Kirjoittamisissa taas vähän pidempi tauko ja toisaalta ei ehkä niin ihme. Viron matkan jälkeen tuli hengattua joitain päiviä Porvoossa, sitten Raumalla ja kävin vielä itsekseni Raumalla tuijottamassa elokuvia. Palattuani siltä matkalta avopuolisoni kertoi jättäneensä jotain kertomatta. Hän kertoi olevansa ihastunut ja seuraavana viikonloppuna hän lähti tapaamaan ihastustaan Helsinkiin.

Ahdistuin jo sen viikonlopun aikana melko pahasti, mutta se oli vasta alkusoittoa sille, mitä tuleman piti. Ex kysyi palattuaan Helsingistä sunnuntai-illalla, että sopiiko minulle, jos hän muuttaa pois. Mitä ihmettä tuollaiseen kysymykseen pitäisi vastata? Koska jo parin vuoden ajan hän oli syytellyt minua siitä, että olin mennyt suhteemme raskaan alun aikana ihastumaan kahteen naiseen internetissä, tiesin ongelmia olevan edessä kävi, miten kävi.

Ajoin hänen tuona iltana siskolleen, mutta oli niin helvetillinen ilta, yö ja seuraava päivä, että toivoin hänen palaavan takaisin keskustelemaan. Kun hän alkoi sitten valittamaan sitä, että aina vain valitan kun nähdään ja keskustellessa jyrään hänet, niin ei siinä tainnut olla enää mitään tehtävissä. Keskustelua ei käyty. Katosin syyskuussa pariksi viikoksi Helsinkiin rauhoittumaan, vaikka samaan aikaan olisi pitänyt keskittyä töihin. Tuon parin viikon aikana ex oli käynyt kasaamassa tavaransa jätesäkkeihin ja muuttolaatikoihin, joiden kanssa sain ilokseni asustella kaksi viikkoa ennen exän muuttoa.

Reilun kuukauden olin aika pihalla töistä ja maailmasta yleensä, mutta Helsingistä palattuani olin kuitenkin sen verran henkisesti tolkuissani, että se kaksi viikkoa ei tuottanut ongelmia ja pakotin itseni töihin. Silti romahdin uudelleen 10.10. kun kokouksesta palattuani ex oli hakenut tavaransa ja jättänyt jälkeensä vain kuivuneita lehtiä ja roskia. Ikäänkuin kämpässä olisi käynyt varkaita hakemassa kaiken heidän mielestään arvokkaan ja hävinnyt sen jälkeen.

Hermostuin tuosta siinä määrin, että kun vielä kyselin isännöitsijältä irtisanomista sain kuulla exäni unohtaneen irtisanoa itsensä asunnosta, vaikka aikaa oli ollut puolitoista kuukautta. Roskia en kuitenkaan katsonut asiakseni alkaa siivota, joten vaadin exääni siivoamaan jälkensä tai olisi saanut maksaa vielä marraskuunkin vuokrasta puolet. Tästä hän hermostui siinä määrin, että jätti maksamatta lokakuunkin osuuden. Marraskuussa selvisi, ettei hän ollut maksanut osuuttaan ja kysyin häneltä syytä. Tuo IRC:ssä käymämme keskustelu jäi viimeiseksi välillämme. Hänen sanomansa minulle oli: "minua ei kiinnosta mikään muu kuin se, että maksat laskut, jottei minulle tule luottotietoihin merkintää". Aiemmassa välikohtauksessa hän oli syytellyt minua rahanahneudesta ja minulle alkoi riittää. Kun vielä kerroin olleeni silloin vihainen hänelle, hän diagnosoi tunteeni projektioksi. Itseasiassa taisin olla vihainen itselleni? Siinä kohden kupla päässäni räjähti, enkä ole katsonut asiakseni sen jälkeen hänen kanssaan pyrkiäkään keskustelemaan.

Töiden päätyttyä putosin muullakin tavoin tyhjän päälle. Ex oli ollut jonkinlainen rytmiä ylläpitävä tekijä elämässäni ja lisäksi olin alkanut aina vain varmistua halustani jatkaa hänen kanssaan. Kun hän vielä vajaa kuukausi ennen lähtöpäätöstään oli puhunut yhteisestä kodista ja maistraatista, lähtö tuli kuin kirkkaalta taivaalta. Marraskuussa minulla alkoi olla aikaa käsitellä eroa, mutta ahdistuin vaiheittain. Tilannetta ei auttanut vähäisessäkään määrin se, että hain kuitenkin jonkinlaista ihmiskontaktia. Oli paljon asioita, joista olisin halunnut puhua jonkun kanssa, purkaa tuskaani. Olin puhelinyhteydessä erääseen nuoreen naiseen ja ihastuin häneen. Kun hän kertoi poikaystävänsä hakkaavan ja hänen harkitsevan itsemurhaa, ahdistus löi yli.

Joulukuun aikana vedin ahdistuslääkkeitä. Ahdistus oli sittenkin uusi tunne, vaikka lopulta tunnistin sen kuuluvaksi omaan elämääni. Se on seurannut minua lapsuudesta lähtien ja osa siitä varmasti kuuluu ihan puhtaasti jokaisen ihmisen arkielämään. Siitä ei vain koskaan tule tietoiseksi ennen kuin ihminen joutuu kohtaamaan jonkin dramaattisen käänteen, jolloin joutuu uudelleenarvioimaan tunteensa ja tietoiseksi asioista, joilla on hallinnut ahdistusta. Itse tulin ahdistuksestani tietoiseksi oikeastaan jo syyskuussa, mutta se syveni nopeassa tahdissa marras-joulukuussa. Jouluna aloin rauhoittua, mutta oloni alkoi kohentua oikeastaan vasta maalis-huhtikuussa.

Olen sanonut itseni irti pyrkimyksistä löytää uutta parisuhdetta. Minun on löydettävä uusi asunto ja suunta elämälleni. Olen luopunut paljosta muiden ihmisten vuoksi, enkä ole koskaan kiitosta saanut. Lisäksi exän syytökset tuntuivat todella pahalta. Osasta syytöksistä saan aiheellisesti syyttää itseäni, mutta osasta niistä ex saa ottaa vastuulleen ison osan. Osa taas niistä tuntui ihmisen puheelta, jonka kanssa olisi koskaan ollutkaan tekemisissä. Onkin ehkä parempi opetella tuntemaan itseään paremmin ja ehkä hallitsemaan joitain ongelmallisempia kohtia. Exälle en hänen ongelmistaan ja huonoista puolistaan koskaan avautunut, eikä siihen taida tässä vaiheessa olla enää mitään syytä. Hän tulee huomaamaan ne asiat ennemmin tai myöhemmin elämässään, uusissa parisuhteissa.

Uusi alku on omassa elämässäni edessä. Jonkinlaisen oivalluksen tein heinäkuussa kun jälleen kerran ehkä ahdistusta torjuakseni tuijotin televisiota, tein kaikkea mahdollista 'turhaa'. Mietin, miten paljon hyödyllisemminkin sen ajan voisi käyttää. Reilun parin viikon sisällä tartuin yliopiston pääsykoekirjoihin ja kahlasin tekstiä läpi aivan erilaisella motivaatiolla kuin koskaan ennen. Edelleen epävarman jatkosta ja omasta motivaatiostani opiskella yliopistossa, teen parhaani.

Muutto on edelleen edessä ja se lienee viimeinen etappi tällä erää kohti uutta alkua. Tässä kaiken keskellä olen solminut lukuisia uusia ihmissuhteita. Matkalla ollaan, mutta päämäärää en tiedä. Ehkä se selviää tässä hiljakseen kunhan oma elämä entisestään selkiytyy.