Pari viikkoa ja sitten teen matkan viimekesäisten muistojen lähteelle. Erosin kesän lopulla ja oikeastaan kesä alkoi tuolloin matkasta Viroon. Tänä vuonna samanlainen matka on edessä, mutta nyt eri porukassa. Harkitsin pariin kertaan kannattaako minun lähteä, mitä jos ahdistun. Lopulta päädyin ajatukseen, ettei ihminen ehkä pääse ahdistuksestaan eroon kuin kohtaamalla itsensä ja muistonsa.

Tunnustelen ja kuuntelen tunteitani. Kun katselen exäni kuvia mielessäni käy hyvin ristiriitaisia ajatuksia, sydämeni saattaa alkaa hakata lujempaa ja toisaalta alkaa napsahdella. Ajatuksissani kuitenkin olen antavinani anteeksi sen, että minut jätettiin. Heti perään ajattelen, mitä anteeksiannettavaa tai -pyydettävää siinä on. Jokainen ihminen on vapaa tekemään niin kuin parhaaksi katsovat ja sitä yritin exällenikin sanoa. Hän teki, kuten parhaaksi katsoi. Kyllähän hän puhui lähdöstä moneen otteeseen, unelmastaan asua omassa asunnossaan ja olla vapaa. Ymmärrän hänen kyvyttömyytensä keskustella asioista, koska en minäkään aina osaa olla tietoinen hetkistä jolloin suu pitäisi avata. Toiseksi tuntuu siltä, että kun meidät kasvatetaan ottamaan muita ihmisiä huomioon, olemaan satuttamatta, olemaan kunnolla, meidän ajatuksemme kiinnittyvät niin rajusti muiden miellyttämiseen, että pettymykset ja loukkaukset ovat väistämättömiä.

Odotan mielenkiinnolla tulevaa matkaa ja sen mukanaan tuomia tuntoja sekä ajatuksia. Ero itsessään on ollut kohdallani selvä, sen sijaan keskustelemattomuus ja hiljaisuus (ja jonkinasteinen välttely) jäytävät. Ne eivät ole rakentavia tapoja jatkaa elämässä eteenpäin. Niiden kanssa toki voi elää, opetella kieltämään toisen ihmisen osallisuus omassa elämässään, hänen vaikutuksensa, mutta miten kauan ja kauas on paettava ollakseen sinut itsensä ja kokemustensa kanssa? Minä en aio paeta. Pettymyksen tunteet tulevat odotuksista, olen siitä hyvin tietoinen. Mitä enemmän itsestäänselvyyksiin vajoaa ja uskoo helppoihin vastauksiin sitä varmemmin myöhemmin sattuu. Aion kohdata viimekesäiset muistot ja tapahtumat niin kuin jouduin kohtaamaan erinäisiä asioita yhteisessä kodissamme hänen lähtönsä jälkeen.

Olen tietoinen tunteistani. Pyrin rauhoittamaan itseni ja hoen, että hän teki oikean valinnan. Hänen vapautensa on hänen toiveensa. Se mikä häiritsee on se, että mitä lopultakaan vapaus on? Voiko vapauden saavuttaa jättämällä parisuhde ja muuttamalla yksin asumaan? Voiko sen saavuttaa niin, että hakeutuu uusiin ihmissuhteisiin ja tutustuu uusiin ihmisiin? Nähdäkseni yksi puoli vapautta on ehdottomasti se, että opettelee kuuntelemaan omia tunteitaan, omassa rauhassa. Ahdistus on asia, jonka ei pidä antaa musertaa alleen, vaan sen, kuten itsensä ja muiden ihmisten on annettava hengittää. Ainoa tapa ymmärtää vapautta on antaa muille vapaus olla keitä he ovat ja tehdä, mitä he tekevät. Mitä vastaan taistelu auttaa? Minua itseasiassa ahdistaa jo jossain määrin valmiiksi ajatus noiden muistojen pariin lähtemisestä. Olen surullinen tapahtuneesta ja erityisesti hänen lähtönsä jälkeisistä, molempien toisiinsa kohdistamista vuodatuksista.

Ainakin omalla kohdallani kirjoittaminen näyttää kompensoivan tai tasoittavan ahdistusta. Joten otan matkaan mukaan kirjoitustarvikkeeni. Jotain uutta syntyy varmasti, tiedän sen. Mikä hauskaa onkin, menetykset ja kriisit saavat luovan ihmisen aina inspiraation äärelle. Muistan jonkun joskus kysyneen minulta: "onko aina tapahduttava jotain kamalaa, että alat kirjoittaa?" Hyvä ja aiheellinen kysymys. Jos niin todella on, minun vastaukseni kuuluu (kysymyksenä itselleni): "miksihän niin mahtaa olla?"