se, että he loivat lapsuuteeni ilmapiirin, jossa koin olevani heille tärkeä. Samaan aikaan he kuitenkin kasasivat odotuksia päälleni ja erityisesti isäni puolelta tuli selkeämmin toiveita siitä, mitä minun pitäisi elämässäni tehdä. Arvottomuuden tunnetta voisi siis pitää kahdenlaisena, joista toista tunsin: en sittenkään olla tarpeeksi hyvä isänipuoleiselle suvulle.
Olin lapsena huolestunut niin isästäni kuin äidistäni. En osannut tehdä heidän tilanteelleen mitään, eivätkä he itsekään tuntuneet toimivan kovin kunnolla, joten tunteeni jäivät vain pyörimään kehää. Jossain vaiheessa taisin huolestua enemmän omasta puolestani, koska oivalsin itsekin olevani lähinnä paikasta toiseen raahattava nukke.
Lapsena tunsin olevani yksin ja olin myös. Ala-asteen lopussa ja yläasteen alussa eristäydyin vielä entisestään koulukiusaamisen vuoksi. Normaalit ihmissuhteet olivat todella haussa ja joku minussa mätti. Olin jollain tavalla poikkeava, erilainen, ellen peräti friikki.
Aikuisuuden kynnyksellä muistan monen asian muuttuneen. Vanhempani olivat eronneet, isäni oli törmäillyt itsensä ensin maanpakoon, sitten vankilaan, myöhemmin liiketoimiin Suomessa ja Virossa. Hänen elämänsä oli tehnyt tavallaan täyskäännöksen. Hän oli edelleen sama, kiltti poika, mutta toisaalta hänestä oli tullut aina vain pahempi mies. Äitini puolestaan ei ollut toipunut erosta ja hänellä oli suuria vaikeuksia saada solmittua minkäänlaisia, terveitä ja normaaleja suhteita miehiin. Äitini repaleisuus vaikutti vielä tässä vaiheessa minuun hyvin vahvasti ja voi olla, että vaikuttaa edelleen.
Syyllisyydentuntoni eivät liittyneet oikeastaan millään tavalla vanhempiini. Aloin tuntea itseni jollain tavalla kykenemättömäksi normaaliin kanssakäymiseen. En osannut pitää yhteyttä kavereihini ja lukioaikana aloin havaita itselläni omituista valehtelua. Valehtelin mitättömistä asioista, joita jouduin sitten selittelemään ja selittelemään ja tunsin siitä kenties hieman kovempaakin syyllisyyttä. Aloin tuntea itseni huonoksi kaveriksi tai ystäväksi ja silti samaan aikaan kaipasin ihmisiä lähelleni. Yksi esimerkkitapaus valehtelusta on lukioajalta kuin jokaisen piti käydä kahdessa erilaisessa koulutusesittelyssä. Jätin menemättä yhteen esittelyyn, mutta kerroin kuitenkin kavereilleni olleeni siellä. Jouduin selittämään esittelyn sisältöä ja epäilen vahvasti, että minusta paistoi se, etten ollut käynyt lähimaillakaan. Tähän syyllisyydentunteeseen sisältyy aika kasa häpeän tunnetta. Ehkä lisäisin pari pykälää lisää.
Isäni touhut alkoivat kieltämättä pelottaa minua jossain vaiheessa. Hän vei minua mukanaan Helsinkiin ja, vaikkei toiminta nyt aivan äkkiarvaamatonta ollut, niin hän saattoi silti joskus päätyä kavereineen baariin, juoda itsensä änkyräkänniin ja olin jälleen, kuten lapsena, hänen armoillaan. Lisäksi saatoin pelätä äitini puolesta, koska hänen elämänsä oli aika pahasti vaiheessa. Lisäisin tähänkin muutaman pykälän lisää.
Suutuin isälleni jossain välissä kun hän sotki minut liikeasioihinsa. Sen sijaan en suuttunut alkuun hänen öisistä puhelinsoitoistaan, jotka ahdistivat viimeistään siinä vaiheessa kun hän uhkasi lähettää tappajat perääni. Hän painosti minua tekemään töitä itselleen. Aluksi myönnyin, mutta minua alkoi hyvin varhaisessa vaiheessa ahdistaa hänen tapansa lyödä minulle töitä, joita en osannut tehdä tai ollut motivoitunut niitä tekemään. Hän saattoi menettää hieman malttiaan ja usein tähänkin kuvioon liittyi alkoholi. Kaikki nämä asiat yhdessä johtivat siihen, että toivoin isäni kuolevan.
Jälleen herää kysymys, mitähän on se tyhjyyden tunne, jota minä koin. Lapsuudenaikaisia tyhjyyden kokemuksia minun on todella vaikea määritellä, mutta tässä vaiheessa olin päätynyt jo aika pitkälle eksistentialistisissa kysymyksissä. Olin rukoileva ateisti, jonka elämä oli menossa määrittelemättömään suuntaan, itsestäni riippumatta.
Olin edelleen hyvin yksin. Voisin lisätä tähän kohtaan pykälän lisää niin oltaisiin samoissa lukemissa kuin lapsena sillä sittenkin vanhempana koin itseni yksinäisemmäksi kuin lapsena. Kavereiden ja ystävien määrä väheni peruskoulun ala-asteelta aika huimasti, enkä lähtenyt mukaan ikäisteni disko- ja baarileikkeihin, vaan seurani löytyi hyvin usein television äärestä.
Isäni suhteen koin itseni avuttomaksi. Äitini taas yritti saada minut toimimaan haluamallaan tavalla, kasvamaan itsenäiseksi, ruokaalaittavaksi ja siivoavaksi mieheksi. Asuessani vielä äitini kanssa lupasin hänelle, että alan huolehtia ruoasta ja siivouksesta sitten kun asun omassa asunnossani. Sehän nyt on itsestäänselvää, että näin sitten aikuisuudessa tahtoo käydä. En ole ollut kotona avuton, mutta pikemmin olen tuntenut avuttomuutta suhteessa kaikkeen, mitä ympärilläni tapahtuu.
Toivottomuuden tunteisiin lisäsi varmasti sävyjä lukuisat asiat: äitini elämäntilanne, isäni hörhöilyt ja viinankäyttö, eksistentiaaliset kysymykset, oman elämäni suunta. Tähän voisin melkeinpä lisätä pari pykälää.
Tässä vaiheessa olen ollut jo melko varmasti masentunut, mutta sen tiedostaminen on vaikeaa näin jälkikäteen. Olen ollut mitä todennäköisimmin masentunut ja ahdistunut lapsesta lähtien. Tapani jäsentään ja käsitellä näitä on kuitenkin muuttunut ajansaatossa. Jatkoin edelleen kirjoittamista ja leikkimistä, mutta ehkä se yksi ja paras tapa käsitellä masennusta eli ihmisten kanssa keskustelu jäi vähemmälle. Eristäydyin omiin oloihini ja ajanmyötä päädyin nettiriippuvaiseksi, joka kaiken käsitykseni mukaan on sekin masennusperäinen sairaus.
Minusta kasvoi vakava henkilö, joka hauskuuttaa ihmisiä aina kuin mahdollista. Huumorinkukka piti sittenkin monet kaverit kavereinani. Mutta lopulta minua on rasittanut ja väsyttänyt se, etten ehkä sittenkään osannut olla aivan oma itseni. Huumorilla monet vakavat asiat lievittyvät ja oma fiilis paranee, mutta jos se on ainoa tapa reagoida, sekään ei ole hyvä. Ehkä tämä roolien välillä pallottelu vaikutti siihen, miten iloinen tai surullinen loppupeleissä ulkoisesti olin. Joka tapauksessa tunnepuolella olin pääsääntöisesti yksinäinen ja surullinen.
Halusin kehittyä kirjoittajana ja sitä kautta myös minäkuvani vahvistui. Vanhempani rakastivat minua, vaikka se aiheutti melkoisen ristiriitaisia tunteitani itsessäni. Tunsin joka tapauksessa itseni edes jollain tavalla omaksi itsekseni ja sitä kautta arvokkaammaksi kehittyvänä itsenäni.
Olin huolestunut aikuisuuden kynnyksellä. Muistan vielä, miten paljon huolestuneisuutta minussa aiheuttivat uutiset Persianlahden sodasta. Elin siinä uskossa, että kolmas maailmansota alkaa. Osaani varmasti kuvaa sekin, että hiljalleen aloin vakuuttua itsestäni osana John Lennonin Imagine-biisin tarinaa. Halusin maailmassa ihmisten voivan paremmin. Myös isäni ja äitini.
Ehkä erilaisuudentunteeni on ollut voimakkaimmillaan koulukiusaamisen aikoihin. Tunnen edelleen olevani erilainen, mutta ehkä lukion jälkeen aloin hiljalleen ajatella, että olen erilainen taustojeni vuoksi. Olen eriytynyt muista ja olen erilainen kuin kumpikaan vanhemmistani. En kuitenkaan tuntenut itseäni enää friikiksi.
Vuosi 2003. Kuvat olen tehnyt niihin aikoihin kun muutin exäni kanssa yhteen. Olin 'onnellisesti' parisuhteessa.
Mitä sanoa syyllisyydentunteisiin? Ehkä tuohon aikaan exäni vei suurimman huomion kaikilta tunteiltani ja olin käsitellyt enemmän hänen tuntemuksiaan kuin omiani. Olen edelleen huono tuttava siinä mielessä, etten osaa pitää ihmisiin yhteyttä ja tunnen siitä joskus hienoista syyllisyyttä. Lisäksi vielä seurustellessani tunsin syyllisyyttä siitä, että exäni selän takana purin ahdistustani muille naisille ja heidän kanssaan.
Samoin pelkäsin tuolla hetkellä jossain määrin kiinnijäämistä. Purin ahdistustani aikalailla väärillä tavoilla, mutta ehkä juuri sellaisilla, jotka olin oppinut: keräsin naisten kuvia ja keskustelin naisten kanssa hyvinkin intiimisti. Silti minulla ei ollut aikomustakaan pettää exääni. Silti tiesin kyseessä olevan niin aran asian, että pelkäsin aika 100 taulussa hänen reaktioitaan. Sen sijaan isäni kuoleman yhteydessä olin käsitellyt esimerkiksi kuoleman- ja menetyksenpelkoja. Elämästä oli tullut minulle lineaarisesti ja omien lainalaisuuksiensa mukaan toimiva kokonaisuus. Silti pelkokerrointa voisin tässä tilanteessa kohottaa parilla pykälällä.
Olen tuntenut ehkä enemmän tunnepuolista tyhjyyttä viimevuosina. Voiko puhua kunnolla suuuttumuksesta/vihasta tai rakkaudesta? Mikään ei ole oikein kunnolla herättänyt tunteitani. Mistähän olen keksinyt nuo kaksi pykälää suuttumuksen kohdalle?
Tyhjyyden tunne on usein tiedostamatonta ja eksistentiaalisiin (olemassaolon) kysymyksiin liittyvää. Minulla oli seurustellessani tarkoitus. Olin exäni tukena ja turvana. Samalla toki kirjoitin ja minulla on ollut omat tavoitteeni, kuten on edelleen. Joka tapauksessa tuo tyhjyydentunne on ollut jossain tiedostamattomassa, se ei vain ole ollut tiedossa. Voisin yhtä hyvin pistää arvoasteikolla nelosen sijasta yhdeksän, eikä sekään lopulta olisi mitenkään kummallinen juttu. Radikaalilta toki näyttäisi taulukossa, mutta silloin asia pitäisi selittää toisella tavalla.
Suuressa mittakaavassa olen edelleen avuton. Teen ruoan, siivoan kämppäni, jos jaksan. Sen sijaan monissa muissa asioissa olen ollut avuton alusta lähtien. Olen kasvanut jossain määrin yhteiskunta- ja markkinatalousvastaiseksi, joitain byrokraattisia asioita en vain ymmärrä ja monet hyvät tavat tuntuvat omituisilta ja toimimattomilta. Siksi en osaa arvostaa tarpeeksi joitain asioita, kuten rahaa. Sen sijaan töitä tekisin mielelläni, mutta tunnen nyt (ja tunsin myös vuonna 2003) itseni avuttomaksi työnhakumenettelyissä.
Minulla oli pari vuotta sitten katse vahvasti eteenpäin. Epävarmuuden tunne exän ja minun suhteen osalta oli ehkä hitaasti häipymässä takavasemmalle. Se hälvensi varmasti toivottomuuden tunnetta. Minulla oli sentään joku, jonka kanssa käydä keskustelua ja kulkea samaa tietä eteenpäin, käsi kädessä tai rinta rinnan.
Olimme molemmat masentuneita. Ehkä se lievittää oman masennuksen tunnetta kun toinen on masentuneempi. Tai sitten siinä käy toisinpäin. Joka tapauksessa uskoisin olleeni masentuneempi, mutta eri asia, että ymmärsinkö olevani masentunut.
Olin parisuhteessa luonnollisesti onnellisempi ja iloisempi. Eron jälkeen exäni mainitsi huumorintajuni yhdeksi asiaksi, jota tulisi ikävöimään. Sitä on ehkä kaiken vakavuuden ja surumielisyyden alta joskus vaikea uskoa. Toisaalta kuulin jo kauan sitten, että suurimmat elokuvakoomikot (esimerkiksi Chaplin, Steve Martin, Jim Carrey) ovat traagisia hahmoja.
Kenties tunsin jonkinasteista onnistumista kun olin jaksanut olla exäni tukena ja turvana. Toinen ihminen vaikuttaa väistämättä arvottomuuden tai oman arvon tunteisiin. Ja minkä muun mukaan ihmiset lopulta arvoaan mittaavat kuin sen, kuinka moni ihminen jäisi kaipaamaan, jos matka loppuisi tähän?
Exäni huolestutti minua. Vähemmän kuin oma tilanteeni. Sen sijaan äitini jatkuvat soittelut ja utelut minun olostani aiheuttivat väistämättä käänteisen reaktion. Olen ollut huolestunut äidistäni. Ehkä tästä huolestumisesta selkein esimerkki on kuitenkin vuodelta 2000 kun isäni kuoli. Samaisena iltana äitini lähti sankkaan lumisaateeseen ja kovaan tuuleen ajamaan heiveröisellä autollaan nähdäkseen, että voin hyvin. Olin menossa nukkumaan kun hän tuli tätini kanssa oven taakse ja vakuuttelin olevani kunnossa. Kun äitini sitten lähti takaisin kotimatkalle, en kyennyt nukkumaan, koska olin huolestunut äidistäni - olisi ollut kovempi pala menettää samana päivänä molemmat vanhemmat.
Erilaiseksi tunsin itseni. Jälleen varmasti siitä syystä, että olen ollut sittenkin melkolailla yksin, jopa ollessani kaksin. Sisäinen, henkinen taisteluni ei tauonnut edes parisuhteen aikana, vaan sen loppuessa syntyi minun maailmojeni sota. Joka tapauksessa tiedostin itseni erilaiseksi, mutta edelleen nimenomaan taustojeni ja kokemusteni vuoksi. En siis kokenut olevani friikki tai millään erityisellä tavalla tavallisesta poikkeava.
Muutama kohta tuossa parin vuoden takaisessa arviossa ihmetyttää, mutta erityisesti parisuhteeseen heijastettuna nuo kohdat tuntuvat ymmärrettäviltä. Jo toisen ihmisen läsnäolo vaikuttaa hurjasti. Kun se ihminen on poissa yksinäisyydentunne voimistuu, samalla alkaa tuntea itsensä erilaiseksi, arvottomammaksi, surullisemmaksi, tyhjemmäksi ja toivottomammaksi.
Kommentit