Persoonallinen Jumala on mielenkiintoinen määrittelytehtävä. Kirjoissa Hänestä/Heistä on puhuttu Gitoista lähtien, heidän luonteensa on muuttuva, samoin heidän ulkoasunsa. Mutta jumalat ovat myös historiassa muuttuvia, kaikilla ei ole kasvoja, ei edes nimeä.

Taosta, joka on voitu joskus tulkita jumalaksi, sanotaan:
Tao joka voidaan sanoin ilmaista ei ole muuttumaton tao.
Nimi joka voidaan määritellä ei ole muuttumaton nimi.

Sen lisäksi historia tuntee persoonallisia jumaluuksia, joilla on esi-isien luonne, mutta heidän tekonsa jumalina näkyvät vain luonnossa, luonnon kiertokulussa. Ne voivat ilmaista esimerkiksi siten, että jos joku vie toisen omaisuutta, joku kolmas näkee unessa, mitä tällä varkaalle tulee tehdä. Ratkaisut ovat usein rauhanomaisia, mutta varkaan kannalta ikäviä. Meidän yhteiskunnassamme meidän maallinen lakimme sulkee ihmisiä pois, Jumalat (ja ihmiset itse) jakavat ihmisiä heidän uskonsa mukaan, näissä kulttuureissa esi-isät (tahi jumalat) määräävät ihmiset yksin karkotettaviksi aroille tai sademetsään. Yksin elävän ihmisen eloonjäämisen mahdollisuudet ovat pienet.

Jumalilla näyttäisi siis alusta alkaen olevan jonkinlainen moraalinen ja eettinen funktio. Siinä missä jotkut ehkä uskoivat meren jumaliin, vedenpaisumukset, jotka pilasivat sadon tai tappoivat ihmisiä oli jumalten kosto. Siten esi-isät saattoivat olla vihaisia ja iloisia, mutta jumalten muuttuessa historian kuluessa, heidän luonteensa alkoivat muuttua aina yksi- ja kenties mielipuolisemmiksi. Polyteistisissa uskonnoissa jumalan persoonallisuus saattoi olla yksipuolisen tuhoava, esimerkiksi hindulaisuuden Shiva-jumala kuuluu hindulaisten jumalten kolminaisuuteen, jossa ovat ylläpitäjä (Vishnu), luoja (Brahma) ja tuhoaja (Shiva). Hindulaisuuden jumalat ovat personoituja ja kuvissa heillä on erittäin spesifit, ulkoiset tunnusmerkit. Joillain jumalista sanotaan olevan elefantin kärsä (Ganesha) tai kahdeksan kättä (Vishnu), joten tarinoissa heidän ulkoinen olemuksensa on oleellisen tärkeä. Hindulaisuus on pohjimmiltaan lähellä luonnonuskontoja ja animistista uskontapaa, joka muovautui ajan kuluessa historian vanhimmaksi kirjauskonnoksi.

Monoteistisissa uskonnoissa jumalten persoonallisuus samaan aikaan laajenee, mutta myös supistuu. Koska jo ihmispersoona sisältää lukuisia eri vivahteita, joita ihmiset eivät itse ymmärrä ja näitä asioita on kautta aikain siirretty jumaliin projektiona (heijasteena ihmisten tuntemista persoonallisuudenpiirteistä). Monoteistiset uskonnot ovatkin karsineet jumaltensa persoonallisuudenpiirteistä tiettyjä piirteitä ja siirtäneet ne turvallisesti hänen vastakohtaansa. Siten hyvä ja paha eivät enää voi olla samassa persoonassa, vaan ne ovat eri persoonassa. Tämä johtaa tiettyihin loogisiin ongelmiin, koska hyvä ei voi olla ilman pahaa. Siten toinen persoona ja se persoonallisuudenpiirteen toinen ääripää on oltava, jotta toinen ääripää voi olla. Monoteistinen jumala, joka käsitetään siten hyvänä, rakentavana, rakastavana ei ole näistä ainoatakaan ilman, että joku muun paha, tuhoava ja vihaava. Toinen määrittelyongelma tulee siitä, että mitä käsitetään hyvällä, mitä pahalla, mitä rakkaudella ja mitä vihalla. Meillä ihmisillä kun on näistä asioista aika erilaiset käsitykset sen pohjalta, mitä olemme aiemmin kokeneet. Jos meidän isämme on luokiteltu rakastavaksi perheenisäksi, joka samaan aikaan riehuu kuin mielipuoli, kurittaa lapsia mielivaltaisesti ja hakkaa humalassa äidin, täytyy rakkauden määritelmä löytää uudelleen. Jos rakkauteen jää edes pisara noista isän negatiivisista (seuraava ongelma tulee sanan negatiivinen merkityksestä, koska usein negatiiviset asiat, kriisit opettavat ja muokkaavat ihmistä eniten, joskus huonompaan, joskus parempaan) rakkaudenosoituksen muodoista, koko rakkaus-käsitys saattaa olla vinossa. Siten isämme opettaa meille, että Isämme rankaisee ja lujaa, jos teemme jotain väärin. Koska huonon itsetunnon omaava ajattelee, että ansaitsee sen, hän saattaa pyrkiä uudelleen ja uudelleen tilanteisiin, joissa Isä/isä rankaisisi, hän lopulta toimii niin kuin Isä ei tahdo. Silti tulkitsemme Jumalan rakastavana olentona, vaikka toisen mielessä rakkaus on tasapainoista ja toisen mielestä se on rankaisevaa.

Ihmisten omat tulkinnat ja aiemmat kokemukset hämärryttävät myös ihmisen käsitystä Jumalasta. Omakohtaisesti olen nähnyt vain ihmistulkintoja, tulkintoja tulkintojen perään. Jos tarkkaan kuuntelee ja katselee aivan jokaisen ihmisen käsitys jumalasta/jumalista on erilainen. Se johtuu nimenomaan siitä, että meidän kokemuspohjamme ovat erilaisia, siten myös tulkinnat. Lopulta kuitenkin jumalista puhuttaessa operoidaan sanoilla ja mikä ihmeellisintä, ihmiset antavat myös erilaisen arvon sanoille ja sitä kautta omalle tulkinnalleen niistä. Joissain tapauksissa voinee käydä niin, että ihminen tietämättään korottaa jumalaksi oman käsityksensä ja tulkintansa Jumalasta eli omat ajatuksensa. Näen mahdottomaksi ajatuksen, että on olemassa yhtä, kiinteäpersoonaista Jumalaa. Se on absurdi ajatus, täysin mahdoton ajatus ihmisen logiikan rajoissa ymmärrettäväksi. Mutta silloin kun operoimme rajallisella logiikalla, voimme uskoa yhtä UFO:ihin, kummituksiin, sielunvaellukseen, menninkäisiin ja jumalaan. Se on meidän tapamme hahmottaa maailmaa ja kaikkeutta, kukin omalla persoonallisella tavallamme. Meitä saattaa auttaa monoteistisen jumalan ymmärtämisessä se, että luomme logiikallemme rajat (joita ehkä emme halua, kykene ymmärtämään ja näkemään myöhemmin), opilliset säädökset sille, mitä Jumala voi olla ja mitä Jumala ei voi olla. Ongelma piilee edelleen kokemuksissa ja siinä monoteistisen ajattelutavan dilemmassa, ettemme me suinkaan määrittele Jumalaa, vaan Jumala määrittelee itse Itsensä.

Itselleni luontevin tapa ymmärtää jumala pohjaa kahteen eri uskomukseen. Animistiset uskonnot ovat panteistisia, joissa jumala on kaikessa ja kaikkialla. Jumala vaikuttaa siten aivan kaikkeen, hyvässä ja pahassa. Se käy minun järkeeni, eikä mitään selittämisen vaadetta synny. Jumala on lisäksi hahmoton ja nimetön, jota voi toki ylistää, mutta joka ei kuule huutojani. Siten hän toimii oman Luontonsa mukaan ja antaa ihmisille sen, mikä heille kuuluu tai on antamatta. Koska niin elämässä asiat toimivat, oman kokemukseni mukaan. Toinen tapa ymmärtää jumala on ihmislähtöinen. Persoonallisuuksia voidaan nähdä meissä ihmisissä, mutta jopa pienissä lemmikeissä, kuten akvaariokaloissa. Jotta voimme ymmärtää, mitä persoonallisuudella ja persoonallisuudenpiirteillä tarkoitetaan, meillä pitää olla jokin vertailukohta meissä itsessämme, muissa ihmisissä, meidän kaikkien käyttäytymistavoissa. Koska me lapsuudessamme opimme, mikä on oikein ja mikä on väärin, mikä on hyvää ja mikä pahaa toimintaa, meillä on käytössämme instrumentit käsitellä muunmuassa monoteistisia jumalia, jotka kallistuvat näiden kokemiemme positiivisten luonteenpiirteiden haltijaksi. Jos uskomme jumaliin ja heidän positiivisiin piirteisiinsä, että ne ovat meille hyviä, se ei vielä automaattisesti tarkoita, että osaisimme elää jumalan vaatimalla tavalla. Mutta lopulta - mikä on toinen tapani tulkinta persoonallinen jumala - me itse elämässämme ilmennämme jumalaa, johon uskomme. Jos siksi toimimme vastoin dogmeja, jotka nousevat jumalten opetuksista, me emme usko oikeaan jumalaan. Omakohtaisesti antaisin vielä tommyhellstenmäisen (ja taolaisen) neuvon sille, miten me kenties kykenemme saavuttamaan jumaluutta itsessämme oikean määrän:

"Saat sen, mistä luovut."
- Tommy Hellsten -