Jouluaatto oli sujua vaaka-asennossa. Edellisen viikon tiistaina kohottelin kättäni sosiologian ryhmän istunnolla, kun lehtori kysyi: "Kuka on säästynyt ihmisiä kaatavalta flunssaepidemialta?" Jo illan kuluessa alkoivat ensioireet ja torstaihin mennessä olin koteloitunut peiton alle.

Tauti vaikutti tulevan melko nopeasti, eikä se missään vaiheessa jysähtänyt päälle niin kovaa, että olisi ollut tajuttoman paha olla. Ajattelin kuitenkin ottaa iisisti ja lepäillä, jotta jouluaatoksi olisin taas täydessä kunnossa. Näin vain ei käynyt. Jouluaatto sujui omissa oloissa niistellen, syöden, juoden, katsellen elokuvia ja kuunnellen musiikkia. Mitään dramaattista tällaisessa joulunvietossa ei kohdallani ollut. Tämä oli järjestyksessään kaiketi viides tai kuudes jouluaatto, jonka vietin parhaassa mahdollisessa seurassa: itsekseni.

Peiton alle majoittuminen toi mukanaan toisen, ärsyttävän ongelman. Nukahdin jo torstaina puoli kahdeksan aikaan aamulla, eikä tuohon yhtäkkiseen rytminmuutokseen ole tullut vastamuutosta. Nukahdan säännöllisesti puoli kuuden ja kahdeksan välissä aamulla. Vaikka lojuisin sängyssä kuudelta, uni antaa odottaa. Lopulta päässä alkaa pyöriä tuleva muutto, koulutehtävät ja se on sitten siinä. Yö on jälleen mennyt ja aamunsarastusta odotetaan.

Helposti se rytmi katoaa. Sairastelut ovat kyllä aivan omiaan sotkemaan sen. Aikanaan minulle annettiin nukahtamislääkkeitä, jotta nukahtaisin, mutta niiden käyttö on yksinkertaisen väärin tällaisessa tilanteessa. Ehkä, jos ottaisin ne joskus yhdentoista aikaan illalla, ne saattaisivat palauttaa rytmin hiljalleen. Juuri tällä hetkellä, kun kirjoitan tätä tekstiä kello 6:39 aamulla, ei ole mitään järkeä ottaa mitään lääkkeitä. Toinen vaihtoehto on, että valvon koko päivän ja menen sänkyyn kello 23:00.

Tiedän, että päivä menee melko sumeissa oloissa, jos näin päätän tehdä. Elimistöni toiminta on myöskin muuttunut vuosien varrella, eikä se enää aivan muitta mutkitta suostu toimimaan yli 24 tuntia putkeen. Vatsakivut, päänsärky, lihassäryt ja sydämentykytys kuuluvat kuvioon. Nuorempana tällaista pelleilyä saattoi harrastaa, mutta enää siinä ei ole kovinkaan paljoa mieltä. Lisäksi mieleen palautuvat vuoden 1996 alkukesän tunteet. Olin terve ja yhtenä aamuna uni ei vain tullut, joten päätin valvoa ja rytmi katosi elämästä totaalisesti. Reilu kolme kuukautta taistelua unta tai valveillaoloa vastaan, uni vain karttoi. Nyt toivon vain rytmin palautuvan mahdollisimman kivuttomasti ennalleen, jotta kykenen täysipäiväiseen koulutyöhön ja muuttojärjestelyihin.

Tämä olisikin hieno toive jouluksi. Pieni pulma on, että joulu meni jo.